Vielä palkintoja on pukannut vuoden alun
jälkeenkin tasaiseen tahtiin. Runeberg-Junior-tunnustus jaettiin tietenkin
Runebergin päivänä. Ennen kesäluun alussa julkistetaan lasten
LUKUVarkaus-tunnustus, vanhaa kunnon
Plättä-palkintoa mukaileva Kirjava Kettu meni reilun sadan oppilaan
äänestyksessä sekin perille. Jukka Pekka Palviainen on humorististen
nuortenkuvaajien kärkeä, jonka Virityksiä
(Karisto 2018) on sekä osuva että luottaa nuorten kehittymiseen.
 |
| Kansi Mika Lietzen |
Merkillepantavaa taitaa olla Tapani
Baggen suosio leveällä rintamalla. Apassit-sarjan ensimmäinen, Aavehevosen arvoitus, komeili mukana
aikuisraatien tyrkkylistalla. Porvoossa se pääsi jo tunnustuksen arvoiseksi.
Miten käynee LUKUvarkaudessa?
Timo Parvela väitti vielä pari vuotta
sitten, että meillä kirjoitetaan tarpeeksi hyviä varhaisnuorten jälkeisiä
jänniä kirjoja. Ne pitäisi vain löytää. Tällä hetkellä tilanne ei ehkä ole
Parvelalle mieluinen. Vetäviä, vauhdikkaita ja samalla taitavasti faktojenkin pohjalle
rakennettuja seikkailuja ei niin vain löydä.
Tapani Baggen jo kolmas nopeaan tahtiin
valmistunut Apassit on taas Helsinkiin sijoittuva Katoava muumio (Karisto 2019) – välillä Vanjaveden hirviössä tehtiin sopivasti matkaa Baggen kotikaupunkiin
Hämeenlinnaan. Tarinat kudotaan samanlaisen raamin sisällä näppärästi kaupunkien historiaan ja
merkittäviin paikkoihin. Katoava muumio tuo Ateneumin lisäksi estraadille August
Wallinin, venäläiset sekä Hietaniemen hautausmaan, minne tapahtuvat lopulta
kulminoituvat hautakammion syövereihin.
On muumio Egyptistä, kissan palvonnan
kulttia ja huumaava kaasu, on hullua taikauskoa. Jännitystä piisaa,
mutta ennalta arvattavissakin. Paljon tavaraa kudotaan lyhyillä luvuilla ja
Carlos da Cruzin isonenäisillä tyypityksillä yhteen. Tuntuu kuin vauhti vain
kiihtyisi – ja tämä näkyy kuvituksessakin, joka usein peittää tekstinkin alleen
ja tekee kokonaisuudesta levottoman ja lukemisesta hankalasti etenevän.
Levottomat haamut ja aikasiirtymät
Siinä taitaa olla suosittu yhdistelmä,
joka on tullut jäädäkseen. Runeberg Juniorin voitti espoolaisen Eva Krantzin Osasto 23 (Hallonbacken S&S
2018-19). Sattumalta olin lukenut hiukan aikaisemmin niin Kristina Olssonin
trilogian kuin Satu Mattila-Laineen Parantolan
(Karisto 2015).
Kun Krantzilla tapahtumapaikkana on
Vadelmarinteen keuhkoparantola, Mattila-Laine käyttää aikasiirtymän keinona
epilepsiakohtausta. Elisa siirtyy 1930-luvulle kaatumatautisten parantolaan.
Krantz luo hitaasti lisääntyvää outoutta
köyhien kaupunkilaislasten hoitoympäristöön. Stina pääsee mukaan, koska kuuden
lapsen perhe ei pysty hankkimaan hoitoa. Krantzilla aave on käytävillä vaeltava
Ruben, joka kuljettaa Stinaa öisin parantolassa ja vihjailee vanhasta tulipalosta
itäsiivessä. Vähitellen lääkärin ja päähoitajan lopulliset tarkoitukset
paljastuvat. Lapset ovat koekaniineita, ja Stinan selviytymistaistelu alkaa.
Kun Krantzin tarina rakentuu kuin
dekkari, Laine-Mattila yhdistelee perustellen ja mukaansatempaavasti 1930-luvun
aikajakson viisitoistavuotiaan vintagesta kiinnostuneen tytön silmin.
Hoidokkien elämää kuvataan elävästi, tietämättömyys ja kunnioitus oppinutta
lääkäriä kohtaan tuntuvat aidolta. Kaikkivaltias tohori Gronman aikoo tehdä
leikkauksilla kokeita potilailleen. Leikkausveitsen välähdykset palauttavat
tytön nykyisyyteen uuden kohtauksen avulla. Romaani toimii myös herättäjänä –
vuoteen 1969 saakka epileptikot saivat avioutua vain presidentin luvalla.
 |
| Kansi Satu Ketola |
Mukaan voi liittää koukuttavan
sarjakuvaromaanin eli Martin Widmarkin Ruusun salaisuuden (Tammi 2018), missä
sairaalassa kokeillaan häikäilemättömästi lapsia tekokeuhkojen kehittämisessä
kaupallisiin tarkoituksiin.
Lisää kummituksia
Kristina Olssonin Lasilapset (WS 2018) oli Ruotsissa paras lastenkirja vuonna 2015.
Onhan se sujuvaa kerrontaa, kauhua lisätään siinäkin sopiva annos kerrallaan,
henkilöt ovat eläviä – mutta miksi en sitten innostunut erityisesti? Liekö
viiden vuoden takaisuus jo syönyt tenhovoimaa. Salaperäinen aavetalo on jälleen
kohteena. Taloa myynyt mies uskoo kuolleiden lasten haluavan karkottaa uudet
omistajat ja yrittää pelotella ostajat tiehensä. Salaisuus selviää Billielle –
vai selviääkö?
 |
| Kansi Sami Saramäki |
Tutut nuoret ovat seuraavienkin kirjojen
päähenkilöinä. Hopeapojassa (2018)
Billie ja Simona auttavat Aladdinia vanhan rikoksen selvittämisessä. Outo
shortseissa kulkeva poika ilmestyy ja häviää eikä jätä jälkiä lumeen, mutta
johdattelee ratkaisun luokse. Mukaan
ympätään syyrialaisia pakolaisia, mutta hopeaseppä paljastuu itse syylliseksi.
Esineet löytyvät vihjeen perusteella hänen haudastaan.
Kivienkelit (WS 2019) on pikemminkin Simonan sukudraama kuin
varsinainen kummitustarina. Onhan siinäkin varhain kuollut äiti, joka huokailee
vanhassa hotellissa lapsien kohtaloa. Enemmänkin selvitellään monimutkaisia naimisiinmenojen
aiheuttamia hylkäämisiä ja epäoikeudenmukaisuuksia.
Varkauspalkinto hevoselle?
Olisiko siis aika Tapani Baggen esikoisapassille napata nuortenraadin palkinto? Se taitaa olla kaikista kolmesta myös tasapainoisin ja hauskasti erilaisia ammattiluokkia ja perheitä sulassa sovussa poikajengissä yhdistelevä – siellä kalanhajuiset ja painomusteiset sormet kättelevät hienohipiäisemmät yhteisen seikkailun merkeissä
