Topelius, Tyyris Tyllerö ja Teen Noir

Vuoden loppuun tiivistyy kulttuurilehtien ilmestyminen, koska viimeinen numero pitäisi saada ulos. Osa jää näköjään kuitenkin tammikuun ratoksi, koska Postin säännöt sallivat sen. Niinpä Kuvittaja on vasta kolmonen, mutta sisältää nyt omana itsenään taas kivoja harppauksia kuvantekemisen maailmaan. Tarinoiden Puisto saa täälläkin mukavasti huomiota, Aiju Salmisesta (mm. Tittamari Marttisen kirjojen kuvittaja) on laaja henkilökuva, animaation historia-kirjasta puhutaan ja oirehtivasti myös tiedon saamisesta kuvaksi eri tavoin.

 Tietokuvan eri osat 

Vuoden viimeinen Tyyris Tyllerö pureutuu myös tietokuvaan Ulla Eton johdattelemana. Rovaniemeläinen graafikko-valokuvaaja erittelee aluetta Repun salaisuus -sukupolvitietoromaanin kautta (Lasten Keskus 2014), joka käsittelee lapsen silmin pohjanmaalaista elämää ja koulunkäyntiä 20-, 40-luvulla ja nykyaikana. Eräänlainen työpäiväkirja on kiinnostavaa luettavaa, kun Etto analysoi tietokuvan käsitettä ja raameja monelta kantilta runsain esimerkein.Toinen osa Tylleröä on kannanottoa vellovaan koulukeskusteluun. Kaisa Lange kulkee läpi kirjaviidakon Aleksanteri Aho-Valolasta Eero Ojasen Lapsen filosofian kautta Liisa Keltikangas-Järvisen temperamenttitutkimuksiin ja Maarit Korhosen teeseihin. Rauno Haapaniemi & Liisa Raina puolestaan kirjaavat tärkeät kouluviihtymisen teesit, jotta emme olisi vain opiskelevinamme pulpetissa. 

Toki mukana on myös parhaat vuoden lasten tietokirjat ja palkinnot sekä retki Tarinoiden Puistoon. Helsingin kaupunginkirjasto on muuten tehnyt mainion vihkosen Hyppyjä Helsinkiin - Lastenkirjojen Helsinki (Maija Korhonen, Ismo Loivamaa ja Tytti Tuunanen), ajantasaisen ja kattavan katsauksen lukuvinkkeihin kuvakirjaikäisistä nuoriin aikuisiin: kirjoissa istutaan Fazerin kahvilassa, kävellään Kaivopuistossa, mennään höyrylaivalla Lauttasaareen tai metrolla mummolaan - vuosientakaisesta Hesasta tämän päivän vilinään.

Tyllerössä turkulainen monitoimitaiteilija Anneli Nygren toteaa lakonisesti: jos harrastaa scifiä, kauhua ja rokkenrollia, joutuu pakostakin aika paljon poikakulttuurin kanssa tekemisiin. Hän sukeltaa aluksi Antti Halmeen Metalliveljet -sarjan poikamaailmaan, mutta etenee sieltä synkemmälle puolelle, Jamie Thomsonin trilogiaan Dark Lordista ja tämän Teenage years. Toki pimeyden ruhtinaan seikkailuista teinipojan ruumiiseen vahingossa vangittuna realistisessa maailmassa saa irti mustaa huumoria ja kunnon metallimusaa, mutta samalla kirjasarja on esimerkki yhä kasvaneesta kauhun ja epätoivon täyttämästä nuortenkirjallisuudesta.

Teen Noir - modernin nuorisokirjallisuuden pimeys

Maria Nilsonin Teen Noir (BTJ Förlag 2013) on melkoinen hyppy ruotsalaiseen yhä pimenevään nuortenkirjallisuuteen - ja onhan sillä vahvat juurensa myös tällä puolella. Muistelen, että erinäisissä arvosteluissa ja kommenteissa tätä rankkaa maailmanlopun tunnelmaa on jo ihmetelty otsa rypyssä ja kuulutettu parempia aikoja. Maria Nilson lataa kuitenkin aika täydeltä laidalta. Hän käy ensin läpi teen noir -käsitteensä raamit ja mietiskelee sen jälkeen näitä mustia tulevaisuudenkuvauksia, jotka ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet nuortenkirjoissa. Yhä useammassa kirjassa tulevaisuus on täynnä luonnonkatastrofeja, sotaa ja tauteja, jotka muuttavat maailmamme painajaisuneksi. Onnellinen loppu ei olekaan enää itsestäänselvyys.

Kirjan lukujen otsikoista voi poimia sellaisia kiteytyksiä kuin "Kauniista vampyyristä mätänevään zombiin", "Minä - hirviö", "Vaaralliset kansansadut - pimeydestä valoon - ja takaisin pimeyteen" sekä katsaus nuorien asemaan ns. arjessa: kirotut nuoret, valitut nuoret, taistelu hyvästä ihmisestä...

Maria Nilsson jää mielenkiinnolla odottamaan, mihin suuntaan suosio ja tarjonta kulkevat. Jos nyt Kristin Cashoren Valitut on menevää tarinaa, niin miten käy Samantha Shannonin dystopian nuoresta Paigesta, joka on myyty pariinkymmeneen maahan uutena Harry Potterina, entä Nälkäpelit ja niin edelleen. Tuleeko Frankenstein esiin muuallakin kuin Merete Mazzarellan sivistyneenä analyysinä? Maria Nilson toteaa odottavansa kiinnostuneena uusia vaativia ja vangitsevia tekstejä, mutta ensin hän aikoo tämän luku-urakan jälkeen pimeydestä ja kurjuudesta, tuhoutumisesta ja kauhusta pitää tauon ja tarttua L.M. Montgomeryn Virherkummun Annaan.

Topelius kauhun kynsissä?

Suomen Nuorisokirjailijoiden raati nosti esille omat ehdokkaansa traditionaalisten Topelius- ja Lydecken -palkintojen saajiksi. Täällä eivät diktaattorit juhli - vaikka voisi oikeastaan olla aika kiva idea varastaa raami Finlandia Juniorista - vaan samat immeiset selvittävät voittajatkin.Topeliuksen puolella on sielläkin tätä dystopiaa ja nuoren kurjuuutta ylenmäärin. Lyhyestä sisältöselosteesta esimerkiksi Linnea Parkkosen anoreksia-kuvaukseen 112 - vihaan itseäni saa järjestyksessä kaikki ongelmat itsetunnosta perhehelvettiin. Kirja itsessään ei ole ihan koko ajan tuota tuskaa. Laura Lähteenmäen Karrelle polttava helle on taas aito dystopia ja samalla trilogian päätösosa. Raadin jäsen Marja Welin puolestaan arvosteli Keskisuomalaiseen hyvinkin myönteisesti Markku Karpion Selviytymispelin, kun taas muualla se on saanut jonkin verran kritiikkiä hajanaisesta ja pitkitetystäkin selviytymisjuonestaan. Sisko Latvuksen tarinan Suomeen muuttamisesta olenkin jo ehtinyt nauttia aikaisemmin blogissani eli Kaksi sateenkaarta.

Samoin Kalle Veirton Säbätalvi on täyttä positiivista elämän solmuilua ja hiljaista selviytymisen energiaa. Mutta liekö palkintoraati varmuuden vuoksi ottanut mukaan Lydecken -palkintoehdokaskatraaseen uudelleen Veirton Etsivätoimisto Henkan&Kivimutkan, jotta jompikumpi palkinto osuisi kunnon kohteeseen? Minusta kaksi ehdokkuutta samalta kirjailijalta on hieman kirjailijoitamme aliarvioiva: eikö muka löytynyt todellakaan vuoden 2014 tuotannosta kunnon vastusta?

Koetettuja ja koettuja tarinoita?

Saku Heinäsen Zaida ja lumienkeli on jo ollut koetuksella Finlandia Juniorissa, Sini Ezerin Aavikkohaukka sai neljä ja puoli tähteä viidestä Lukufiiliksen arviointipalstalla. Tittamari Marttisen Ikiomassa perheessäni on mukana kaikki mahdolliset sateenkaarivariaatiot, ja Maija ja Anssi Hurmeen Lepakkopoika yrittää pelastaa omalla tavallaan arjen tavanomaisuutta.Topeliushan oli muuten niitä ensimmäisiä suomalaisia varteenotettavia faktion tekijöitä. Hän saa oman arvostuksensa myös Tieto-Finlandian voittaneessa Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijonassa - Kustaa II Adolf ja Suomi 1611-1632. Välskärin kertomukset olivat Lappalaisen mukaan erinomaisesti taustoitettuja ja tarkistettuja.

Maaseudun tulevaisuus

Joulunäytelmänä tuli katsottua Kansallisteatterissa otsikon niminen näytelmä. Jos olisin noin 10-vuotias, kohtuullisen tottunut teatterissa kävijä, arvostelun teko olisi helppoa: "Sopii kyllä lapsille, koska heti alussa kerrottiin Histamiini-hevosesta, joka on tuttu televisiosta ja pop. Sitten oli mukana aika paljon eläimiä ja pari ihmistä. Hauskaa oli kun ne perustivat kellariin ompeluseuran. Jännittävää oli kun yksi Histamiinin kaverihevonen seilasi veneessä ilmassa. Vaijerit siellä kyllä oli. Olen nähnyt saman jutun kerran oopperassa, mutta siellä veneessä laulettiin. Matti-villisika ei ollut mukana, koska se on eläkkeellä Lempäälässä, mutta näyttelee vielä silloin tällöin. Koira ei tykännyt kutittavista lampaanvillaisista housuista, ja otti ne aina välillä pois. Kaikki juoksi ympäri lavaa, mikä oli hauskaa. Välillä sisään yritti tulla varmaan pikkujouluväkeä, mutta vaksit heitti ne ulos. Juonesta en sitten muuten saanut tolkkua, kun kaikki karjuivat eikä mitään selvää tahtonut kuulua. Mutta ei sillä väliä, me lähdettiin iskän kanssa väliajalla syömään Jaskan grillille, kun siellä on kuulema parempi kulinaarinen meno päällä."

 Tämä tuli mieleen, kun Teatteri&Tanssi-lehdessä arvostelija Annukka Ruuskanen otsikoi oman tulkintansa "Satumaiseksi dystopiafreskoksi" ja totesi, että "Näyttelijäensemblen työtä voisi rinnastaa kuvataiteessa harjoitettuun huonomaalaamiseen, jossa brutaalista ilmaisusta kasvaa ankarasti häiritsevää taidetta." Voihan sen kai näinkin kokea.

Hyvää uutta vuotta kaikille lastenkulttuurin ystäville!

100 vuotta suomalaista animaatiota - upeaa!

Hindi on pop, mutta fääri?

Kotimainen lastenkirjallisuus kuvittajineen näyttää parin vuoden aikana mukavasti laajentuneen myös muille kielialueille. Aivan menee pyörälle päästään tutkiessaan käännöskohteita ja kieliä. En tiedä kuinka paljon tulevaisuudessa Frankfurtin kirjamessut oikeastaan avittavat tätä käännöstoimintaa, mutta nyt jotain toista tietä ilmeisesti Tatu ja Patu ovat avanneet ovia monen muun lisäksi tsekiksi, sloveeniksi, norjaksi ja - hindiksi! Intiassa näyttää olevan jonkinlaista kysyntää myös Salla Savolaiselle, Tula Korolainenalle (!) ja Marika Maijalalle. Japani on tykästynyt Mauri Kunnakseen ja Oili Tannisen Nunnuun, Samuli Valkamaan ja Anne Vaskoon, Heljä Liukko-Sundströmiin sekä Mirja Orvolaan. Ei huonommin mene Ilja Karsikkaallakaan tai Markus Majaluomalla sekä Linda Bondestamilla, joiden kädenjälki on esillä arabiaksi. Saksa, Unkari, Hollanti ja Eesti ovat ehkä vähän tutumpia alueita Timo Parvelalle - jonka käännösvalikoima on melkoisen komea! -  Siri Kolulle, Nopoloille ja Ninka Reitulle.

Ja onko vielä tosiaan kieliä, joille Tove Janssonia ei ole kokonaan käännetty? Mukaan ovat vielä tulleet latvialaiset, espanjalaiset, hollantilaiset ja - noin 50 000 Färsaarten asukasta, kun muumit seikkailevat fäärin kielellä!

Aamutuimaan televisiossa

YLEN Aamu-tv kantoi myös kortensa kekoon tässä keskiviikon varhaisena aamuna, kun puhuttiin lastenkirjoista. Itse ajatus oli ihan mukava ja kannatettava. Ennen lähetystä kysyin vanhasta muistista, kuinka paljon aikaa on käytettävissä. Kolmetoista minuuttia. Aikoinaan 90-luvulla tein samaan puljuun Kirjakuutamo-ohjelmaa, jolla oli ruhtinaallisen tuntuinen tunti aikaa - sekään ei tuntunut aina riittävän. Nyt mukana oli lisäkseni sanavalmis kustantajan edustaja ja kirjastoa puolustava lastenkirjaston ammattilainen. Jotain saimme kyllä aikaan, ihan hyviä peruskiteytymiä, mutta tietenkin aika loppui juuri kun varhaisnuorten kirjat olisivat tulleet käsittelyyn. Aamu-tv:llä on kuitenkin omat facebook-sivunsa, jonne lähetettiin vinkkikirjalistaa. Toivottavasti kaikista vinkeistä oli jotain hyötyä joulun kirjahullunmyllyssä. 

Minulta jäi esittelemättä mm. erinomainen merestä kiinnostuneille tarkoitettu Ikioma Itämeri ja yllättävä löytöni eli Baletin tähti - kertomus tanssijasta, joka unohti roolinsa ( Aurinko-kustannus 2014). Juhani Koiviston teksti vie oopperan rekvisiittavarastoon, missä tarpeistonhoitaja kompuroi. Puunukke putoaa piiloon ja menee pyörälle päästään, eikä muista mihin balettiin oikein kuuluu ja minkäniminen mahtaa itsekään olla. Nukke alkaa etsiä rooliaan ja törmää matkallaan muihin avustajiin.

Näiden pienten siirtymien ja kertomusten avulla päästään esittelemään eri baletteja Prinsessa Ruususesta Tuhkimon kautta Coppeliaan, Joutsenlammesta Lumikuningattaren kautta Kaunottareen ja Hirviöön. Lopulta yksi tanssijattarista löytää murheen murtaman nuken ja salaisuus paljastuu: Pähkinänsärkijä pääsee viime hetkellä mukaan esitykseen, mutta osaako se enää rooliaan? 

Kansallisbaletin esityksistä otetut kuvat (Sakari Viika) - joita onkin runsaasti - ovat upeita ja rytmittävät mukavasti juonen kerrontaa. Itse kehyskertomuskin soljuu kohtuullisen näppärästi. Kokonaisuutena kirja antaa houkuttelevan kuvan baletista - ja varmaan tarpeellisia ennakkotietoja aikuisellekin ennen kuin mennään oikeaan esitykseen.

Upean kookas perusteos

on Tuula Leinosen 100 vuotta suomalaista animaatiota (Aalto-yliopisto 2014). Mahtava tietoteos saattaa olla mainio ehdokas myös moniin alan palkintoihin - vai onko se jo jäänyt niistä paitsi, kun vähän harvinaisempi julkaisijataho ei ole huomannut puffata kirjaansa (Aalto-yliopiston julkaisusarja Taide+Muotoilu+Arkkitehtuuri 3/2014). Opusta on syytä tarjota opetusministeriön pienlevikkisen laatukirjallisuuden tukilistalle, jotta mahdollisimman moni pienempikin kirjasto voisi hankkia sen kokoelmiinsa.

Enimmäkseen haastatteluihin perustuva yli 500-sivuinen kirja antaa hyvin tilaa juuri animaation ammattilaisten kokemuksille. Lähiaikojen isojen animaatiotuotantojen tiedot ja työryhmät löytyvät Elonet-tietokannasta. Tuula Leinonen toteaa, miten Suomessa animaatiota on tuotettu pienissä yksiköissä. "Niissä tehtäviä ei ole eriytetty, vaan ohjaajan ja animaattorin roolit ovat usein yhdistyneet ja tekijän persoonallinen käsiala on päässyt töissä hyvin esille. Yksittäisessä piirroksessa näkyvät kuvan elementit - värit. muodot, viivat - mutta liikkeen ominaisuudet ja luominen eivät avaudu katsojalle yhtä helposti." Suomalaisesta animaatiosta on kirjoitettu yllättävän vähän - aikaisemmin oikeastaan vain Juho Gartz Elävöitettyjä kuvia-teoksellaan (1975) esitteli alan pioneerit ja aikalaiset. Nyt Leinonen toki aloittaa varhaisvaiheista, mutta laajentaa heti käsittelyään mainospaloihin, pala-animaatioon, nukke- ja vaha-animaatioon, elävään viivaan, ruutuanimaatioon, kokeelliseen toimintaan, ääneen, koulutukseen ja lopulta tietokoneiden tuloon. Pala-animaation kohdalta voi nostalgisoida Jasonin ja Mimosan kanssa, jotka muuten olivat hyvin esillä myös Annantalossa juhlittaessa satavuotiasta animaatiota.

Silmäniskujen hinnoittelusta

Erityisesti on kiitettävä laajoista liitteistä, asiasana- ja henkilöhakemistosta, sanastosta ja lähteistä: mainio ja käyttökelpoinen osuus! Sieltä muuten löytyy myös Pirre Vaijärvi, jolle käsikirjoitin aikoinaan Jepperi -hahmoa ja myöhemmin selluloidi-animaatiosarjaa Suomen linnoista. FOT graafikot olivat silloin paljolti mukana ja valmistivat jopa erittäin suositun näyttelyn Liikkuvat kuvat - Rörliga bilder (1978). Aika oli hektistä, sillä sopimuksia ei oikeastaan ollut, vaan töistä sovittiin tapauskohtaisesti. Asiasta jopa lakkoiltiin, kunnes freelance-töitä koskeva sopimus lopulta solmittiin. Liikkuvissa kuvissa oli mukana myöhemminkin paljon töitä tehneitä graafikoita, kuten Kati Bondestam, Antonia Zilliacus, Christina Anderson, Camilla Mickwitz, Maikki Harjanne, Seppo Lindqvist, Heikki Paakkanen, Tini Sauvo ja Anna Tauriala - oikeastaan samalla myös suomalaisen lastenkirjallisuuden terävä kärki animaatioiden ohella. Tini Sauvo on esimerkiksi tehnyt myyränsä lisäksi niin kirjoja, oppikirjoja kuin monia taidenäyttelyitä.

Taistelu sopimuksesta tuotti myös toisen puolen: budjetteihin kirjattiin nyt markkamäärät jokaiselle liikkuvalle osalle: 3 x silmänisku = 2,5 mk! Näillä eväillä pystyttiinkin sitten enää tuottamaan selvästi vähemmän animaatioita...

Sata vuotta animaatiota kätkee sisälleen valtavan määrän lastenkulttuurihistoriaakin - ja nostalgiaa. Esimerkiksi Marja Seilola ja Riikka Tuomari sopivat oikea- ja vasenkätisinä mainiosti vierekkäin saman työpöydän ääreen tekemään Hämeenlinna -sarjaa - ja myöhemmin niistä kuvakirjoja. On hyvin miellyttävää, että tekijöille on annettu tilaa ja töitä esitellään kunnolla - erityisesti kuvamateriaali kirjassa on esimerkinomaista painojälkeä myöten.

Luin ja uppouduin erityisesti lapsille ja varhaisnuorille tekevien lastenkulttuurin monitoimiammattilaisten töihin. Samalla päästään esittelemään ehkä hiukan tuntemattomampaa puolta monien nykyisin enemmänkin kirjojen kautta tutuiksi tulleiden tekijöiden työhistoriasta. Varsinkin ruotsinkielisten lastenohjelmien puolella moninaisuus kukoisti silloisen tuottaja Berit Neumannin avulla. Oikeastaan voitiin puhua melkein omasta tallista Camilla Mickwitzeineen ja Antonia Ringbomeineen. Suomenkielisellä puolella taas Irja Ranin hoiti monia animaatiotöitä erilaisten lastenohjelmien osaksi omien nukkefilmiensä lisäksi.

Työ animaatioalueella jatkuu uusien nimien myötä ja uusilla malleilla. Näin jatkuu myös perinne lastenkulttuurin laajentamiseksi ja monipuolistamiseksi - lasten iloksi.

Kulttuurilehdet ja road tripin kehitys

Sarjainfo porskuttaa vahvasti

Loppuvuoden lehdet ovat hyviä luukkuja samalla ilmiöihin eri puolella kulttuurikenttää. Yhä edelleen ihastelen esimerkiksi Sarjainfon arvostelijoiden ammattitaitoa: kotimaiset uudet albumit ja pienlehdet saavat kerta toisensa jälkeen monipuolista palautetta ja sillä oikealla asenteella. Ei lytätä vaan haetaan ne hyvät puolet ja mahdolliset karikot parannusehdotuksineen. Ainakin Sarjainfon hotkaistuaan on vakuuttunut kotimaisen puolen vahvuuksista.

Tämä on siinäkin mielessä mielenkiintoista, että kotimaisella kuvakirjapuolella näyttää olevan yhä ahtaampaa. Kuvittajamme valittavat töiden vähyyttä, kilpailua ja tietysti korvausten määriä. Kun maailmanluokan kuvittaja ei tule töillään toimeen, jossakin on ongelmia. Mutta sarjakuvapuolella lehtiä ja omakustannealbumeja muista puhumattakaan näyttää riittävän. Tehdäänkö niitä sitten työn ilosta ja painorahoja jostakin kaapien, vai onko sillä puolella jotain ihmelääkkeitä?

Sarjainfon kannessa ei ole numeroa, ja syyn ymmärtää sisäsivuilta - tämä on kolmonen ja nelonen ilmestyy tammikuussa 2015, viimeisenä mahdollisena aikana ajatellen silloin jo Postin nimellä kulkevan liikelaitoksen määräyksiä. Mieluusti luin tästä numerosta myös vihdoinkin Martti Sirolasta tehdyn jutun. Mieshän on tehnyt todella pitkän ja uraauurtavankin työn lasten sarjakuvan puolella ja saanut jonkinlaisen tunnustuksen eli taiteilijaeläkkeen.

Sanottakoon, ettei sellainen tule kuin manulle illallinen, vaan vaatii pärjäämisen aika isossa ehdokasjoukossa. Pitääpä taas kaivaa kätköistä Hölmöläiset ja varsinkin Martin faktio-sarjakuvat ennen kuin termiä edes osasin ajatella: Apassit, Erämaaseikkailu ja Rautaparta (1974-) ovat täynnä seikkailua tukevia konkreettisia ratkaisuja, keksintöjä, rakennelmia ja näkyvän taakse meneviä paljastuksia. Itsekin olen niistä saanut nauttia, kun teimme Martin kanssa Jukka Vihi-salapoliisiseikkailuja sarjakuviksi ja kirjoiksi. Uusin albumi näyttää tulevan jo keväällä Kustannus-Mäkelältä eli Kippo, Nappo ja Kuuppa seikkailevat jälleen Irvileuassa - kalavaleita tietysti.

Portti on skifin aatelia

Samalla tavalla on nostettava hattua tamperelaiselle Raimo Nikkoselle, jota pitäisi kyllä joskus muistaa harvinaisen innostavasta ja tulisieluisesta skifin puolesta taistelusta. Ties kuinka monta vuotta Portti onkaan ilmestynyt - kolmas numero on näköjään 132. julkaisu ja 33. vuosikerta! Tyyris Tyllerö laittaa hiukan paremmaksi, kun menossa on 38. vsk, mutta suomalaisessa kulttuurilehtikentässä Portti on sitkeä outoja maailmoja tutkaileva lehti. Ja samoin kuin Sarjainfossa, Portista saa mainion yleiskuvan ilmestyneestä alan kirjallisuudesta ja muustakin: meikäläiselle on mannaa, kun voi lukea keskitetysti asiantuntevien arvostelijoiden lausumat myös lasten ja nuorten kirjallisuudesta. Portti on tässä numerossaan myös antanut panostaan juhlavuodelle: Anni Nupponen luo katsauksen Muumilaaksosta Suomenlahdelle eli Tove Janssonin kirjojen kartoille - niitähän myös Niklas Bengtsson on käsitellyt mainiossa opuksessaan Kummat kirjat - lastenkirjan muodon ja kuvituksen historiaa (Cultura 2014).

Lapsen maailmassa 11/2014 puolestaan on kätevä tarkistaa kriitikko Ismo Loivamaan high pointit, koska artikkelin loppuun on koottu sopivasti lihavoituina ydinharmistuksen kohteet: nyt vaikkapa miten lasten ja nuortenkirjoja suomennetaan entistään harvemmista kielistä tai pakolaisista, siirtolaisista ja adaptiolapsista tehtyjen kirjojen samanlaiset taustat - missä ovat somalilasten tarinat? Maahanmuuttajien oma kirjallisuus varttuu toivottavasti aikanaan - sitä ennen kotimaisen lastenkirjallisuuden olisi kajottava arkoihin ja vaikeisiin teemoihinkin.

Kuvittaja-lehti näyttää yhdistyneen ainakin tällä kertaa Grafiaan. Olisikohan syynä vähentyneet rahat vai mikä? Nyt nimittäin Kuvittajat eivät ole lehdessä paljoakaan esillä - pari lyhyttä tapausselostetta. Aikaisemminhan Kuvittaja on esitellyt mukavasti ja persoonallisesti alan taitajia ja ongelmia. Christer Nuutinen näyttää olevan tällä hetkellä ns. kameralude hallitusten jäsenyyden ym ominaisuuksiensa takia - hän esiintyy myös omakuvallaan Sarjainfo-lehdessä puhumassa kertovasta kuvittajasta. Muistettakoon myös Christerin mainio kuvitus Marjut Hjeltin palkittuun opukseen Maanväki! Ainakaan tällaisena kombinaationa yhteisnumero ei minua hetkauttanut - pikemminkin alkoi ajatella että rahkeet/rahat taitavat olla loppu?

Miehet nuorten sieluja aukomassa

Jyri Paretskoin Shell's angels ja Kalajoen hiekat (Karisto 2014) on Finlandia Junior -ehdokkaaksikin päätynyt 413 sivuinen road trip. Kolmen kaverin nokkelien ja vähemmän fiksujen kommellusten, huulenheiton ja surkeiden sattumusten sarja yltää huippuunsa Kalajoen hiekoilla. 

Kysymyksessä on siis toisaalta klassinen pojat mopedilla läpi Suomen -tarina, toisaalta Nolojen tilanteiden mies -parodioiden kasapäinen kavalkadi. Neljäsataa sivua on aika uuvuttava kokemus, sillä pienellä tiivistyksellä sekä huulenheitosta että rakastumisen ja toisen löytämisen vaikeudesta olisi saanut tehokkaampia vaihteluita. Ja jokseenkin tyly loppuhuipennus ei tunnu vitsiltä: Milla, tuo Rudia vanhempi, mutta ei näköjään kokeneempi, kirjoittaa ensi yön jälkeen:"Mä olen raskaana". No, ainakin tuntuu siltä, että Shell's Angels ratsastaa kolmanteen osaan. Täytyy tarkistaa, kuinka monta uutta huulenheittoa löytyy.

Sitä nimittäin löytyy myös Jukka-Pekka Palviaisen road tripistä Perjantai on hyvä päivä lähteä (Karisto 2014). Näyttää siltä, että Karistolla on ollut todella hyviä nuorisokuvausten löytäjiä, sillä minusta Lotalla ja Ronilla on ensinnäkin naljailussaan selkeä linja ja idea, joka kivasti varioituu läpi matkan lukujen lopussa.  "- Haista rhororenrendo.  - Se on rhododendron, ääliö." Vähän ihmettelen, minne Palviainen jäi Finlandia Juniorissa, sillä Perjantai on hyvä päivä lähteä on iholle tuleva tulkinta kahden erilaisen nuoren kaipuusta johonkin ja sen vähittäisestä toteuttamisesta. 

Uskottavasti Palviainen lähentää kahta alussa vierasta hiljalleen toisiinsa, luottamusta, uteliaisuutta ja rakastumista. Kaikki tämä tehdään preesensissä - kiva valinta, joka tuo tiiviisti tapahtumat tähän hetkeen - ja Lotan kertomana juoni etenee myös taitavasti molempien päähenkilöiden tarinaa aukoen. Nuorten ensimmäinen rakastelukohtaus on myös hapuilevan tarkkasilmäinen ja myötäelävä ja todenmukainen. Oikeastaan ainoa hiukan vaivaannuttava asia minulle oli lähdön laukaissut syy, Lotan isän todistaminen rikollisjengiä vastaan ja siitä seurannut pako maan alle. Myös ratkaisu on kuin pakon sanelema: uhka väistyy, ja isä pääsee palaamaan kotiin.

Onnittelut Karistolle myös Kalle Veirton Säbätalvesta. Hänellä on sormenpäissään mainio tuntu lievien luusereiden elämään, ja miten siitä selvitään hengissä. Einari, 19, on liikenneonnettomuuden jälkeen vailla tulevaisuutta, mutta saa pestin auttamaan lupaavana salibändin pelaajana tulevaisuuden joukkuetta Heinolassa. Jännästi tämä raskaana olo seuraa näitä nuorisokuvauksia: Einarin uusi tyttöystävä synnyttää kolmen kuukauden kuluttua toisen miehen lapsen. Tässä on kuitenkin viittaus tulevaisuuteen: "Kaikki on yhä kesken. Tämä ei ole loppu." Katsotaan miten käy Rudin ja Einarin!

Viimeisiä sivuja Tove Janssonista

- mutta melkoisen komeasti, sillä Petter Karlssonin (teksti), kuvatoimitus Bengt Wanseliuksen eli Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina (WS 2014) on sananmukaisesti mahtava kirja, johon on Toven kuvakirjojen tapaan leikattu kanteen pyöreä reikä. Siitä näkyy Tove tähyilemässä kaukoputkella merelle. Sisäsivulla huomaa kuitenkin, miten reunassa kipuaa Muumiperhe ylös köysitikkaita auki retkottavaa ovea kohti. Teksti soljuu melkoisen kuvamateriaalin läpi ikäjärjestyksessä. Kuvista ja kommenteista voi poimia pieniä herkullisia yksityiskohtia:"Lapsena hän haaveili majakanvartijan pestistä. 'Sellainen minusta tulee sitten, kun olen vanha ja rikas.'" Kuusivuotiaana Tove kirjoitti sadun Prick-nimisestä koirasta, joka sairastuu ja siirtyy autuaammille metsästysmaille. Tove myös myi koulutovereilleen omatekoisia lehtiä "Julkorven" ja "Kakta knopp". Hän oli tietysti itse tehnyt kuvat ja tekstin, mutta myös monistanut sivut, keittänyt liiman ja koonnut kokonaisuuden. Parhaimmillaan Tove sai myydyksi jopa 23 kappaletta. 14-vuotiaana hänen Mannerheimiä ylistävä runonsa Hej, hurra för Mannerheim julkaistiin Allas Krönika-lehdessä. Mutta samana vuonna Tove myös lähetti kustantajalle esikoiskirjansa Pipu ja Kalle ja Ahdin mustekalat salanimellä Vera Haij.

Kuvissa näkyy paitsi työskentely-ympäristöjä myös vanhaa Helsinkiä. Ja usein tuo melkein tunnuskuvaksi muodostunut asetelma Tovesta kallion päällä tähyilemässä jonnekin kauas.

Tulevaisuudessa nimittäin Muumit aivan varmasti valloittavat yhä uusia ystäviä ympäri maailmaa. Toven juhlavuosi on ollut melkoista hurlumheitä, mutta luullakseni Muumiperhe on ottanut sen vastaan syvän filosofisen tyynesti. Ainahan voi sitten lähteä seikkailemaan salaperäiselle merelle tai vetäytyä nyt hyvin ansaitulle talvilevolle.

Joulupukki, tuo kausituote ja Kutturan lumo

Minkä pukin valitsisi?

Valinnan varaa on jälleen kerran. Outo römeä-ääninen miesmalli kiertelee ympäriinsä ja jättää jälkeensä värikkäitä joulupapereita, tyhjiä laatikoita, naruja ja onnittelukortteja - sanalla sanoen ongelmaroskaa, mistä ei oikein tiedä mihin jätelaatikkoon niitä sysäisi.

Kirjapukki voisi olla ihan mukava vaihtoehto. Esimerkiksi iänikuiseen kysymykseen, ehtiikö pukki varmasti meillekin, löytyy vastaus Hiroko Motain ja Marika Maijalan selvityksestä Miljoona biljoona joulupukkia (Schildts&Söderström, suom. Mirjam Ilves). Maijalan kuvat ovat nyt tärkeässä osassa, koska itse teksti on ytimekäs ja lyhyenlainen:"Kauan, kaun sitten koko maailmassa oli vain yksi joulupukki. Koska koko maailmassa oli vain vähän ihmisiä." Kun lapsia syntyi enemmän, joulupukille alkoi tulla kiire. Kaksi joulupukkia ehti kuitenkin hoitaa hommat ja niin edelleen. Lopulta oli pakko pyytää jumalalta apua. "Sitten joulupukkeja oli miljoona." Pukit tekivät viisaan päätöksen ja päättivät ulkoistaa koko homman. Vanhemmat saavat hoitaa lahjarumban. Kun tätä oli aikansa jatkunut, joulupukki oli jakaantunut niin pieniksi pukeiksi, ettei niitä erottanut enää paljaalla silmällä. "Mutta yhä edelleen miljoona biljoona joulupukkia kiipeää miljoonan biljoonan aikuisen korvalehdelle ja kuiskaa: Anna lapselle lahja."

Marika Maijala on saanut sydämensä kyllyydestä värittää liiduillaan ensin havupuita, sitten jakaantuvia pukkeja, mutta väliin mahtuu makoisia värimaailmoja ja tilanteita. Kuvitus kantaa hyvin matemaattista jouluselvitystä.

Todellinen joulupukki ja mentaaliongelmat

Tähän väliin on hauska esitellä oma löytöni eli Ulla ja Jorma Eton Joulupukin päiväkirja (Arktinen banaani 1998). Intiimit paljastukset Joulupukin hämärästä menneisyydestä, henkilökohtaisesta kriisistä ja olemisen ongelmista eivät toki ole lasten tavaraa, mutta joulusta uupuneille vanhemmille sarjakuvaromaani suonee edes hetkellisen helpotuksen: ei ole pukillakaan helppoa. "20.7. MIKSI MINUA VAINOTAAN!? Joku tonttu oli poissaollessani käynyt tuomassa valtaisan pinon sanomalehtiä, vaikka olen sen nimenomaan ankarasti kieltänyt!" Amerikassa näyttää jo elokuussa olevan suuria joulualennusmyyntejä, jolloin voi edullisesti hankkia valmiiksi lahjat seuraavaa joulua varten. "Maailman lapset tarvitsevat joka vuosi yhä enemmän ja enemmän. Minun täytyy aloittaa jo huomispäivänä!!!"

Hyvästi siis loma ja pään tyhjennys ja rentoutuminen. Kurssin käyneet arkistotontutkaa eivät pysty luomaan sellaista järjestelmää, joka toimisi lasten kirjeiden kohdalla. Niissähän oikeasti toivotaan perimmiltään vain rakkautta.

Ulla Etto, rovaniemeläinen graafikko ja valokuvaaja - viimeksi sukupolviromaani Repun salaisuuden (Lasten Keskus 2014) kuvittaja, on tehnyt upean matkan isänsä Jorman todenmakuisiin teksteihin. Minusta näissä muotoaan ja kokoaan muuttavissa aukeamissa lukija kohtaa suoraan mieleen virtaavan tulkinnan joulumielen venkuroista ja todellisen, syvän rauhan hakemisesta joulupukin historian eri käänteistä. Pyhän Nikolauksen tarina saa uuden tulkinnan ja yhtymäkohtia nykymenon sivujuonteisiin. Miten joulupukkiparka voikaan reagoida esimerkiksi kaikkein kauneimpien joululaulujen ainaiseen helinään? Psykiatrilla se huomataan: lääkäri tietenkin ehdottaa yhä useampien apulaisten hankkimista, mutta eihän se sovi! "Kuka muu voisi jakaa joululahjoja kuin joulupukki? Pääsiäisnoitako? Sehän olisi samaa jos sairaanhoitajat määräisivät hoitomenetelmät ja suorittaisivat leikkauksetkin. En voi toivoa muuta kuin että ihmislapset oppisivat tyytymään vähempään tavaraan ja kiireeseen." Niinpä...

Pirkko Vainion Majakan jouluvalossa (Lasten Keskus 2014) joukko tonttuja on asuttanut vanhan tornin. Sieltä joulupukki tulisi hakemaan pari päivää ennen joulua tonttujen nikkaroimat lahjat. Majakan valo ohjaisi pukin turvallisesti paikalle. Mutta vanha Petrus ei aina muista, mihin tulitikut ovat joutuneet. Myrsky nousee, eikä Petrus löydä tikkujaan mistään. Vasta ylhäällä tornissa tonttu kouraisee taskuaan ja löytää askin. Pirkko Vainion jouluversiossa on pehmeät värit, lyhdyt tuikkivat ja tonttujen puuhissa on paljon seurattavaa. Aukeamiakin on ryyditetty taitavasti tilannetta seuraavalle sivulle juoksuttaen ja väliin sarjakuvamaisesti eteenpäin hyppien.

Kotimainen kuvitus ja ruotsalainen joulu

Näin käy vaikkapa Katerina Janouchin kuvakirjassa Ingrid och Ivar firar jul (Bonnier Carlsen 2014). Suomenruotsalaiset kuvittajat näyttävät saaneen mukavasti töitä toiselta puolen rajaakin. Esimerkiksi Kati Bondestamin seuraan on liittynyt Mervi Lindman tässä pikkuhauskassa lasten joulunodotuksessa. Lindmanin tunnusmerkilliset lapsihahmot sopivat nyt varsin hauskasti värikkäinä sivuille, missä seurataan askarrellen, huokaillen ja salaisuuksia varjellen juhlan tuloa. Näyttää siltä, että Mervi Lindman on ihan kotona näissä sopivasti kiireisissä ja humoristisissa tilanteissa. Ingrid ja Ivar ovat varsin toimeliaita viikareita, koska lähes kaikki on jo valmista, kun vanhemmat vasta astuvat kuvaan yhdellä loppuaukeamista. Mikä parasta, lahjoja näyttää olevan muutama per nenä, joten niiden aukaisemiseen riittää aikaa ja tutkimista.

Suomalaisen Finlandia Junior -kisaan varmaan tahtomattaan sotkeutunut Ulf Stark on mukana myös jouluvillityksessä kirjallaan Suuren metsän joulu (WSOY 2014, alkup. 2012, suom. Kati Valli). Kuvitus on ehtaa Eva Erikssonia: muodokkaita metsän eläimiä erikoispiirteineen. Eva Eriksson yhdistyy minulla aina humoristisiin helppolukuisten lastenkirjojen kuvituksiin, ja onhan nytkin tontuissa samaa säpinää. Tällä kertaa kuitenkin Ulf Starkin kertomus vie mukanaan. Kanilapset Iina ja Niki löytävät punaisen myssyn ja murtuneen kyltin, jossa lukee: TARJOA! HIENO TONT. Koko metsän väki alkaa puuhata joulutontun vastaanottoa, koska sitähän tuo jännittävä kyltti tarkoittaa. 

Kire-kotitonttu on toki olemassa, pieni harmaanvikkelä ja äkäinen puuhamies, jolla on punainen hiippamyssy. Talossa vain ei enää asu ketään, mutta paikat pitää silti tarkistaa. Ulf Stark luo hienosti vaivihkaa tontun yksinäisyyden ja kaverinkaipuun, vaikka itsetunto ei sitä suostu myöntämään. Tuuli sieppaa Kiran myssyn ja portissa roikkunut kyltti lentää saman tien. Tämä joulutarina onkin sitten kuin jännityskertomus: löytävätkö metsäneläimet ja kiukkuinen tonttu toisensa? Hitsaako yhteinen metsänväen päämäärä porukankin joulutunnelmaan?

Lopussa on kaunis kiitos, mutta kyllä väliin kommelluksiakin mahtuu. Tämä on myös mukava kirja lukea ääneen lasten kanssa. Vaikka silloin kun oikein on jo hinku päästä joulua toimittamaan eikä ihan vielä saa.

Onko joulupukki Lapista kotoisin?

Näinhän sitä väitetään. Varmuuden vuoksi voi olla hyödyllistä tarkistaa pohjoisen tarinoiden tunnelma vaikkapa Leena Laulajaisen hienoista Lapin saduista kokoomajulkaisusta Hopeasarvinen poro (Tammi 2014). Valikoima on koostettu saduista Taikarumpu kertoo, Vesilinnun sydän sekä Aurinkolintu ja Kaamoksen korppi (1980-2000). Mainio idea, sillä Laulajainen on mielestäni juuri näissä maisemissa vaikuttava ja jännittävä. Leena on itse sanonut, ettei näitä satuja ole tehty, ne ovat syntyneet. Sattumalta Kutturan saamelaiskylä, missä sadut ovat mieleen syntyneet, on minullekin hiukan tuttu ja siellä on käytykin. Leenalla on maisema kuin kuvana mielessä:"Otava kiilui keskellä keskellä taivaankantta, lumi kimalsi kuun ja tähtien valossa. Hiljaisuuden rikkoi vain tunturimännyn oksalta putoava kourallinen lunta. Susi kiersi majan kahteen kertaan yöllä ja jatkoi matkaansa kurussa virtaavan joen yli."

Joulupukkia ei jää kaipaamaan syntytarinoiden parissa, sinisen hirven kera tai vedenhaltijan poikaa ihmetellessä. Lappi on jo nimissä houkutteleva: on Tuulisolmuja, Sadesilmää, Auringon peuraa, Saivo-Tuur ja Rievan-Inka tai Skipagurran kuu. Virpi Pennan kuvituksessa yhdistyvät naivistisuus, symbolit, liike ja taika. "Esitän kunnioittavat kiitokseni Saamenmaalle, saamelaiselle kulttuurille ja saamen rikkaalle kielelle, joiden vaikutuksesta nämä sadut ovat syntyneet," Laulajainen sanoo loppukaneetiksi.

Kiva että kirjailija meni Kutturaan ja tuli näiden kanssa sieltä takaisin.