Tonttu vai hirviö - tunnetko Draugin?

Vaikka tuntuukin siltä, että prinsessat, urheat tytöt ja poikien kirjat 1-2 ovat nousseet tämän vuoden lukumääräkisan kärkeen, ei voi unohtaa toista, aina niin elinvoimaista taustalla häärivää tonttujen ja hirviöiden aluskasvillisuutta. Joulua pohjustetaan näköjään antaumuksella jo nyt, hirviöt sen kuin kauhistuvat. Kirjapinon alimmaisena on vielä kunnon kirjallisuustutkimusta, joka asettaa sadunkertojat ruotuun: käsitykset eläinsatujen historiasta ja romanttisista prinsessasaduista muuttuvat, kun pääsee tutustumaan Niklas Bengtssonin kaivamiin eroottisiin, väkivaltaisiin ja karkean koomisiin versioihin.

 Hirviöiden verenjanoa

Kun viime vuonna tietokirjailijoiden Tietopöllö-palkinnon saaneen Mervi Kosken Hirviökäsikirja (2010) on jo hiirenkorvilla ja Maailman merkillisimmät kummitustarinat (2017) kauhisteltu pariin otteeseen, voi kauhukerrointa yrittää lisätä Johan Egerkransin Kuolemattomilla hirviöillä (Minerva 2019). Esittelyissä on selkeä linja: millaisia ovat kautta maailman syntyneet versiot elävistä kuolleista? Mukana on joitakuita tuttuja Euroopasta kuten Rusalka ja Golem, mutta Afrikan, Amerikan, Aasian ja Oseanian hirviöt ovat oudompia nimiään myöten. Enkä ole ihan varma, suosittelisinko tätä porukkaa kovin nuorille muutenkaan. kun sellainen mukava muinaisskandinaavinen mörkö kuin Draug on sieltä kilteimmästä päästä: ”Draugit tappavat uhrinsa murskaamalla nämä rajattomilla ruumiinvoimillaan, repivät ruumiista lihat tai juovat siitä veret.” Kirjan alussa on sinänsä pätevän oloinen pohdiskeleva osuus aaveiden, kummitusten ja vampyyrien eroista, veren merkityksestä eliksiirinä ja kuolemattoman syntytavoista. Hauskempia - ja oudoimpia – ovat sitten ohjeet kuolemattomien tunnistamisesta ja niiltä suojautumisesta. Nils Gulliksonin kuvituksessa ei kuolemattomia mitenkään liikaa kaunistella – kauhugalleria on jopa painajaismainen, niin kuin kai on tarkoituskin.

 Pirut ja voimaeläimet

Ei pidä unohtaa tässä yhteydessä Marjatta Levannon taidehistoriallisempaa Pelottelun (ja pelon voittamisen) käsikirjaa (2018). Jotenkin kuitenkin – kai Marjatan letkeän toteavan ilmaisun ansiosta - kaksipäinen paholainen, Lucifer, Belsebub ja monta muuta todella hurjien kuvien kera esiteltyä hirviötä eivät jää vain luettelonomaiseksi nimiksi. Levanto tarjoilee kuvien lomaan tietoa tiedon perään, tarinoita ja uskomuksia. Kokonaisuus on monipuolinen ja virkistävän hauskakin luodatessaan kautta pirujen historian ja merkityksen. Paholais- ja hirviöhahmot näyttävät kuitenkin aikojen saatossa valitettavasti menettäneen paljonkin kauheudestaan ja hiipuneen kovin tavanomaisiin mittoihin. Loppusanoissaan Levanto pohtii vielä hirviöiden ja paholaisten muodonmuutoksia nykyajassa avaruushirviöistä muotoa muuttaviin klooneihin.

 Maretta Tukiaisen Pohjolan voimaeläimissä (Tuuma 2018) käsitellään aluksi tarinoita ja eläinmytologian perusteita, sitten esitellään eläimet asuinpaikan mukaan. Vesi, maa, metsä, ilma sekä lumen ja jään eläimet. Komeiden kuvienyhteydessä on tarinan osia ja esiteltävän kohteen perustiedot. Kirjan lopussa on suppeat johdatukset eläinmytologian taustakäsitteistöön Kalevalasta alkusuomalaisuuteen sekä erikseen kansanuskomusista eläinsaduista ja voimaeläimistä. Millainen oli muinaisten suomalaisten maailmankuva – selvitellään luontosuhdetta, tämän ja tuonpuoleisuutta, ihmiskäsitystä, samanismia, sielumatkoja ja revontulia. Mukana ovat hyvät lähteet, hakemisto ja lisätietoa. Kuvienkin kautta asioihin on kätevä palata uudestaan, nautiskellen.

Kiltit tontut?

 On varminta palata tutumpien tonttujen pariin. Mervi Koski on jatkanut tätäkin perinnelinjaa ollessaan jo aikaisemmin Joulupukin jalanjäljillä (2011). Tonttujen suuressa suvussa (kuv. Heikki Eklöf, Aurinko kustannus 2019) Koski syventyy tarkemmin asiaan ja esittelee muhkean kokoisessa kirjassa tontun ominaislaatua munaskuita myöten. On historiaa, tunnettuja tonttupaikkoja, on hiippalakkien tuntomerkkejä ja muotia. Omat lukunsa saavat niin kotitontut, pihapiirin toimijat kuten sauna-, navetta, talli-, vilja- ja myllytontut. Joulutontut tietysti ovat tunnetuimpia Korvatunturin apulaisia. Mielenkiintoinen on sukellus satunnaisiin sukuhaaroihin maailmalla. Jälkiä tontuista löytyy niin Irlannista, Saksasta, Islannista, Venäjältä ja Puolasta. Entäpä kaupallinen puoli? Valmistaminen ja keräily, uusia aluevaltauksia ja muista tonttuiluja. Ja onhan tietysti kirjastoissakin omat tonttunsa kuten Kansalliskirjastomme Matti Wilhelm! Hän asustelee kirjaston pohjoisen salin yläparvella. Tonttujen suuri suku on melkoinen tietolipas, josta voi ammentaa moneen tarkoitukseen. Hiukan oudoksuin kirjan melkoista kokoa, koska kuvatkaan eivät järin suuria ole, enemmänkin vinjettejä sivuilla. Varsinaisesti ne eivät korosta tonttujen kauneutta, pikemminkin päinvastoin. Onneksi ääriviivat ovat kovin suttuiset, niin että voi pitää oman mielikuvansakin elossa.

Kuva Heikki Eklöf

 

Yksi tonttu puuttuu?

Mutta tonttuja ei päästetä vieläkään rauhaan. Heikki Saurekin työntää lusikkansa taruihin ja tosiasioihin ytimekkäästi nimetyssä kirjassaan Tonttu (SKS 2019). Mukana on harvakseltaan Antti Kososen tonttukuvitelmia ja värillinen kuvaliite lehdistä, kirjoista ja erilaisista julkaisuista. Niissä annetaan kunnia mainiolle klassikolle eli Rien Poortvlietin Suurelle tonttukirjalle (1978).

Saurekin lähestyy laajaa aihettaan (315 s.) ensin tonttujen ja haltijoiden historialla. Kodinhaltijan syntymisen jälkeen vuorossa ovat joulutontun jälkeen muut paikkojen haltijat sekä tonttujen muut sukulaiset. Häirikkötontut ja para sekä piritys saavat kunnian lopettaa historian. Tekstissä tulee sopivasti kevennellen selväksi, miten kansanperinteen arkistojen aarteet ja työskentely Kalevalaseuran residenssissä Ilomantsissa ovat vaikuttaneet mainioin lisätarinoineen sävytykseen. Alussa ja lopussa Saure oikein intoutuu pohtimaan tonttujen sanomaa nykyajan ihmiselle. ”Tontut ja haltijat ovat olleet oman aikansa lisättyä todellisuutta. Ihmisen ei tarvinnut avata kirjaa, televisiota eikä nettiä saadakseen ajanvietettä, sillä monenlaiset henkiolennot olivat läsnä arjessa kaikkialla.” Ja lopussa Saure suosittaa ottamaan Ekotontun tosissaan: sillä on painavaa asiaa muiden tonttujen äänitorvena.

Mutta missä ovat puutarhatontut? Yritin etsiä, mutta en löytänyt! Onneksi Taru Viinikainen on luonut oman tonttumaailmansa kolmeen kirjaan Tiltun ja Letun leikkimökissä asustavasta Pertinjuntista. Näistäkin elollistetuista veikoista löytää niin huumoria, yhteistyön merkitystä, onnellisen perheen merkityksen, lapsen mielikuvituksen rajattomuuden – ja niin, varsinaisen uuden nimitysruletin. Leikkimökin asukas (2017), Joulujupakka (2018) saa nyt jatkokseen salapoliisiarvoituksen Kadonneet puutarhatontut (2019). Missä ovat Pullapentti, Pattisimo, Jumiuuno tai Nysänestori? En kerro ratkaisua, koska se kruunaa mukavalla tavalla tämän tonttuaiheen!

Terveisiä Kaksoisvirran maasta

Niklas Bengtssonin tukevan esityksen (329 s) alaotsikkona on ”Satuperinnettä Kakoisvirranmaasta 1900-luvun alkuun”. Itse sinisen ja lilan sävyissä komeileva kirjankansi kantaa selkeää viestiä: Sadunkertojat (Avain 2019). Näinkin laaja ja kattava kokonaisuus ei synny ilman tekijänsä innostusta ja jatkuvaa materiaalin keräystä. Bengtsson on sekä matkustanut että esitelmöinyt aiheistaan voisi sanoa ympäri maailmaa.

Kuvitus Oili Kokkonen

 Esittelyn sanoin käsissä on kirja, joka hahmottaa satujen ja satukokoelmien historiaa antiikin maailmasta alkaen ja perehdyttää satuklassikoihin sekä niiden kertojiin ja kokoajiin. ”Maailma on täynnä kiehtovia satuja, mutta milloin niiden kertominen alkoi? Kuka kirjoitti ensimmäisenä satuja muistiin?”  Ketkä kertoivat satuja – ja mikä on satu?

Olen niin kauan puuhastellut näiden asioiden kanssa, että voin vain itseni puolesta sanoa sekä viihtyneeni että yllättyneeni Sadunkertojien matkoilla vaikkapa Egyptin osuudesta ja jumalasta sadunkertojana, juutalaisten kettusaduista, buddhalaisista inkarnaatiosaduista. Tutumpaa, mutta tarkempaa taustoitusta löytyy antiikin puolelta ja Lähi-idästä Tuhannen ja yhden yön parissa.

Miten prinsessasatu muuntuu?

Kansi Tarja Kettunen

 Näin myös tiedot karttuvat Italiasta, Ranskan taitureista Jean de la Fontainesta Charles Perraultiin sekä suosikkeihini, sivistyneisiin naisiin kuten Jenne-Marie Leprince de Beaumontiin ja Kaunottareen ja Hirviöön.  Sen yhteydessä Bengtsson pääsee herkuttelemaan uskomattomilla tulkinnoilla, joita sadusta tehtailtiin. Saksan, Venäjän ja Englannin kohdalla mukana on tuttuja Grimmin veljeksistä Ivan Krylovin (oliko hän maailman laiskin mies?), Rudyard Kiplingistä Beatrix Potteriin, mutta paljon muutakin. Pohjoismaiden satujen yhteydessä puhutaan taidesadun noususta. On suorastaan hauskaa virittäytyä samalla aaltopituudelle Bengtssonin kanssa, kun tutkaillaan puhekielisiä satuja ja Andersenia, sadunkerääjiä Norjasta tai omaa klassikkoamme Topeliusta.

Bengtsson on tarkka kirjoittaja. Vaikka nopeasti silmäillen monet kirjailijat, kirjan nimet ja termit voivat tuntua hankalilta, lukiessa ne yhdistyvät ja selventävät käsiteltävää aihetta harkitusti. Pitkin kirjaa on myös selventäviä tekstikatkelmia, jotka jaksottavat etenemistä.

Toivottavasti kirjasta on iloa ja miettimistä muillekin kuin meikäläiselle. Kenties kurssikirjaksi, lisälukemiseksi, hakuteokseksi?

Ja toivottavasti sitä hankitaan kirjastoihinkin useamman kappaleen verran, vaikka kokemuksista viisastuneena pahaa pelkään.