Voro ja taskuvaras - dystopiaa ja verilöylyjä

Kevään lasten- ja nuortenkirjakavalkadin loppuessa hetkeksi ennen syksyn uutta tulvaa on lepuuttavaa syventyä hetkeksi lukulampun alle vain viihtymään. Varsinkin kun heti vapun jälkeen matka suuntautuu kutsutilaisuuteen Espanjaan, Bilbaoon, baskilaista lastenkulttuuria tutkailemaan. Ja onhan siellä odottamassa Euroopan upein Guggenheim, kun ei kerran Helsinkiin moista pytinkiä saatu mahtumaan.

   Olen tarkoituksella jättänyt fantasian ja skifin lukemisen vähemmälle – yksinkertaisesti sen takia, että hyvän paksun kirjan kohdalla ei malta laskea sitä kädestään. Yötä myötenhän siinä voi mennä. Toisaalta 80- ja 90-lukujen alan klassikoiden kahlaaminen aikoinaan loi jonkinlaisen pohjan lajin ominaispiirteille ja skifin kohdalla mainioille tulevaisuuden hahmotuksille.

 Ovela hyväsäätyinen voro nro 1

 Anniina Mikama yhdistelee Taikurissa ja taskuvarkaassa (WS 2018, kansi Sami Saramäki) molempia alueita, mutta tekee sen yllättävästi ja taitavasti. Tässä on tuota kerronnan imua, mietitysti rakennettua juonta ja tiettyyn aikaan ankkuroituvaa peruslähtökohtaa. On Helsinki vuosisadan vaihteessa, on historiasta tuttuja yksityiskohtia niin arkkitehtuurissa kuin luonnonilmiöissä vuoden 1890 Kaisaniemen puutarhan tuhonnutta elokuun myrskyä myöten.

    Alussa mieleen tulee melkein Dickensin orpolapset tai Brechtin varasyhteisö, kun sankaritar Mina varastaa nuorelta mieheltä oudon metallisen kotelon. Mina on hyvästä perheestä, mutta joutunut pärjäämään yksin isän ja äidin kuoltua ja päätynyt nuorten varasjoukkion jäseneksi. Samanlainen lähtökohta on muuten Janne Kukkosenkin Vorossa: varasklaanin kuvassa on kaikkia ominaispiirteitä. Tässäpä on hauskasti kaksi lähtökohtaa myös tyyliltään – Kukkonen on kiinnostava sarjakuvantekijä. Ja onhan Mikamakin kuvantekijä, mikä näkyy mielestäni tekstin runsaissa kuvia mieleen tuovissa kohtauksissa.

   Varastettu esine johdattaa kuitenkin omistajansa, Tomin, tytön luo ja varsinainen seikkailu alkaa.

Mikama on varmaan tehnyt tarkkaa pohjatyötä suunnitellessaan juonen kuvioita ja istuttaessaan ne toisaalta aikalaiskuvioihin, toisaalta taiten annosteltuihin koukkuihin. Näin lukeminen tapahtuu kuin sykähdyksittäin – juuri rentouduttuaan valpastuu, kun etten tuodaan uusi suunta. Nyt on tulossa juonipaljastuksia, jotenkannattaa hypähtää yli, jos haluaa oikein jäädä juonen kuljetettavaksi.

    Tom on keksijä, jonka maaginen sirkus tuottaa hämmästyttäviä rakennettuja elävän tuntuisia olioita ja tapahtumia. Varoituksista huolimatta Mina rakastuu – tietenkin – pelastajaansa. joka on palkannut hänet apulaisekseen. Tämänkin käänteen Mikama saa pyörähtämään volttia ja samalla kirjan luonne muuttuu fantasian ja skifin suuntaan: jatkossa voidaan sopivin määrin pohtia niin edistyneen teknologian luomaa lähes inhimillistä olentoa ja tämän tunteita, toisaalta miten suhtautua tappamiseen tai ihmisen vahingoittamiseen aivan kuin Asimovin robottien mielenkulkuja seuraten.

Dekkaria, kostoa ja tulevaisuutta

Mutta ei tässä kaikki: Minan vanhempien ja varsinkin isän outo kuolema saa selvityksensä, kun varakas tehtailija ja tämän häikäilemätön näyttelijätärvaimo päättävät saada robotin piirustukset haltuunsa. Tom on tietysti hylännyt kaupallisen yhteistyön. Lopun kliimaksissa Mikama näyttää. miten todelliset tuhoaseet voivat niittää kaiken tieltään. Toki näytelmän konnat jätetään poliisin huomaan, toki Mina jatkaa Tomin luona selvitettyään mielessään rakastumisensa aiheuttamaa shokkia, toki seuraavan osan odotuksia alkaa kierrellä mielessä - aineksia on kasassa.

    Vanhana Oriveden kurssien pitäjänä on mukavaa huomata. miten moni uudemmista kirjoittajista on saanut tukea erilaisista kirjoittajakursseista, niin Mikamakin. Kiitoksia jaetaankin auliisti. Toinen ehkä harvinaisempi kiitoksen kohde näyttää olevan kustannustoimittaja. Hyvän kustantajan taitaa kuitenkin tunnistaa näistä arvostuksista.

Sinnikäs, ovela ja hupakko – voro nro 2

Varas tai ryöstäjä tai lainsuojaton on toki käytetty rooli monen lajin kirjoissa. Myös sarjakuvissa, missä Janne Kukkosen melkoinen järkäle Voro - kolmen kuninkaan aarre (Like 2016) alkaa sekin tummasävyisesti varasklaanin arjesta joskus kuninkaiden ja vasallien aikana. Nuori tyttö Lilja on vanhentuneen mestarivarkaan oppilas, mutta ei saa klaanin johtajalta mielestään tarpeeksi kunnianhimoisia keikkoja. Tyttö varastaa yhden ryöstön suunnitelman. Sellaisen Lilja törmääkin jaarlin linnassa, kun kuolleen raatoa ja salaisuutta havittelee itse Paloheimon hullu uskonlahko. Se taas on vanhempi kuin muut maanomistajat ja palvelee vain Tuli-isää. Jaarli on myymässä lahkolle ensimmäisen kuninkaan kalmon, mutta Lilja töpeksii ja koko hauta sortuu. Tyttö saa kuitenkin haltuunsa hautauurnan.

    Taitava on Kukkosen Jannekin juonen punonnassaan. Jaarli on suunnitellut koko jutun ja haluaa nyt linnansa alla olevan kolmen kuninkaan salaisen oven kaikki avaimet. Yhden hän noukkii Liljan varastamasta uurnasta, toinen on Paloheimon uskonlahkon piiloissa ja kolmas kuninkaiden katakombissa. Taustalle on punottu vanhoja uskomuksia Tuli-isästä Ithielistä, joka alkujaan yritti hävittää koko ihmiskunnan. Onko avaimien salaisuuden takana sittenkin pahuus vai rikkaudet?

Hurmeinen iItasadun aika 

 Lopun kunnon verilöyly kipuaa melkein kosmisiin mittoihin, kun kaikki kuolevat, sopivasti myös kuolleista herätetty Tuli-isä. Liljan oppi-isänsä kanssa sytyttämä ruutitynnyrikokoelma tuhoaa alleen muuritkin. Elämään jäävät vain päähenkilöt, jotka hurtilla huumorilla toteavat: ”Onhan se jo korkea aika vaihtaa maisemaa! Sen olisi voinut hoitaa VÄHEMMÄLLÄ rytinällä, mutta kävihän se näinkin!”

    Kuin lännensankarit konsanaan Liljakin ratsastaa Seamuksen kanssa varmaankin uusiin syövereihin. Sitä ennen sarjakuvaromaanin monia taitavasti ladattuja monimuotoisia sivuja jaksaa väliin hyrähdellenkin seurata. Onhan siellä kätevästi kasassa omalla tavallaan moniaita vinkkejä Tolkienista elävien kuolleiden kautta vaikkapa Peppi Pitkätossuun – vaikka ehkä tuossa vertauksessa Liljan ja Pepin suhteen on vähän hienostelun makua?

Lukuklaani unohti tiedon hingun

Lukupiiriajattelua ujutetaan nyt kouluihin kautta Suomenmaan. Muistan aikaisempiakin yrityksiä, joissa koulut saivat minimaalisella panostuksella hankkia kirjalistoilta toivomiaan kirjoja koulukirjastoihin ja luokkatyöskentelyyn. Pari kustantajaa on noukkinut medianäkyvyyttä lahjoittamalla esimerkiksi Helsingin tietyille luokka-asteille kirjojaan.

Nyt Suomen kulttuurirahasto kumppaneineen on päättänyt yrittää massiivisempaa korjausliikettä. Jokainen Suomen ala- ja yhtenäiskoulu saa Lukuklaaniksi kutsutulta systeemiltä lahjoituksena 50 kirjan paketin syksyllä 2018. Lukuklaani on tilannut yli 100 000 kirjaa lahjoitettavaksi kouluille. Lastenkirjallisuuden alueella toimivan raadin (?) avulla valitut teokset on kohdennettu erityisesti 3-4. luokkalaisille, jotka ovat hankkeen kohderyhmää. Kulut voivat tilata huhtikuun aikana yhden paketin.

Tytöille ja pojille löytyy pureskeltavaa

Mitä lasten halutaan lukevan?

Nyt siis nähdään, millaisia kirjoja hankkeen valintaryhmän asiantuntijat ovat ajatelleet sopiviksi 9-10 -vuotiaille ilmeisesti riskiryhmien kuumimmaksi haitariksi arvellulle luokka-asteelle. Tehtävähän ei missään nimessä ole kovin helppo. Melkoisen laajan tarjonnan lisäksi listoja kyyläävät laskutikku kädessään myös kustantajat – ken on kaunehin ja saavatko pienkustantajat mukaan muuta kuin armopalan?

Kirjapaketit on sijoitettu enemmän tai vähemmän osuviin klaaniyhteisöihin. Kuka nyt haluaisi kuulua Klaanin narreihin? Kaikki ilmeisesti ovat innostuneet Klaanin vaeltajista, koska paketti on jo lopussa. Siinä kahdeksan kappaleen kokonaisuuteen kuuluvatkin kelpo jännitystä tarjoava helppolukuinen Parvelan Kepler ja muita fantasian meneviä esimerkkejä Kiepauksesta Sisarlaan ja Taivazalan joutseneen. Muista paketeista poiketen mukana on jopa tietokirja, tietysti Kunnaksen Koiramäen Suomen historia ja hiukan yllättäen faktio Väläys pimeässä, Maijaliisa Dieckmanin luotettava henkilökuva sokeainkirjoituksen historiasta

Mutta missä on tämä ylistetty opus?

.

Palkitut, suositut kirjat ovat tietysti mukana Timo Parvelasta Tatuun ja Patuun, Risto Räppääjästä Supermarsuun, väliin useampanakin valintana. Hiukan jää miettimään, kuinka hyvin nämä kirjat tuttuina monen mutkan ja joululahjapaketin kautta jatkavat lukemisinnon ylläpitämistä? Tai sitten valitsijat ovat veikanneet, että kautta Suomen on vielä riittävä määrä näitä hahmoja tuntemattomia potentiaalisia lukijoita.

Tiedon hinkua edistetään – varovasti

Kun tutkimuksissa varovaisesti huomautettu, että varsinkin pojat saattavat olla tietokirjojen koviakin hyödyntäjiä, niin miten tämä on otettu huomioon Lukuklaanin kokonaisuudessa? Ilmeisesti tietokirjallisuuden edustajat ovat saaneet äänensä ainakin jotenkuten esille, sillä ei tuo kokonaisuus ihan tyhjänä ole tällä saralla. Perusvalikoimien (a 8 kpl) eli 40 kirjan joukossa on tietokirjoja peräti kaksi kappaletta. Jokaiseen sarjaan kuuluu lisäksi sama kymmenen kirjan lista, joista voi poimia peräti neljä tietokirjaa. Sen verran tietoa siis joutuu jokainen koulu tilaamaan. Mukana on palkittua Pörriäisagenttia, Suomen historiaa kaksin tein, mainio Selvityspakki, tärkeä keskustelunavaus Nakki lautasella. Ja onhan siellä pienemmän kustantajankin löytö, omalaatuisen viehättävä Yö – kirja unesta ja pimeän salaisuuksista. Mutta voi miten kiinnostavia ja haastavia tietokirjoja on jäänyt rannalle selkotietoa, erilaisuutta, tietokoneita, vieraiden kohtaamista, robotteja, arkeologiaa ja niin edelleen.

Carlos da Cruz ja Vesikirja

Sama hiukan miettimään paneva asenne muuten vaivaa sellaisiakin peruskirjoiksi tehtyjä oppaita kuin Suuri lukuseikkailu ja vaikkapa Marika Helovuon 100 syytä lukea. Eipä löydy mainintoja tietokirjallisuuden mahdollisuuksista tukea muuta lukemista ja jopa nousta poikien kohdalla suosituksi vaihtoehdoksi. Mistäpä kiikastaa?

Aina on vaihtoehtoja

Mutta päällisin puolin valikoimat näyttävät muuten mukavastikin parin vuoden tarjontaa ajatellen poimituilta. Tietysti mainiosta Johanna Hulkon Geoetsivät –sarjasta olisi voinut valita monipuolisemmin koulukäyttöön innostavan Kadonneen muinaispurkan, Sakun ja Joonaksen sarjakuvakirjan tukijaksi olisi voinut nostaa vaikkapa Anne Muhosen moniulotteisen Universumin avaimen ja muutenkin siis tarkkailla nousevaa lasten ja nuorten sarjakuvaa – onhan siellä vaikkapa juuri Puupäähatulla palkittu Martti Sirola.

Tietysti Lukupaloista olisi voinut poimia Tapani Baggen hienon seikkailun heikommin lukeville ja niin edelleen. Tietysti muutamien käännöskirjojen kavalkadia olisi voinut miettiä kotimaisten parempienkin vaihtoehtojen kannalta – klassikot ovatkin eri asia.. 

Puhuvat koirat jylläävät

 Mutta kun on kohtuullisen monipuolinen taso ja mistä valita, kokonaisuudelle toivottaa kulumista lasten käsissä ympäri Suomea. Hankalimpia ovat varmaankin olleet mukaan otetut kuvakirjat ajatellen kohderyhmää. Sillä alueella olisi myös ollut eniten toisenlaisia vaihtoehtoja tarjolla. Niin hauska ja mainio kuin Apo Apponen onkin, niin kohderyhmä on vaativa – ja jokaiseen pakettiin kuuluva minua kyllä miellyttänyt Tuhat ja yksi otusta saa tehdä kaikkensa antaakseen musteläikistään intoa 8-9 -vuotiaille jännityksen hakijoille. 

Mutta olisi mukava kuulla, ketkä kaikki ovat osallistuneet listojen hankalaan punomiseen. Olisipa hauska saada aikanaan tietoja pakettien todellisesta perillemenosta – ja miten niitä on tilattu? Erilaisten aktioiden jälkitarkastuksia toki tehdään, mutta tulokset taitavat helposti hautautua ties minne.

Punni Syyriassa ja kulmikas kieli

”Se on ajankohtainen ja tärkeä kirja, joka kertoo että ihmisillä on enemmän yhteistä kuin eroavaisuuksia”, perusteluissa todetaan. ”Mennään jo naapuriin kertoo tämän päivän Suomesta.” Näin kuuluu Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnon perustelusta.  Tunnustus jaetaan kotimaiselle lasten- tai nuortenkirjan tekijälle esikoisteoksesta tai rohkeasta avauksesta lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Punnihan oli Kirsi Kunnaksen jänis, toisenlainen loikkija ja oman tiensä kulkija.

 Mutta sopii painokkaasti lisätä, että Riina Katajavuorella ja Salla Savolaisella Mennään jo naapuriin (Tammi 2017) on parivaljakon toinen analyysi suomalaisesta lasten maisemasta. Mennään jo kotiin (2007) on kiinnostava dokumentti, josta päästään suoraan tarkistamaan parinkymmenen kodin ilmettä 2000-luvulla. Eri-ikäisten lasten kertomusten kautta koetaan Vilhelmiinan, Priskan, Urhon, Oliverin, Emilin ja muiden kanssa tunteita, toivomuksia, arjen valloittamista leikillä, suruja ja toiveiden täyttymistä. Kontrasti nykyhetkeen on monimielinen. Toisaalta niin samanlaisia asioita, toisaalta muutoksien vauhti on hurja. 

Vilja-Leenan huone kymmenen vuotta sitten

Katajavuori osaa asettua hämmästyttävän luontevasti eri-ikäisten lasten pään sisälle. On pienempien ajatuksia kuten Emilillä: ”Kotona minulla on surunpaikka. Se on iso pahvilaatikko, jossa meille tuotiin pyörivä hauska tuoli. Jos tulee suruja, menen surunpaikkaan pahvilaatikkoon. Sinne minä menin piiloon, kun meidän Juuli-koira oli kipeä ja se vietiin eläinlääkäriin. Pahvilaatikossa suru meni ohi. Sitten aloin hakata vasaroilla pahvilaatikkoa, koska se kaipasi remonttia.” Isommat tytöt puhuvat jo koulusta, läksyistä ja salaisuuksistaan, mutta Lennart-pojun maailmassa isä on ihmeellinen: ”Meidän katossa asuu aurinkokissa. Isi taikoo rannekellolla kattoon vilkkuvan välkkyvän valon. Aurinkokissa liikkuu niin nopeasti, että minä en ehdi heilauttaa päätä perässä. Kerran minua itketti, ja silloin Aurinkokissa alkoi juosta keittiön katossa ja seinillä ees taas. Ja minua nauratti niin että banaanimössö lensi suusta lattialle. Isiäkin nauratti. Nauru on jotenkin tarttuva asia, vähän niin kuin nuha. Isin kädenliikkeissä on se taikavoima. Isona minäkin opin taikatemppuja.”

 Kuvittajan hienoa tulkintaa

Kirjailijan taitavien lasten henkilökuvien rinnalla Salla Savolainen on tehnyt upean työn kuvittaessaan kappaleen perheasumisen todellisuudesta kymmenisen vuotta sitten. Harvoin takakansitekstit kuvaavat niin hyvin kirjan kokonaisuutta: ”Lastenhuoneita, olohuoneita, makuuhuoneita. Keittiöitä, alkoveja, kylpyhuoneita. Sukkamyttyjä, leluröykkiöitä, leikin tuoksinaa.” Rudolf Koivu -palkittu kuvittaja Salla Savolainen on tallentanut piirustuksiinsa 2000-luvun lapsiperheiden arkea: vauvahuusholli, uudelleen yksityiskohtia, jotka saattavat nostaa muistista ahaa-elämyksiä tai johtaa keskusteluihin tavaroiden alkuperästä ja tarkoituksesta.

Kymmenen vuoden takaisesta tähän hetkeen päivitetty jatko, Mennään jo naapuriin -kirja (2017) esittelee parikymmentä maahanmuuttajataustaista lapsiperhettä. Kuvittaja Salla Savolainen piirtää edelleen kuvia kodeista, Riina Katajavuori taas kirjaa lasten monologeja. Johdattelijana on kahdeksanvuotias Vellamo, joka alkaa miettiä millaista eri kielisten perheiden kotona oikein on. Päiväkodissa ja koulussa kun on jo tutustunut monenlaisiin tervehdyksiin! Mukana on käsinukke Siili, koska on vähän ujostuttavaa soitella ovikelloja.

   Kirja raottaa ovia muualta tulleiden tiloihin ja lieventää pelkoja, ennakkoluuloja ja oletuksia. Kohteina ovat vierailut muun muassa marokkolais- ja syyrialaisperheissä, kreikkalais-brasilialaisessa, intialais- ja filippiiniläiskodeissa. Näissä kodeissa syödään ja leikitään ja eletään niin kuin kantasuomalaisissakin. Kirja on myös tietokirja jakaessaan samalla tietoa lähtömaasta ja sen kulttuurista. Rankatkin tarinat esimerkiksi sodan jaloista pakenemisestä kerrotaan lapsille hienovaraisesti ja turvallisesti.

Tekniikkana on haastattelunoloinen tyyli antaa ensin perheen nuoren kertoa lähdöstä ja muuttamisesta, Vellamon omat kommentit ja lisäksi myös nuorimman lapsen päivitys tämän hetken tilanteesta. Kirjaa voi selailla yhdessä monen ikäisten kanssa. Se esittelee uutta monikulttuurista Suomea ja sen ulottuvuuksia ja rikkauttakin.

Yhdessä aikaisemman kirjan kanssa saa oikeastaan ällistyttävän hienon ja miettimään pakottavan vertailuparin maailman menosta, historian kulusta ja kulttuurin muuntumisesta.

Miltä suomen kieli kuulostaa?

Hiljalleen maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten elämää kuvaavia tekstejä tehdään enemmän. Johanna Venhon Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa ( kuvitus Hanneriina Moisseinen  2018) voitti puolestaan Kariston Rohkeus-aiheisen kirjoituskilpailun. Rohkeus on tässä kytketty mielenkiintoisesti maahanmuuttajataustaisen Amirin elämään ja sisäisen monologin etenemiseen. Venho näyttää kätevästi tällä tavoin, miltä kielen hallinta vaikuttaa niin viihtymiseen kuin suorituspaineisiinkin.

Koulussa opettaja haluaa, että kirjoitetaan riimillinen runo. Amir ei tiedä mikä on riimi, ja kielen hallinta on vielä ontuvaa. Opettajan lukema runo Oli ennen Onnimanni ei avaudu. Sanat ovat kummallisia, eikä niistä kehtaa kysyä tarkemmin. Venho rinnastaa havainnollisesti kielten eroja. Amirista suomi on kulmikasta, sanat jäävät kuivina kielelle. Oma kieli on täynnä pehmeitä kurkkuäänteitä, lauseet liukuvat suussa.

Pojan mieleen tuleva otus on kuin suomen kieli: kolinaa ja paukahtelua, hitaasti ja tasaisesti eteenpäin. Mielikuvitus eläin Hauf valtaa Amirin mielen, ja hän alkaa piirtää hahmoa – kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa. Ensimmäinen lause syntyy vaivalla: Luletko etä hau on kilti.

Poika piirtää Haufille laatikon, valjaat ja taateleita. Ajatuksia on päässä vaikka kuinka paljon, mutta paperille ne eivät tule. Itkettää, kun on luettava runo koko luokalle. Mutta alun jälkeen runo onkin mielessä – sen voi kertoa ääneen: ”Luuletko, että hän on kiltti? Se on joskus tosi kiltti, joskus vihainen kuin myrsky, ota se syliin ja pidä siitä kiinni.”

Mietin palkitun Moisseisen kuvitusta. Ulkona koleus, alkava talvi näkyy alussa tummina, harmaina, murrettuina väreinä. Jotenkin odotin, että Amirin pohdiskelun ja tilanteen haltuunoton jälkeen värimaisema olisi edes hiukan valaistunut. Moisseisen tyyli kuitenkin näyttää olevan samanlainen, joten kuvitus ei oikein tue myönteistä loppua, vaan jää jopa masentavan tummaksi, uhkaavaksikin.

Amirille taputetaan ja kuva herättää luokassa intoa. Poika selittää, että kuvassa on HAUF, ei hau. Hauf tarkoittaa pelkoa. Mutta Haufillakin on kaksi päätä, joista toinen on iloinen.  ”Vähitellen kirjaimista tulee ihan kokonaisia sanoja. Suomen kieltä. Matikka, pytikkä. Palikka. Pallo. Pisara.”