Lukeminen - vinkkejä hengissä pysymiseen

Kerrankin iso artikkeli täyttä asiaa selkeästi esiteltynä ja mainioin väliotsikoin ihmelääkkeestä, jolla on ällistyttävän paljon vaikutuksia ihmisen elinikään, muistiin, stressin sietoon, syrjäytymisen välttämiseen, tunne-elämään ja hyvän olon tunteeseen.

 

Foorumi on ehkä hiukan oudompi: Print&Median kesänumero 4/2019. Tai ei ehkä sittenkään. Kirjat tehdään paperista, ja ihmelääke on yksinkertaisesti lukeminen. Väliotsikko sen todistaa: tutkimuksen tulos oli, että mitä enemmän henkilö luki kirjoja, sitä kauemmin hän säilyi hengissä.

Kirjastoissahan tämä on tiedetty jo kauan. Siellä on tehty pyyteetöntä tukityötä kaupunkien ja kuntien sosiaali- ja teveyspuolelle tosi halvalla yksikköhinnalla per elämä.

Näyttää siltä, että poliitikotkin alkavat olla vähitellen ajan tasalla. Uusi hallitusohjelma julkistettiin ihmelääkkeiden keskellä keskuskirjasto Oodissa Helsingissä.

Kesälomalle siis sanojen kera

Vaikka olen välillä rutissut muumien sumeilemattoman monistamisen syövereistä, pakkohan sieltä on löytyä myös oivallista kesätavaraa. Kun Hemulin kasvion (WS 2019) vihreät sulkijanauhat saa vihdoin irti solmusta, aukeaa eteen hieno kokonaisuus. Me vanhemmat muistamme ehkä vieläkin puistatusta tuntien, miten kesän kasvit saatiin prässättyä osin omin voimin, osin veljien vanhoista kokoelmista. Minun aikanani piti vielä osata latinankieliset nimet kun opettaja osoitti. 

Hemulin kasvio esittelee alussa kaikki tekniikat keräämiseen ja sitten kasvien esittelyyn niin vuodenajan kuin kasvupaikkojenkin mukaan.  Tuossa se on, Calluna vulgaris, jota änkyttäen tapailin aikoinani. Juuri kasvupaikan kohteiden esittelyt avaavat ihan uusiakin näkökulmia vaikkapa kaupungistuneisiin luontokohteisiin.

Toki, voihan sitä kesällä harjoitella perusenglantiakin muumien kanssa. Toven autenttiset hahmot näyttävät sopivan mitä hauskimpiin tilanteisiin ja sanontoihin. Muumien iso kuvasanakirja suomi-english (WS 2019) toimii hauskasti sekä sanojen tapailuna ja oppimisenakin, mutta myös tuttujen hahmojen tunnistamisena ja niiden englanninkielien versioiden hämmästelemisenä.

Vaan ei ole Muumilaakson keittokirjan (WS 2018)voittanutta vieläkään. Senkin riemukkaat ohjeet jakautuvat kätevästi hakupaikan mukaan kasvimaalta ja puutarhasta aina juhlahetkien lepytyskakkuun. Tänä kesänä kokeilen ainakin Viuhtin sämpylöitä ja Tuu-tikin sienitahnaa. Vai olisiko Seikkailijan sienisoppa sittenkin se juttu?

Kuvien salaiset retket

Tuohon ihmelääkkeen vierelle pitää kyllä lisätä kuvien ja katsomisen tehokkaat vaikutukset. Kesällä on varmasti mahdollisuuksia käydä erilaisissa taidenäyttelyissä ja kokea silmillään.

Valtaajat - akryyli ja simpukat kankaalle 2013

Minulla oli ilo ja yllätys päästä oikeastaan aika suunnittelematta tutustumaan Järvenpäässä asuvan  Netta Tiitisen näyttelyyn, jutella taiteilijan kanssa ja kuunnella taulujen taustoista.

Lastenkirjailijana minuun Netan lapsiaiheisten maalausten sisältö vaikutti kuin vitamiiniruiske, ainakin yhtä tehokkaasti kuin täyteläisen kirjan lukeminen. Jokaisen taulun kohdalla ajatteli ensinnäkin, miten taitavasti taiteilija keskitti huomion päähenkilöön, mutta ohjasi samalla katsomaan eteenpäin, mitä oli tapahtunut, mitä oli tulossa, miksi tilanne on juuri nyt näin.

Samalla tuntui siltä, että lastenkirjojemme kuvituksissa on paljonkin tilaa erilaisille taitaville uusille tulkinnoille. Paria kuvaa Netan hienosta kokoomateoksesta 10 vuotta paletilla  näytin lapsiryhmälle. Oivallukset olivat mainioita – oli samastumista, oli tarinankertojaa, pohtijoita. Kuvat pakottavat kertomaan ja miettimään. Yksi kuva riitti uuteen kertomukseen ja kokemiseen.

Skannatut kuvat eivät tietenkään tuo kuin aavistuksen isojen maalausten tehosta. SIlti ne tulevat lähelle.

Netta sanoo näin kirjastaan: ”Ajattelin koota kuvia, urapolkuja ja ajatuksia eräänlaiseksi visuaalis-verbaaliseksi installaatioksi, jonka fyysistä olomuotoa myös kirjaksi niin ikään kutsutaan.” Ja näyttää siltä, että Netta Tiitisellä pysyy myös kynä – ja kriittisyys – hallinnassa taiteen ja kaupallisuuden murisevassa, sihisevässä ja tirisevässä hiekkalaatikossa. 

 

My moment - akryyli kankaalle 2016

”valon hehku luodaan varjoilla. Molempia tarvitaan, jotta syntyy mielenkiintoista kontrastia. Silmä ja ihmismieli hakevat tiedostamattaankin aina jonkinlaista, sopivan konsistenttia vertailukohdetta – kontrastia, myös elämässä yleensäkin. Kuulostaa lähes maanis-depressiiviseltä. mutta päivänvalon, ilon ja energian vastapainoksi tarvitaan yön pimeys, viileys ja lepo.”

Itseoppineena taiteilijana Netta  Tiitinen on pärjännyt hyvin: paljon yksityisnäyttelyitä, taidekeskus Salmelan nuoria taiteilijoita  ja niin edelleen.

”Maailma on ikään kuin vaikutteiden maalikauppa, jossa jokainen valitsee sekä sekoittaa oman väripalettinsa ja maalaa niistä omanlaisensa taulun – omanlaisensa elämän.”

Hitaasti kuljemme kerran

Ihmelääkkeiden kirjo ei ole täydellinen, jos kesämatkakassiin ei tule mukaan runoja. Minulle nyt vanhana kirjavinkkarina puolestaan kolahti alan konkarin Marja-Leena Mäkelän toinen runokokoelma Hitaasti huomiseen (Cultura 2019). Ei pelkästään runoproosamaisesti kulkevien koomisten ja sydämellisten sattumusten parissa – kirjavinkkauksen lisäedut ovat moninaiset ja sosiaalisesti yllättävät.

Ei, Hitaasti huomiseen on runsas kavalkadi toki kirjoista, mutta myös rakkaudesta, menettämisestä, luopumisesta, muuttamisesta ja muuttumisesta.

Grafiikka Kari Ripatti - Kansi Pirre Vaijärvi

Itse koin Marleemumman viestit kuin musiikiksi, monet kääntyvät minusta kuin itsestään räpiksi tai tangoksi. Pitäisiköhän tarjota alan naisille? Itse tekijä luonnehtii tunnelmiaan leskenehden vilkutuksiksi, enkelin lentämiksi aukoiksi, tyynemmiksi ja myrskymmiksi.

Hautausmaalla  tapahtuu: ” Edesmenneitä, poisnukkuneita, henkensäheittäneitä, / surmansasaaneita, poispäässeitä, taivaaseenlentäneitä, / mananmajoillematkanneita, ajastaiäisyyteensiirtyneitä, / koipensaoikaisseita, tuonelaanjoutuneita.” Mutta tuttuja paikkoja ovat myös Koskenkorva, Isokyrö, Isoon kirkon portaat ja Urjalan tori. On miehenkipeyttä, kärttyä ja rouva Valkea Kuulas, sillä ”minussa on monta naista”.

Marja-Leena toteaa: ”Pidän runojen kirjoittamista myös sanan säilömisenä ja kielen tuoreuttajana. Muuttuvassa maailmassa myös kielen on muututtava, eikä se ole paha juttu, jos se muutos on luontevaa, omaehtoista eikä ulkomailta tyrkytettyä. Kielellä leikkiminen on hauskaa ja kehittävää. Toivon hartaasti ettei meidän tarvitse kirjoittaa: RIP äidinkieli, suomi.”

Nimirunon loppu olkoon tässä kesätoivotuksena kaikille meille iloisille lääkkeen nauttijoille: ”Niin kasvavat sanat, ajatukset ja tunteet / virkkeitten, runojen ja tarinoitten radoiksi / asemalta toiselle, / joilta lukijat löytävät / mielen matkaevästä.”

Pojat rannalla - akryyli ja hiekka kankaalla 2008

Intersukupuolinen lohikäärme ja tukkimiehen täi

Kesän alkuun nuorille lukijoille tarjottiin ainakin kahta tiedon aluetta tutkiskeltaviksi: totutusti luonnon ihmeitä oikein ötököihin painottuen ja toisaalta mielensairauksien ja perheongelmien puolelta. Niin, ja tietysti nämä sankaritarinatjatkuvat, nyt ilman sukupuolimäärityksiä, kun esimerkiksi Ben Brooks on koonnut sata sivun mittaista esittelyä Rohkeiden lasten kirjaansa (Readme 2019). Esimerkkinä olkoon vaikka Quinton Winterin tulkinta The Cure yhtyeen Robert Smithistä - synt. 1959.

Luontokirjat ovat kuitenkin kesän ilmiöitä. Viljami ja Minna Ovaskaisen Lasten luontokirja (Readme 2019) on alaotsikoltaan opas Suomen luontoon ja seurailee aikaisempien oppaiden rakennetta. On erilaisilla kansilla ja vuosikerroilla Suomen luonnon pikkujättiläistä, eläinkirjaa ja ihan mukava johdatus Lemmikit: suuri lemmikki- ja kotieläinkirja (2017). Kun on hyvää perusmateriaalia, muokkaus ja ajankohtaistaminen sujuvat toki helpommin.

Ötökät silmästä silmään

 

Lasten luontokirja on luonnossa esiintyvien kohteiden – kaloista selkärangattomiin – ohella laajemmin myös liikkumiseen ja harrastamiseen painottuva opas. Jokamiehen oikeuksien jälkeen opitaan niin ilmansuuntien ja suunnistamisen kuin kartanlukemisen taitoja, tehdään tulisija, vaelletaan kansallispuistoissa veneilyä ja melomista unohtamatta. Jopa umpihankihiihto nostetaan mahdolliseksi etenemistavaksi. 

 Eri lajiesittelyjen taustoiksi kerrotaan vaikkapa kalastustavoista perhoista talviverkkoihin, sienestämisen oikeat otteet, marjojen maut ja myrkyt, lintuharrastuksen mukana pönttöjen salat, eläinten jäljet ja jätökset syynätään. Erinomaiset kuvat selventävät mm. suo- ja metsätyyppejä. Luonnonsuojelusta on tietenkin omat vihjeensä. Mikään mukana kuljetettava opus ei ole kyseessä – 280 sivua hyvää paperia painaa repussa 1000 grammaa.

Ötököitä Lasten luontokirjassa esitellään parinkymmenen sivun voimin, kunhan ensin on tutustuttu hyönteishotelliin ja perhosbaariin. Sen sijaan sopivan kokoisen Suomen viehättävimmän ötökkäkirjan (Into 2019) tekijä Maia Raitanen on selvästi ihastunut moninaiseen katraaseensa. Täältä löytyy 69 mitä herkullisemman nimisiä tuttavuuksia Aitoristihämähäkistä Virnapunatäplään. Kustakin kohteesta kerrotaan ensin perustiedot, väripiirros ja selkeästi elintavat. Raitasen tavaramerkki, humoristiset ja väliin kovin filosofisetkin ötököiden keskustelut sivuilla, ovat tuttuja hänen aikaisimmista kirjoistaan Sano muikku! Valas, valas! Happamia, sanoi kettu ja Västäräkistä vähäsen.

Selkeästi lapsenomaisin on Anne Hakulisen ja kuvittaja Laila Nevakiven Lapsen oma ötökkäkirja (Minerva 2018). Nelli ja Niilo sattuvat aivastamaan siitepölyä ja kutistuvat sopivasti ötököiden kokoisiksi. Kun suojelijana on Keke keltalaitasukeltaja, voidaan huoletta lähteä tutkimaan noin 130 selkärangatonta. Nyt hakemisto alkaa Ahopirkosta ja päättyy änkyrämatoihin. Välissä lapset saavat mukavan tarinoinnin lisäksi hyvin tehdyt selvitykset niin perhosten muodonmuutoksista, pölytyksen tärkeydestä, mustikan kehittymisestä tai hajottajista ja tietenkin kakkamaisista asioista. Luonnonkiertokin tulee kätevästi mukaan talven tuloon asti.

Laila Nevakivi on tottunut kuvittaja (mm. Lapsen oma luonto- ja lintukirja), joka mielestäni tässä kokonaisuudessa selviää erinomaisesti: lajikuvat ovat selkeitä, satukuvatkin jaksottavat uusia alueita kuin houkuttelevat ingressit. Tämän kirjan jaksaisi ehkä ottaa mukaan luontoretkelle.

Pupukki  ja intersukupuolinen lohikäärme

Lasten hyvinvoinnin – ja vanhempien heiveröisen työkalupakin? – parantamiseksi on ilmestynyt runsain mitoin tunnetaitojen oppaita. Niiden takana piileksivät vakavammat ongelmat. On avioeroa, muistiongelmia, itsemurhia ja oman sukupuolen ihmettelyä. Elina Westergren-Erkkilän Pupukin muistipulmat (BoD 2018) kyllä kirjaa ongelmien oireet, muuttumisen ja hoitokeinot säntillisesti, mutta tarvitaanko asian kertomiseen etäännyttämistä jäniksien elollistettuun maailmaan? Tällä alueella on jo olemassa hyviä kuvakirjoja ja varttuneemmille romaaneja, joissa toimijoina ovat oikeat ihmiset. Kuvitus ei amatöörimäisyydessään houkuttele sekään kiinnostumaan pitempään.

Tiina Sarajärven Lohikäärmetohtorin vastaanotolla

Samaa ongelmaa mietin Kuura Autereen Lohikäärmeessä, jolla oli keltaiset varpaat (pieni karhu 2019). Sadunomaisuutta tavoittelevassa kerronnassa odotetaan, millainen lohikäärmeen poikanen munasta kuoriutuu. No, jonkinlaista jännitystä voi tietysti ladata nimenomaan lohikäärmeen syntymään – nehän syöksevät heti tulta. Mutta kun sukupuolen määrittelemistä aletaan setviä, teksti muuttuu kovin teennäiseksi.  Serkku Ruuteli kysyy, onko tulokas tyttö, poika vai nompi. ”Tarkoitat nompilla varmaan muunsukupuolista eli sellaista lohikäärmettä, joka on vähän sekä tyttö että poika, tai sitten ihan omanlaistaan sukupuolta. Me emme voi vielä tietää, mitä sukupuolta lapsi on. Se selviää ajan myötä, kunhan pikkulohikäärme kasvaa niin isoksi, että se osaa itse kertoa sen.” Seuraavaksi tarkistetaan keho, mutta pikkuinen puhaltaakin savua molemmista sieraimistaan. Lohikäärmetohtori voi viimein korjata intersukupuolisen kehon sellaiseksi, että siinä on hyvä olla.

Asia on ajankohtainen, mutta lasten kanssa lukiessa haasteellinen. Kun lapsiporukka on juuri ihastunut Johan Egerkransin täysipainoiseen ja havainnolliseen Lentoliskoihin ja merihirviöihin (Minerva 2019), keltavarpainen lohikäärme yksinkertaisine kuvineen on kakarakamaa ja kuunnellaan nopeasti loppuun. Sitten halutaan uudelleen miettiä lentoliskojen kokoa ja olisiko niistä lohikäärmeiden voittajiksi vai ovatko ne peräti sukua?

 Onko vetäytyminen nimenomaan lohikäärmeiden suojiin sittenkään paras valinta asian selkiyttämiseksi? Vai onko asiakokonaisuus katsottu niin hankalaksi ja reaktioita herättäväksi, ettei ihmislapsi sovellu kohteeksi? Toki on niin, että näinkin asia on kovin vaikeasti ymmärrettävissä alle kouluikäisillä. Kannattaa muistaa, että meillä on apuna aikuisille – ja nuorille – mainio tietoteos asiasta eli Sukupuolena ihminen (Tammi 2018).

                                                 

Kaksi tiivistä pakettia

Maija Lehtosen ja Minna Jaakkolan Välikädessä (Kasper – kasvatus ja perheneuvonta ry 2019) on kirja nuorelle vanhempien erosta. Minusta se on myös mitä suurimmassa määrin relevanttia tietoa ylipäänsä vanhemmille nuorten ajatusmaailmasta ja tavoista kohdata ongelmia.

Kirjan vahvuus on tiivis nuorten omien puheenvuorojen ja selviytymisstrategioiden yhteys. Koko ajan korostetaan ratkaisujen onnistumistaä, nuoren omaa tärkeyttä, tunteiden tulvaa ja nuorten toiveita eronneille vanhemmille. Kokonaisuus osittuu näin loogisesti eteneviin kappaleisiin. On tarinoita erosta, ajatuksia rakkaista ihmisistä, syyllisyydestä ja välikädessä olemisesta. Ja lopussa oman parisuhteen pohdintaa ja hyvien muistojen tärkeyden korostamista.

Pietari Hataanpään tunteeseen kolahtavat valokuvat ja Helmi Järvisen ilmava graafinen suunnittelu tekevät ”raportista” sekä helposti selailtavan että tarkempaan miettimiseen ohjaavan. Luuisin, että kirjalla voisi olla myös ennalta ehkäisevä merkitys: monet asioista ovat mielenkiintoisia puida yhdessä perhedynamiikan kannalta, vaikka varsinaisia ongelmia ei olekaan.

Anne Leppäsen Surupilven salaisuus (PS-kustannus 2019) uskaltaa ottaa päähenkilökseen itsemurhan tehneen tytön pikkusisaren – eikä vaikkapa ketunpoikasta. Kerrontatavaksi Leppänen on valinnut tytön päällä leijuvan pilven, joka kysymyksien ja vastausten myötä hitaasti muuttaa väriään ja muotoaan. Tarina soljuu mukavasti ääneen luettavaksi, tekijän omat kuvat tukevat sopivin välein tärkeitä kohtia. Suru on ymmärrettävää, sillä on aikansa, mutta vielä tärkeämpää on saada ymmärrettäviä tulkintoja miksi jotakin tapahtui, olisiko se ollut estettävissä ja mikä minun paikkani tapahtumassa on. Lopusta löytyy kiteytettyä apua aikuisille keskusteluihin ja erilaisten organisaatioiden ja puhelimien soitteita.

Tyttö puhuu myös pilven kanssa asioista, ja lopulta siitä tulee pieni ja kaunis. ”Jos muistan, kuinka sisko oli väsynyt ja itkuinen, tunnen sääliä ja ikävää. Silloin pilvi muuttuu mustaksi. Kun ajattelen kivoja asioita, joita teimme siskon kanssa, pilvi tulee muistoista iloisen väriseksi. Pilvi on osa minun elämääni.”