Nykyrunous lapsille hui hai

Saska Saarikoski kirjoitti HS:ssä 29.9. mm.: ”Nykyrunoilija on oman kosmoksensa luoja ja yksinvaltias, mutta joskus myös sen ainoa asukas. ­Hänen tekstinsä on usein niin vai­keaa, ettei sitä osaa tulkita kuin muutama asiantuntija. Useimmat tuntemistani kirjallisuuden ammattilaisista lähestyvät nykyrunoutta yhtä mielellään kuin nälkäistä jääkarhua.
Onneksi ovat laulajat. He pitävät elossa Eino Leinon ja kumppanien riimiperinnettä.”

Erika Kallasmaa ja Tippukivitapaus

    Saarikoski taisi unohtaa lapsille runoilijat. Olisikin syytä joskus suurimmissa sanomalehdissä antautua lyriikan, lorujen ja rallatusten osaajien tuotantoon, jota varmastikin isoisten runoutta useammat testaavat, nauttivat ja höröttävät alan asiantuntijat. Toki sielläkin on tekaistu, yliyritetty ja hienosteltu, mutta silloinkin annettu mahdollisuus välittäjälle yrittää selventää.

   Se jos mikä voi olla vaativaa: Hannu Hirvonen runoilee mukavasti kokoonpannussa kokoelmassaan Hui hai hajamieli (kuvitus Virpi Penna, Karisto 2017) tavallisesta ja kummituskaupungista mm. näin: ”Toinen tiiltä ja betonia,/ toinen tuulta ja ja utua./ Toinen totta ja totista, / toinen iloista mutua./ Tuon toisen,/ kummituskaupungin,/ huomaa koira tai kissa tai lapsi,/ ja sellainen aikuinen tietenkin,/ jolla on siihen sopiva apsi.”

Hyvin rimmaavat, mutta selitykset saattavat sitten ontua pahemman kerran: mutu? apsi? Kahteen maailmaansa Hirvonen saa mahdutettua monenmoista riimiä ja tunnetta, joista voi olla mukava keskustella pitempäänkin. Millainen on mittatilausystävä? Onko olemassa näkymättömiä miehiä? Tietysti! Mitä robotit oikeasti tekevät? Ja miten lääkäri pesee käsiään?

Lastenrunot käyvät joka paikassa

    Mitähän mieltä Saarikoski on Jukka Itkosen soljuvasta leikittelystä assan vessasta tai no, Ilpo Tiihosen ketsupista? Kyllä lastenrunoissakin Leena Laulajaisen Leopardi tanssii tai Tuula Korolaisen tampattujen mattojen mietteet hetkauttavat tai monimieliset tulkintoihin houkuttelevat pihalla kuiskuttelevat Hannele Huovin unet? Vielä haluaisin iskeä pöydälle suomenruotsalaista verbaali- ja graafista akrobatiaa eli Stella Parlandin Katastrofer och strofer om slummer och stoj ( kuvitus Linda Bondestam, S&S 2.p. 2015), missä osataan nauttia elämästä juomalla esimerkiksi konjakkia sormustimesta.

   Toki ymmärrän Saarikosken pointin, mutta hänen tuskastunutta ihmettelyään on niin kätevä käyttää aasinsiltana lastenrunouden monipuolisiin maailmoihin. Uusimmista löytyy kantaaottavia ja rajujakin vääntöjä kuten Laura Ruohosen Tippukivitapauksesta (kuvtius Erika Kallasmaa, Otava 2017). Aikaisemmat kokoelmat Allakka Pullakka ja Yökyöpelit ennakoivat jo vähän samanlaista nonsensea ja yllättäviä yhtäläisyyksiä tai rinnastuksia. Kaipa minulla on vielä jäljellä Carrollinkin ja Kraukijahdin lukemisen jälkeen tilaa hulvattomille riennoille, mutta miten käy lasten kanssa?

   Kallasmaan kuvitus on tekstiä toisaalta tukevaa, toisaalta vie omille tuntemuksilleen. Enkä väheksy lasten mielikuvituksen rajattomuuttakaan. Mutta niin vain kävi, että kuvituksen katselemiseen ja arvuuttelemiseen kiinnostuttiin paljon enemmän kuin runojen koukeroihin. Heti aluksi välittäjä joutuu vastaamaan mikä on tukaani, ja onko se tuo keltainen lintu, eihän se voi olla tukaani. Hei mutta onko tukaani tuo pieni musta täplä parvekkeella? Taitaa olla, onneksi selvittiin. Yllytyshullu taas on hauska äänellisesti ja tietysti varma nakki kun puhutaan pyllystä ja pissasta. 

   Mutta sitten joudutaan sanojen tyrmäämiksi, kun OLI ALI-OLIO ja LAKU-LAGUUNI. Mikä on taikaumpio, entä olion kuolio? Polio häipyy, kun kasvaa uusi lumpio.  Laguunin taifuunista jotenkin joutuu ruumaan, niin että paras on vain hoilotella menemään.  Äiti-runossa kai pyritään nostamaan äidin työtaakkaa: ”Äiti!!!!!!!!!! / Sun pitää osata: / Skipata seivataja stepata/ duunata dissata ja dipata/ roudata relata ja rageta/ sheivata skiiata ja kiiata/ - saat muuten gudbai niiata.” Minä kumarran.

   Runoja kannattaneen vähän valita, sillä aikuismaisten joukossa on perillekin meneviä. Vihdan ja vastan tappelusta päästään klassisen tyyliseen Lear-riimitykseen Haaparannan Tapanista, on balladia, merirosvolaulun muunnelmia säkeistöstä toiseen ja äkkiä hauska Nirson lounas, joka kyllä irrottaa kommenttia ”Ei hillo ole löllöö!”

   Ruohonen käyttää aika estottomasti slangimuunnelmia, jotka ehkä rimmaavat, toisaalta sotkevat esitystä kun eivät mene perille selittämättä. Psykopaatin automaatti jää tavoittamatta, mutta modernisoidut Oli kerran Onnimanni-versiot puolustavat paikkaansa. Ratoksi ja iloksi tarkoitettuja. ainakin omassa kosmoksessa? Tukemassa tekoa ovat sentään olleet peräti seitsemän apurahatahoa.   Ehkä tästä haluaisin vielä Saarikosken kommentin.

Riimiperinteen laulajia

Välihelpotuksena käymme käsiksi Inkeri Karvosen lupsakkaaseen kokoelmaan Hupsuja hassuja hipsukkatassuja (kuvitus Emmi Jormalainen, Otava 2016). Hyvän mielen runokirjassa tarvitaan kaksi asiaa: toisiaan tukeva hellyttävän hauska kuvitus ja suuhun sopivat, rallattamaan panevat rimmaavat runot. Inkeri Karvonen on pitkän linjan lastenkirjailija, joka nyt kuin pulpahtaa sanaisesta arkustaan lasten viihdyttäjäksi.

    Runot ovat mietittyjä, mutta spontaanin tuntuisia, makusteltavia ja suussa sopivasti hyppelehtiviä. On vanhoja loruja mukailevia kuten Perinnönjakoa, missä yhdelle kissan viikset ja toiselle katin kontit, kolmannelle koiran leuka ja neljännelle kanan aivot – ja niin edelleen. Lapsikin innostuu kertomaan mitä sille ja sille annetaan. Lopuksi harjoitella madon lukuja yhdestä kymmeneen. On kasvamista ja lapsen isottelua: ”Minä olen kohta/ kuin kerrostalo,/ jota ei voida siirtää./ Maailmassa on tarpeellista/ joskus pilviin piirtää.” On  haavenalle, puunpinojan loru kaikkine ihanine jännittävine puusanoineen käiväreestä haavan hankeloon. Ja lopuksi uni hiipii usvasuolta.

    Emmi Jormalainen on saanut mukavasti tilaa, ja runot ovat selvästi inspiroineet kädenjälkeä. Runo tulee nallen mahasta, mustekala täyttää aukeaman ja sillä on rillit! Värimaailma on vaihtelevan runsas, ja tunnelma kulkee sanojen kanssa rinnatusten. Onpa hauska päästä välillä nautiskelemaan pienten kanssa monitasoisesta annista, joka oikein houkuttelee kuulijankin osallistumaan ja keksimään omia versioita.

   Ei muuten unohdeta käännöksiäkään. Katri Ahokkaan koostama ja suomentama Daniil Harmsin Kurmiainen (BoD 2017) on omakustanne. Voin toki kuvitella, etteivät isommat kustantajat ole myyntisyistä ihan innostuneita, muta on jotenkin riemastuttavaa löytää tällainen rajoista piittaamaton ja tunteiden ja sanojen värien kautta operoiva taituri. Kirmata -verbistä saa oivia väristyksiä, ja jos linnun nimen aivan unohtaa, ei enää tiedä oliko se kurmiainen, kukkelo, kukkoluurunen vai kukkokoppekakankkare vai mikä… Mukana on paljon Lear-tyyppisiä välähdyksiä, kuten Tarina pohjoisesta. Metsä on monessa mukana, yleensä peittävänä ja nielaiseva elementtinä. Pitemmissä proosatarinoissa on mainioita oivalluksia. Viimeisessä yritetään kirjoittaa tarinaa, jota ei koskaan aikaisemmin ole tehty. Kun kaikki tosiaan tuntuu tutulta, Vanja alkaa kirjoittaa itsestään. Mutta siitäkin on jo kirjoitettu. Kuinka niin? Lue tämä tarina, niin tiedät.

   Lapsille? No, miksei, höpsötellen. Aikuisille. Ihan varmasti. Hauskaa. Oivallettavaksi, yhdessä. Sehän lasten runokirjoissa on tärkeä elementti, mihin usein liittyy myös laulu, leikki ja lämpöinen syli.

Runon ymmärtää kun sen joskus löytää?                                                   

Ja vielä ihan henkilökohtainen suosikkini runouden ymmärtämiseksi.

   Selkokirjakilpailussa menestynyt Mimmu Tihisen käsikirjoitus on vihdoin päässyt kansien väliin. Aluksi Kello tuhat (Pieni Karhu 2016) ei oikein viritä odottelemaan sen kummempaa, onpahan arkirealistista tarinaa kahdeksasluokkalaisesta Jessestä, joka ei ole lukumiehiä. Kun opettaja antaa paritehtäväksi Ninnin kanssa tehdä esitelmän, kohteeksi valikoituu runokirja. Samalla Tihinen pääsee vauhtiin ja saa selkokieliseen tekstiinsä ällistyttävän hyvän imun selittää runojen sanomaa. Jesse yrittää tosissaan miettiä runojen olemusta ja tulee samalla sekä ymmärtäneeksi itse jotain oleellista että kertomaan sen myös lukijalle – monille lukijaryhmille. Tihinen ei ole valinnut ideaansa helpoimmasta päästä, mutta näyttää, miten selkokieli voi osua omalla täsmällisyydellään myös luovan mielikuvituksen äärille. Samalla päähenkilöihin tulee mukavia lisätasoja, syntyy ihastumista ja ennakkoluulojen murtamista, suhdetta isään ja kavereihin.  Sanojen tuottamia ajatuksia voi tulkita monella tavalla.

    Vaikeudesta huolimatta kannattaa aina yrittää. Vaikka vain erottaa faktaa fiktiosta kuten Nakkikirjan (Pikku Idis 2013) -runokokoelman letkeä riimittelijä Jari Tammi tekee loistavasti: