Pisa ja järjettömät Finlandiat - Määt ja Muut

Marraskuun loppu ja joulukuun alku on ollut pelkkää juhlaa. Kun Finlandia-palkintojen huumasta päästiin irti, sai osallistua Suomen suosituimpaan ja tylsimpään televisio-ohjelmaan presidentin linnassa. Television kommentaattorit tunnistivat kaikenlaisten yritysten henkilöitä, mutta eivätpä päässeet loistamaan esittelemällä maailman parhaan kirjaston edustajaa. Eihän kirjasto nyt ole yhtä mediaseksikäs kuin puolukkaämpärit?

Ylimääräisenä bonuksena huolestuttiin uuden Pisa-tutkimuksen antamista suuntaviivoista. Ja olihan siinä aina välillä jotain poliittistakin suhmurointia. 

Lukijoiden suosikki tappaa kissan

Finlandia-palkinnot jaettiin uudessa miljöössä eli Amos Rexin vieressä olevassa restauroidussa elokuvateatteri Rexissä. Penkit olivat mukavat ja laajakangas toimi hyvin. Juontajana toiminut Sonja Kailassaari sai aikaan mukavaa naureskelua esitellessään lasten ja nuorten sarjassa ehdokkaana olleen Tomi Kontion ja Elina Warstan tuotoksen: Koira nimeltä Kissa tappaa kissan. Mainostekstin mukaan kysymyksessä on kuitenkin häikäisevä ja viisas kertomus koirasta joka vain tapaa kissan ja oppii jotain elämän loistosta, joka syntyy lempeydestä maailmaa kohtaan. Kyllä nämä mainosnikkarit osaavat – ja saihan tämä kohtaaminen lukijoiden suoison omassa varjoäänestyksessään.

Runouttahan ei tässä gaalassa näy. Missähän onkaan korkeatasoisen lasten kotimaisen runonrustaamisen palkintogaala?

Määt ja Muut lastenrunon puolesta ja sanoilla leiikittelyn!

 Diktaattorit hulluja ja mielettömiä?

Diktaattorien puheet ovat aina mielenkiintoisia. Kuka vielä muistaa edellistä kertaa? Silloin Riku Rantala maalasi todellakin erilaisen lukemisen kirjon kuin tämän kertainen näyttelijä Uusivirta. Rantala kertoi muutostaan lapsena Intiaan, missä lukemisen pelastivat rauhanturvaajien vaimojen jättämä kirjalaatikko Feminoineen ja Ursula Pohjolan-Pirhosineen. ”Ehkä opin niistä kirjoista kaiken, mitä tiedän rakkaudesta. Ja Kaarina Maununtyttärestä.” ”Tässä koko Finlandia-hommassahan, hyvä yleisö, ei ole järjen hiventäkään. --- juuri lasten- ja nuortenkirjallisuus kuvaa parhaiten tätä hetkeä ja tulevaisuutta, ajan ilmiöitä, kipukohtia, asioita, joista ei ole ennen puhuttu.”

Olavi Uusivirta mainosti myös homman luonnetta puolessa välissä: ” Näiden omaäänisten, syvien ja avartavien teosten joukosta yhden nostaminen muiden yläpuolelle on mieletön tehtävä. Se on hulluutta, johon on kuitenkin ryhdyttävä.”

Tässä siis hiukan valmista kaavaa ensi vuoden valitsijalle – muista korostaa mielenvikaisuuttasi.

Uusivirran aloitus taisi jo ennustaa tulevan voittajan: ”Kahdeksanvuotiaana kysyin isältäni, ketkä ovat hyviä kirjailijoita, keiden suuntaan kannattaisi luoda orastavia tuttavuuksia. Isäni mietti hetken ja vastasi sitten: Márguez on hyvä ja Maupassant. Gorki on oivallinen ja Dostojevski. Ja on meillä Suomessakin pari kelvollista: Lauri Viita ja Eeva-Liisa Manner.”

Ahaa, siis Maria Laakson Taltuta klassikko! Miksei, listan ainoa tietokirja – oppikirjamaisuudestaan huolimatta – olisi ihan hyvä valinta. Tai sitten ne listan lopun kaksi paksuinta melkein aikuisille tarkoitettua teosta.

Mustekala löytää trikoot - ja lapsi jänniä sanoja

 Ei kirjallisuus vaikuta oikeasti

Juuri ennen tilaisuutta olin pannut muistiin. mitä Hesarin Jussi Lehmusvesi ennusti kommentissaan 24.11.2019: ”Tulevalla viikolla Finlandia-gaalan juhlapuhujat epäilemättä ylistävät kirjallisuuden kykyä synnyttää lukijassa empatiaa, mutta todellisuudessa kirjoilla on minimaalisen pienet vaikutusmahdollisuudet realitysarjoihin verrattuna.”

Kyllä, Lehmusvesi oli oikeassa.

Uusivirta rauhoittuu kirjojen läsnäolosta. ”Kirjat saavat minut muistamaan, minne minulla oikeastaan olikaan niin kamala kiire. Ne saavat minut pysymään koossa. Kirjat hengittävät niskaani, kun kävelen niiden ohi. Ne kuiskivat moniäänisenä kuorona ja kilpailevat huomiostani: Vieläkö muistat minut, Juutas Käkriäisen? Molly Bloon jatkaa monologiaan juuri siltä kohtaa missä toissa yönä menetin tajuntani.” Lehmusvesi saa vastinetta: ”Se on syvyyssuuntaan ulottuvaa kasvua – henkistä kehitystä, mielen avartumista ja ajattelun rikastumista.”

Toki esimerkit ovat poimintoja pitemmästä vuodatuksesta, mutta samaan ylistykseen yhtyi myös romaanien puolella diktaattori Ylen toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila. Tietokirjailija Sixten Korkman pitäytyi sentään rauhalliseen, luennoivaan tyyliinsä tiedon muuntumisesta, sen monien versioiden ongelmiin ja totesi jopa kuivasti, että kotimaisen tietokirjan korkea taso on samalla tae tai ainakin mahdollisuus saada kasvunsa tueksi oikeaa tietoa pureskeltavaksi.

 Kuka oikein lukee millä tavalla missä?

 

Taltuta klassikon Maria Laakso & Johanna Rojola

Pisa-tutkimuskin herätti kaiken poliittisen oikean tiedon hakemisen laidalla jonkin verran keskustelua. Siitä kerrotaan urbaanina legendana nuorten joukossa, miten jokin Pissa-tutkimus tulee vaikuttamaan Aleksis Kiven asemaan koulun kirjallisuuden opetuksen kivisenä patsaana. Realitysarjojen tulkinta ja analyysi valtaavat pian paikkansa auringossa.

Kuten kaikissa tutkimuksissa Pisastakin löytyy hyviä ja huonoja puolia. Koska haluan olla kuin Suomen television uutiset, keksityn vain huonoihin.

Olavi Uusivirralle kuiskailevat kirjat eivät taida pärjätä paljon kovemmalla oleville tosielämän huutajille. Kun luin, että jo 14 prosenttia ikäluokasta on heikkoja lukijoita, niin äkkiä laskemalla siis melkein kahdeksaatuhatta oppilasta ei kykene jatkamaan opiskelujaan tai selviä kaikista byrokratian koukeroista. Miten tämä heijastuu ympärillemme?

On ongelmia tarkkaavaisuudessa. on kielellisten valmiuksien alaspäin menoa eli sanavarasto kaventuu. Miten tajuta ja ottaa hallintaansa kielen rakenteet?

Eskarissa olen huomannut, miten lasten luontainenko innostus ja makustelu ulottuu uusien jännien sanojen omaksumiseen ja edelleen muokkaamiseen.

Ei runokuvakirjan välittäminen mikään helppo tehtävä ole, mutta ei mahdotonkaan. Nimistä saa jo oivan alkurykäyksen. Annika Sandelinin Jos olisin sammakko (kuv. Karoliina Pertamo, Karisto 2019) tarjoilee hauskoja teemoja erilaisista unelmista bussista kuningattareen – ja hyttyseen: ”Hyttysen haave on järkevä/ olla aina oma itsensä.”

Sinikka Nopolan Mustekala löytää trikoot (kuv. Linda Bondestam, Tammi 2019); Tahtoisen lähteä salille, mutta en löydä housuja./ Mitä varten trikoissa/on vain pari punttia?”.

Runoihin saa muuten ääntäkin, joihinkin oikein kunnolla, kun herkistyy. Mariskan Määt ja Muut (kuv. Reetta Niemensivu ja Aapo Ravantti, Tammi 2018) esittelee kivasti laulullista rytmiikkaa ja vaikkapa lampaan, joka haluaa olla villipeto: ”Ruohikosta kuuluu Mää!/Kylläpä mua ärsyttää./ Taidan rikkoa aidat ja sekä mieltä osoittaa.”

Kannattaa osoittaa mieltä vaikkapa vanhemmille, joilla ei ole aikaa lukea yhdessä iltatarinoita. Joululahjatoiveeksikin voisi kivan kirjan lukemista yhdessä harkita. Joulukirjoja on taas yhä uudelleen ja uudelleen ilmestynyt sen verran, että jääkööt minulta konttiin tällä kertaa.

PS. Huomasin juuri, että tämä sankaritarinoiden buumimme on vanhan kertausta. Sitä paitsi selko- ja helppolukuinen kirjallisuus saattaa olla nyt arvossa arvaamattomassa, kun tarvitsemme selkeää ja sopivasti kielivarastoa tukevaa lukemista heikoimmille osaajille. Käteeni osui hyllyjä siivotessa esimerkiksi Raili Mikkasen Suomalaisia suurnaisia (Kehitysvammaliitto 2008). On Minna Canth, on Ida Aalberg, on Miina Sillanpää, Aino Kallas… Olisi sitä ollut kotomaassakin jo hyvä uran uurtaja malliksi.

Lastenoikeuksien huutavat vääryydet - Prinsessa ja Batman

Lastenoikeuksien päivänä puhutaan tänä vuonna erityisesti oikeudesta omaan itseyteensä, identiteettiinsä. Lasten ja nuortenkirjallisuus on painiskellut tämänkin ongelman kanssa pitkään ja tuottanut eri tavoin tukevia samastumiskohteita ja ratkaisumalleja.

Mutta nimeltäänkin hienosti teemaan soveltuva Sukupuolena ihminen (2018) tuo esiin juuri marginaalissa olevia itseään hakevia ja löytäneitä nuoria. Oikeastaan teos sopii myös Sankaritarinoita-buumin monipuolistamiseen. Ja onneksi tiedonjulkistamisen neuvottelukunta nosti nämä tapaukset valtionpalkintojen joukkoon – nuortenkirjallisuuden Finlandia-raati ei siihen kyennyt. Samalla kirjan takana ollut projekti osoittaa, kuinka monipuolisesti voi tietoa käsitellä ja esittää.

 

 Tiedon välitystä monesta tuutista

Perustelut ovat niin hyvät, että referoin suoraan: ” Sukupuolena ihminen on projekti, joka esittelee monimediaisesti sukupuoli-identiteettien moninaisuutta. Projekti koostuu valokuvanäyttelystä, kirjasta ja verkkosivustosta, ja kokonaisuus yhdistää tutkimustietoa, kokemusasiantuntijuutta ja taidetta sujuvasti yhteen.
Transihmisiä kuvaava valokuvanäyttely on kiertänyt 26 kohteessa eri puolilla Suomea, Helsingistä Rovaniemelle ja Kuusankoskelta Lapualle. Vesa Tynin kuvat esittävät kohteensa heille merkityksellisissä ympäristöissä, kunnioittaen. Näyttelytilana on usein ollut yleinen kirjasto, jonka lakisääteisiin tehtäviin kuuluu edistää aktiivista kansalaisuutta, demokratiaa ja sananvapautta. Näiden asialla on myös Sukupuolena ihminen -projekti, kiihkoilematta ja turhia provosoimatta.

Sukupuolena ihminen -kirja on kattava esitys sukupuoli-identiteeteistä. Se on suunnattu nuorille, mutta soveltuu yhtä hyvin kenelle tahansa sukupuoli-identiteeteistä kiinnostuneelle. Se toimii epäilemättä tukena ja apuna identiteettiään etsivälle nuorelle, ja cis-sukupuolisten enemmistölle se toimii maailman ja ajattelun avartajana.

Verkkosivu kokoaa sukupuoli-identiteetiltään erilaisten ihmisten elämäntarinoita, sanoin ja kuvin, kokemuksensa esille nostaneita ihmisiä arvostaen.

Sukupuolena ihminen -projekti yhdistää onnistuneesti eri tiedonkeruun ja tiedonjulkistamisen muotoja. Tutkimus- ja kokemustietoa sekä eri julkaisumuotoja hyödyntävänä projektina se syventää ymmärrystä yhteiskunnallisesta ja jokaista yksilöä koskettavasta aihepiiristä, joka on samaan aikaan yksityinen ja yleinen. Lopputuloksena on informatiivinen ja inhimillinen kokonaisuus.”

Samaan teemaan liittyi myös esimerkiksi Riina Mattilan Järistyksiä (WS 2018), kirjoituskilpailussa palkittu esikoisromaani muun sukupuolisuudesta. Eelia ei tunne olevansa tyttö eikä poikakaan. Muutto toiselle paikkakunnalle ja lukioon muuttaa tilannetta ja löytyy uusia suvaitsevaisempia ystäviä ja samanhenkisyyttäkin. Rovaniemeläisen kirjastotyöntekijän tekstiblokit ovat tiukkaan pakattua tunnetta ja lyhyttä dialogia ja tupakanpään punaista hohdetta. Kunnes rakkaus tunnustetaan ja kerrotaan kotonakin. Draamaa annostellaan väliin kovin monin kerroksin. 

Selkokieli ulottuu laajemmalle!

Ennen ensi viikon suurta Finlandia-juhlaa kannattaa silmäillä vähemmälle huomiolle jääneitä tunnustuksia. Oikeastaan on väliin huvittavaakin nähdä, miten toimituksissa nostetaan paremmin esille vaikkapa mediajulkkisten rahalahjoituksia kuin vaikkapa juuri lasten ja nuortenkirjallisuuden kohteita.

Suomen tietokirjailijat ry:n Tietopöllö-palkinto on esimerkiksi ainoita juuri lasten ja nuorten puolelle sijoittuva tunnustus – ja jos halutaan tuijottaa euromääriä, niin ihan tuntuva sellainenkin. Tänä vuonna se myönnettiin lisäksi tärkeälle lajityypille eli selkokirjoille. Nehän tavoittavat kätevästi hyvinkin laajan kohdeyleisön mietityn esitystapansa puolesta kuten perusteluissakin todetaan. Tässä on kysymyksessä erilaisten lukijoiden oikeudet saada käsiinsä soveltuvaa lukemista kaikilta elämän aloilta.

 Seija Niinistö-Samela on pitkän linjan freelancetoimittaja ja kirjailija, jonka tietokirjoissa käsitellään niinkin erilaisia asioita kuin robotteja ja energiaa, fysiikkaa valon ja värien maailmassa, koirankasvatusta tai suomalaisen luonnon merkitystä. Teokset ovat monipuolistaneet lasten ja nuorten tietokirjallisuutemme alueita ja saaneet hyvää palautetta kansainvälisestikin. Taustalla ovat myös pienemmät laatukustantajat kuten Pieni Karhu ja Avain.

”Teoksia voi käyttää monella tapaa. Esimerkiksi kirjasta Robotti ihmisen apuna (Pieni karhu 2017) saa kätevästi vastauksia lasten usein esittämiin kysymyksiin. Selkeät, lyhyet luvut kertovat niin robottien historiasta kuin rakenteesta sekä robottien eri käyttömahdollisuuksista hoitotyöstä leluihin. Käyttämällä selkokieltä Niinistö-Samela tuo vaativia luonnontiedon ilmiöitä täysipainoisesti sellaisten lukijaryhmien saataville, joiden on vaikea ymmärtää yleiskielistä saati tieteellistä tekstiä. Kirjat eivät ole vain lasten ja nuorten lukulistalla, vaan selkokielen ansiosta niitä voivat käyttää myös muun muassa suomen kieltä vasta opiskelevat aikuiset. Ne ovat tiedon edistämistä niillekin, joiden muutoin olisi vaikeampi innostua kirjallisuuden lukemisesta.”

Kaarina Helakisa vaikuttaa yhä

 Hänen nimeään kantava palkinto on mukavasti nostanut esiin uusia ja vanhoja tekijöitä. Kätevästi tänä vuonna Otava lisäksi julkaisi Emmi Jormalaisen kuvittamana useammasta kokoelmasta kerätyn kokonaisuuden Pikku posetiivi. Kuvienkin perusteella loruissa ja runoissa huseeraavat enimmäkseen eläimet koirista lehmiin. Samalla Helakisan sanamagiikka ja lorurytmit vievät loruttajan ja lapsen mukaansa kielen ilmaisuista nautiskelemaan.

Olen kieli pitkällä odotellut, että jokin taho vihdoin nostaisi Hannele Lampelan hauskan ja persoonallisen kirjoittamisen esille. Helakisa-palkinto on omiaan juuri prinsessa Pikkiriikille. Ihan ytimekäs perustelukin toteaa, miten Lampela on kirjoillaan luonut ”samaistuttavan ja mieleenpainuvan hahmon, joka on yhtä aikaa prinsessa ja batman. Pikkiriikki on anarkistisuudessaan Pepin ja Eemelin perillinen, mutta silti tämän ajan lapsi. Lampela kertoo tarinansa sujuvasti ja hurmaavan hauskasti, ja hänen kirjansa ovat loistavia ääneen luettavia.”

 Varsinkin viimeistä toteamusta olen toistellut blogeissani ja ihan käytännössäkin, menestyksellä. Täytyy tosin suoda kirjailijalle välikirjakin, sillä Prinsessa Pikkiriikki ja huutava vääryys (Otava 2019) ei minua ihan samalla tavalla hetkauttanut kuin kolme aikaisempaa. Ninka Reitun hahmot ja tilanteet edelleen ovat mitä mainioimpia ja kannattavatkin tarinaa nyt enemmänkin. Onhan idea toki ok: Pikkiriikki kokoaa vanhemmille kuusi huutavaa vääryyttä ja neuvonsa niiden oikaisemiseen. On huoneen siivousta, ulkonäöstä, aikaisin heräämisestä (ehkäpä hauskin tapaus, kun vanhemmat narrataan nousemaan töihin aamuyöstä), pukeutumisesta, huomion keskipisteenä olemisesta ja tärkeimmästä: miksi aikuiset eivät voi olla yhtä viisaita kuin lapset? Mukaan mahtuu oivalluksia, kommelluksia, pientä opetusta – Pikkiriikkikin voi olla väärässä – mutta myös tutuntuntuista koheltamista: aikuisten muuttuminen lapsiksi on NIIIN hauskaa ja paljon käytetty versio muuallakin. Ehkä olen vähän niuho nyt, mutta vertaankin antia edellisiin, joissa tuo arjen ja pikkutytön maailman ottaminen omaksi on ollut hersyvää ja ihanan satiirista – kaikkien lukijoiden riemuksi. Eli kyllä tästä nauttii, mutta seuraavaa odotan vesi kielellämmällä. 

 Maailmalla voi olla toisin

Prinsessa Pikkiriikki on kuitenkin täydellä sydämellä lasten oikeuksien puolella ja todella hyvä ehdokas lähettilääksi koteihin, lastentarhoihin ja kouluihin.

Jotta asiat eivät olisi liian auvoisia, on syytä tarttua erinomaiseen dokumenttityyppiseen reportaasiin. Malala Yousafzain Meidän oli paettava (Tammi 2019) kertoo kirjoittajan ja yhdeksän muun tytön tarinat lähdöistä ja syistä Lähi-idässä, Bangladeshissa, Latinalaisessa Amerikassa, Kongossa ja Ugandassa. Pakistanilaisen rauhanaktivistin ja Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Talibania vastustaneen kirjailijan teoksessa mennään todella rankasti tavallisten tyttöjen nahkoihin. 

Ehkä myös Greta Thunbergin elämää ja työtä valottava Sydämen asioita (Tammi 2019) voisi kuulua nuorten oppaisiin miten lähteä haastamaan päättäjiä ja aikuisten valtaa. Kirja on mainion nopeatempoinen lyhykäisine lukuineen, mutta juuri siksi myös iskevä, selkeästi kokonaisuutta hahmottava – ja edelleen mitä ajankohtaisin. 

Hyvää lasten oikeuksien kertaamista.