Komisario Brunetti ja kulttuurin tuki

 

Jokin kirja, kirjailija tai kirjan henkilö jää mieleen houkuttelemaan vuodesta toiseen. Minulle niin on käynyt monen lastenkirjan kohdalla. Kun aikuiskirjoille jää vähemmän aikaa, tällaiseksi vuosikirjaksi on seuloutunut Donna Leonin romaani. Aleksis Kiven päivänä en sitten syventynytkään Seitsemän veljeksen uusiin tulemisiin, vaan Perintöprinssin tällä kertaa sateenkaaren värisiin kiemuroihin.

Eipä aikaakaan, kun hallitus juhlisti Aleksin ja Leonin jättämiä toiveikkaita tunnelmia ilmoittamalla mm. vähälevikkisten tuotteiden tuen lopettamisesta tykkänään. Varmaan Aleksis Kiveltäkin olisi löytynyt jostain sopiva kohta asiaa selventämään, mutta minä etsin Perintöprinssistä. Löysin kuin tilauksesta komisario Brunettin mietiskelemässä lain (lue budjetin?) olemusta ja toisaalta fiktion ja faktan rajanvetoa. Taustalla ovat Euripideen Troijan naisten kohtalot ja tämän voi hyvin sijoittaa nykyhetkeen.

 ” Laki on kaunista. Se on kuin rankentaisi katedraalia.- Nyt  en ymmärrä, Paola sanoi hymyillen.

- Pyrkimyksenä on rakentaa jotain, mikä kestää ja suojaa, joten rakennelmasta on tultava luja, ilman yhtään heikkoa kohtaa. On ennakoitava mahdolliset ongelmat, jos yksikin osa on heikko tai huonosti suunniteltu. On ainakin pyrittävä täydellisyyteen. - Kuulostaa tosiaan hienolta ja jalolta, Paola sanoi. Hän kumartui ja laski kätensä Brunettin polvelle. - Mutta ei laki toimi noin. Brunetti pudisti päätään ja kääntyi napauttamaan vierellään lojuvan kirjan kantta.  - Ehkä siksi olen hylännyt historian ja vaihtanut tragediaan, hän sanoi. 

- Miksi?  - Koska kirjoittajien ei tarvitse huolehtia siitä, kuvaavatko he tapahtumia tarkasti.- Mihin he sitten pyrkivät? Paolakysyi. 

- Unohtamaan faktat ja kertomaan meille totuuden, Brunetti sanoi myöhäisheränneen varmuudella.”  (Perintöprinssi, Otava 2021, suom. Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä)

Selkoa eläimistä ja elämästä

 En muista mikä kirjasto uutisissa esitteli, mitä vähälevikkisten tukien poisto käytännössä tarkoittaa kirjastojen kirjakokoelmille. Kirjastonhoitaja poisti lehtivalikoimista ison kasan lehtiä ja kirjahyllyistä vielä enemmän kirjoja. Ne eivät olisi olleet enää tarjolla. Ensimmäinen ajatukseni oli, miten tässä kohdeltaisiin muutenkin hankalassa tilanteessa olevia erityisryhmiä, jotka käyttävät selkokirjoja Tämän lajin merkitys ulottuu moniaalle kehitysvammaisista heikommin lukeviin ja vaikkapa suomea vieraana kielenä opiskeleviin. Selkotietokirjoissa on lisäksi tiedon alueita, joita ei muusta tarjonnasta löydy.

Tuossa pöydällänikin on juuri luettu viehättävän erilainen eläinkirja, Mervi Heikkilän Ähtärin eläinpuiston asukit (Avain 2021). Odotin ensin, että nelivärisessä mukana olisi ollut valokuvia. Persoonallisempana ratkaisuna tekijä kuitenkin piirtää omat tulkinnat asukeista ja välttää näin luontokirjoissa kovin tutut kamerakulmat. Mutta selkotekstissä päästään myös mukavasti lähelle eläinpuiston arkea, työntekijöitä ja toiminnan erilaisia ongelmia ja ilonhetkiä esimerkiksi eläinlääkärin työssä. Kultapanda taitaa olla itseoikeutettu ensimmäiseksi esiteltäväksi, mutta omat luonnehdintansa saavat lukuisat muutkin metsäpeurasta ja ruskeakarhusta ilvekseen ja hiiripöllöön. Ja nyt ovat valokeilassa persoonallisuudet, eivät kylmät luontokirjan mitat, painot, ulkonäöt ja levinnäisyysalueet. Ohjeitakin löytyy vaikkapa luonnosta löytyneen poikasen hoitamisesta ja lisälukemisesta.

 Vähäisen tuen faktat

 Tukitoimissa kohteina ovat lastenkirjoja, romaaneja ja tietokirjoja, joita kirjastot olivat voineet hankkia ostotuen avulla. Saattaa olla, että kirjastot jo tottuneina tuen käyttäjinä hiukan laskeskelevat käyttävänsä tukea ei niin tunnettujen tekijöiden tuotteisiin, ehkä myös täydennyksiin.

Tuen alkuperäinen idea toki oli, että sillä tuettaisiin nimenomaan pienlevikkisempää, hankalammin markkinoitavia ja katveeseen helposti jääviä tuotteita. Jalo ajatus on jäänyt historiaan. Alkutaipaleella mukana oli jo hyvin tunnettuja nimiä, jotka eivät tällaista tukea todellakaan olisi tarvinneet. Kirjastojen ja tekijöiden välissä on nimittäin seula eli kirjallisuustoimikunta fiktion puolella ja tiedonjulkistamisen neuvottelukunta faktan. Tottakai rajatun tittelimäärän aikaansaaminen kirjastojen valittavaksi on kirottua puuhaa, missä ei todellakaan voi kaikkia miellyttää. Kehotan kuitenkin tutustumaan listoihin netissä ja arvioimaan kokonaisuuksia. Vielä mielenkiintoisempaa on tutkia ostomääriä – nehän ilmoittavat, kuinka hyvin listat toimivat kirjastojen näkökulmasta.

Valinnat kaikilla osa-alueilla merkitsevät vielä enemmän kirjailijoille. Kun kirjastot ja listantekijät miettivät valintakäytäntöjään, niin Sanaston kautta tulevat lainauksiin perustuvat korvaukset ovat monelle kirjailijalle tärkeä tuki tekijänpalkkioiden rinnalla. Kirjastojenkin pitäisi miettiä pienten kustantajien ja einiin tunnettujen tekijöiden asemaa. Tietokirjoja on ylipäätään yleensä otettu pienempiä määriä kuin romaaneja. Lasten ja varhaisnuorten tietokirjoissa tämä ei ole järkevää, ja muutos onkin tapahtumassa. Samaten on syytä harkita lasten käännöskirjojen ja kotimaisten suhdetta.

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…

 Sanasto julkaisi äskettäin listat viime vuoden lainatuimmista kirjoista. Romaanien ja tietokirjojen kohdalla oli mielenkiintoista hajontaa ja lukijoiden mieltymyksiä. Sitten tarkistin lasten ja nuortenkirjojen kymmenen kärjessä. Kekkosen ajan äänestyslipukkeiden lukeminen tuli mieleen. Tatu ja Patu, Tatu ja Patu, Tatu ja Patu yhdeksän kertaa, yhden kerran Risto Räppääjä. Yksitoikkoista, vaikka nimikkeiden sisältämä anti onkin valloittavaa.

Vain yksi on poissa, yllättävää kyllä: Mauri Kunnas.

Aloin miettiä, mitä sitten haluaisin nostaa esille. No, kai voi sanoa, että historiasta löytää sitä ja tätä. Viime vuosien kirjosta voi kuitenkin jo poimia monia nimiä, joita ei enää muisteta. Ne olisivat saattaneet olla innostavia ja tärkeitä, mutta joko kirjastot hankkivat niitä minimaalisen vähän (ja kuten tiedämme, lisäkappaleiden hankinta on si och så) tai pienten julkaisijoiden rahkeet eivät enempään riittäneet eikä nimikkeitä näkynyt tukilistoillakaan.

Muistatteko esseisti, kirjailija, kääntäjä Rauni Paalasen taitavan lasten kanssa työstetyn Tuutuvin ja Vinsinvönisin kesän etsinnän (kuv. Aarni Korpela, BoD 2018)? Ette tietenkään, koska esimerkiksi pääkaupunkiseutu ei sitä kokoelmiinsa löytänyt. Viehättävä sopivasti suuhun sopiva tarinankerronta peilaa lasten energiaa ja tiedonjanoa ja uusien ystävien löytämistä. Nyt kirjastojen asiakkaat jäävät paitsi myös mainiosta aikuistuesta eli Tietomies Paavo Pansteenista, jonka ilmoitus on lyhyt ja ytimekäs: Kysy mitä vain. Tiedän oikeat vastaukset.

Tukien poistamisesta… anteeksi palauttamisesta vastaavien ei kannata ihan heti ottaa yhteyttä Paavoon, koska hänen on lähdettävä Hyvin Tärkeään Kokoukseen. Siellä käsitellään maapallon tulevaisuuden kysymyksiä. Niihin on olemassa vastaukset, jotka on pikaisesti löydettävä.

Sillä välin voivat kaikki käydä tarkistamassa Helsingin kirjamessujen tunnelman ensi viikonloppuna. Onkohan siellä yhteenpuhaltamisen meininki?

 

Vänrikki Stool, Muumipeikko ja Prinsessat

Klooneja, uusintapainoksia, kuvitettuja klassikoita, kiertokävelyitä, asuinpaikkoja… Moninaisia ovat keinot saada lukijat liikkeelle. Elokuviksi muuntautuneet tarinat ovat tyrkkineet uudelleen esille niin Pertsan ja Kilun, Aapelin Vinskin ja näkymättömyyspulverin (originaalissa taitaa Tarmo Manni apteekkarina olla ylittämätön?) kuin Supermarsu kakkonen eli paluu tulevaisuuteen.

Kiertokäynneillä pääsee seuraamaan komisario Palmun Helsinkiä. Omatoimisesti sen voi tehdä käyttämällä apunaan Juha Järvelän opasta Tove Janssonin Helsinki (Minerva 2021). Selkeän kirjan sivuilta hahmottuu samalla niin taiteilijaperheen kuin Helsinginkin historia. Sivulta 71 tarkentuu muistikuvani Vänrikki Stoolinkadusta. Tove Jansson oli kuin olikin asunut ensin kuutosessa ja sitten aivan oman työhuoneeni vieressä kolmosessa pihan puolella.  Nostalgiaa: vain porttikongi erotti, ja ikkunastani näin suoraan Kristuskirkon kivijalkaan eli Toven ensimmäiseen ateljeehen.

Tovea jos jotakuta on myös hemmoteltu/työstetty monin eri tavoin. Kloonikuvakirjoja mielenkiintoisempi on Taikatalven italialaisen painoksen uudelleen julkaisu suomeksi tänä vuonna. Isokokoisemmassa versiossa on erilainen kansi, ja sisältä löytyy uusia värikuvia tai hiukan muunneltuja. Pieni ötökkä Salome esimerkiksi on saanut tunteikkaan tulkinnan lumimyrskyssä. Myös loppupuolen auvoisemmissa tunnelmissa paistattelevassa siltakuvassa Tuutikki on kadonnut onkimasta. Tilalle on päässyt pikku Myy jäälautalle istumaan.

 Pettämätön pussauskoppi

 Onhan tämä toki aasinsilta jatkaa pikku Myytä hyväkseen käyttäen, mutta näitä kiukkuisen hellyttäviä todenpuhujia seuraa mielikseen. Elina Hirvosen Prinsessa Rämäpää on hoidellut asioita harvakseltaan parin vuoden välein vessasanoista talvitaikaan (1917). Siinä on jo oraalla uusimmankin kirjan teemoja. Mielikuvituksekas ja omatoiminen pikkutyttö pystyy kuvittelemaan toisenlaisen maailman totutun rutiinin tilalle ja samalla havaitsemaan äitinsä stressin. Samalla tavalla kuin Prinsessa Rämäpäässä ja riitataiassa (kuv. Mervi Lindman, Tammi 2021) tulevat esille lasten huoli vanhemman tilanteesta sekä fiksu ratkaisu.

Nyt prinsessalla onkin pulma julma selvitettävänään pikkuveli Onnin kanssa. Näinhän se on, että usein isosisko joutuu ottamaan vastuuta, kun vanhemmilla on jotain muuta menossa. Onni kerää tyynynsä ja tulee isosiskon peittomajaan. Käy ilmi, että äiti on usein punasilmäinenpanda Ja isä vihainen peikko. Tulee selväksi, että ongelmana on ainakin oman ajan puute ja kiire. 

Hirvosen arkirealismi kulkee sopivaa vauhtia ja sopii kertojan suuhun, mutta sitten jälleen kerran joudun ongelmiin: taikakeinoja kun tarvitaan, niin niitä on. Kivojen Ajatusten kruunu, Kauniiden unien kultapöly, Taikapeitto, Nukkumatin Taikajuoma, Iloisten Kuvien lamppu, Linnunlaulun korvanapit, Unitilauskirja. Ajatus katkeaa, kun pitää selvittää mitä nämä oikein ovat. Toisaalta ihan kiva, kun uusiakin ehdotuksia alkaa tulla.

Missäs me oltiinkaan? Eskarissa ei ole kivaa, ja mahaankin sattuu. Onneksi on hyvä ystävä, Kukka, jonka kanssa voi puhua kaikesta. Lopulta Onni keksii loistavan ratkaisun. Mutta taas pitää selittää Amorin nuolet, Ihanien ajatusten tuolit, Kauniiden Kuvien silmälasit, Halaushatut, Pussauspulveri ja Rakkausrakeet! Mutta tuleehan se sieltä, Maailman hienoin Pussauskoppi. Vanhemmat saadaan vielä houkuteltua sinne ja huudetaan yhteen aikaan, miten isä ja äiti ne yhteen soppiin, nyt heti pannaan pussauskoppiin” Tuleepahan ajatuksia mieleen ja huomataan muutkin perheenjäsenet. Kiirettä ja ajanpuutetta ruoditaan ja saadaan aikaan ns onnellinen loppu. Eli mennään yhdessä kaikki lukemaan iltasatua. Eikä Pussauskoppia heti siivota pois. Mervi Lindmanin suurisilmäiset hahmot tuntuvat nyt sopivan tyyliin hyvin. Avoimin silminhän tässä on hämmästeltävänä näitä isojen ihmisten touhuja.

 Aikuiset prinsessakouluun

Kummastus ja huoli jatkuu saumattomasti seuraavaan prinsessaan. Soisin kyllä Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikin valloittavan maailman (Kuv. Ninka Reittu, Otava 2021). Perustelen asiaa siten, että hän on jo moneen otteeseen todistanut olevansa lämminsydäminen, mutta tarpeen tullen ärhäkkä, oikeamielinen, mutta sopivan juohevasti tosiasioita kunnioittava, sitoutunut kasvatustavoitteisiin (soveltuvasti), oikeamielinen ja ystävyyden tärkeyttä ymmärtävä. Mikä parasta, aivan törkeän kunniattoman Räkä-Eetunkin kohdalla armollisen anteeksiantava. Ja nyt, vihdoinkin, on tulossa syntymäpäivä! Se oikeuttaa saamaan samanlaisia oikeuksia kuin aikuisetkin eli vaikkapa lähteä ilman saattajia suureen maailmaan eli kulkea pitkin Omenakylän kahta katua. Erityiseksi ansioksi on katsottava, että Pikkiriikki jaksaa kestää pikkuveljeäänkin Rasittavaa Urpoa ihan kohtuullisesti, jopa rakastaa.

Mutta siihen syntymäpäivään ja maailman valloitukseen. Enpä kerro kaikkea, ettei teiltä jäisi monta ahaata ja ohoota päästämättä. Mutta sen sanon, että Pikkiriikki saa kyllä kokea monta pettymystä aikuisten maailmassa, koska ne pölvästit eivät kerta kaikkiaan osaa prinsessamaisia käsitystapoja. Siinä vain heittävät tupakantumppeja maahan ja puhuvat toisista ilkeästi. ”Voisiko olla, että aikuiset eivät totelleetkaan omia sääntöjään? Että maailmassa oli tuhmia aikuisia!”

Niinpä, totuutta on joskus vaikea sulattaa. Pikkiriikki ei sulata, vaan perustaa prinsessakoulun huomatakseen, etteivät aikuiset taida sittenkään olla niin helposti koulutettavissa. Maailmanvalloituksessa tutustumme lisäksi pariin ihanaan tyyppiin eli Joki-Peikkon alias tätiin, joka osaa elää omaa elämäänsä vaikkapa sillan alla. Pikkiriikin lihapullissa on kuitenkin valitettava vika. ”Harmi, täti sanoi ja könysi ylös. – Lihapulla ilman sipulia on kuin rouva ilman menneisyyttä.” Toisen ihanan ihmisen eli Kanelikierteen tädin kanssa päästään sopuun pullista vaikka ei rahaa olisikaan: ”No, mutta jos te ette kerran aio olla asiakkaita, niin voisitteko te auttaa minua? Leivoin tänä aamuna tosi paljon korvapuusteja. Olisi kilttiä, jos söisitte jokainen yhden. Muuten niitä on aivan liikaa.”

Lampelan tuttavallisen lähelle tuleva kerronta puree edelleen, kuten tekee myös koko Prinsessa Pikkiriikin maailma. Siellä vastoinkäymistenkin yli mennään tulevaisuuteen luottaen, koska aivan yllättävät syntymäpäiväjuhlat kruunaavat kaiken. Ninka Reittu muuten hekumoi uusien tyyppien kera, mutta olisiko parhaimmillaan kuitenkin Pikkiriikin vanhempien kanssa? Miten minulle tulee nyt sellainen olo, että Vaahteramäen Kissankulma alkaa olla lähellä ja Eemelikin. No, pojan isä, tuo koleerikko, ei oikein sopi Pikkiriikin sopivan pulleahkoon isähahmoon, joka tuntuu mainiosti ymmärtävän tyttärensä aivoituksia. Paitsi silloin, kun tämä hyppää tonttukummitusjunasta napsimaan valokuvia.

Alkaako Pikkiriikki olla piakkoin esikouluiässä? Suomen koululaitos tarvitsee mitä ilmeisemmin hänen kaltaistaan visionääriä ja ryhmäytymisen asiantuntijaa.