Mielenkiintoinen vain suomeksi tajuttava
verbi on ”Puupäähatutettu”. Suomen sarjakuvaseuran elämätyöpalkinto annetaan
harvoille ja valituille. Itse palkinto on saanut ilmiasunsa tietysti Ola
Fogelbergin klassisen sarjakuvahahmon Pekka Puupään hatun mukaan. Olan kootut
taas julkaisi ansiokkaasti Kustannus-Mäkelä silloisen vetäjänsä Orvo Mäkelän
sinnikkään työn tuloksena. Sopivasti Mäkelä on jatkanut yhteistyötä myös
Sirolan Martin kanssa.
Lasten ja nuorten sarjakuva on ollut palkintojen kohteena harvoin – eipä
moista sarjakuvaakaan ole Suomessa erityisen paljon harrastettu. Nyt pääsin
ystäväni ja työtoverini Sirolan Martin hatutuksen onnittelijaksi
Kansalliskirjaston upeassa kupolisalissa. Martti on toiminut paitsi
kuvaamataidon opettajana myös taideterapeuttina. Tästä tuloksena oli aikoinaan
kovasti tykkäämäni hieno tervehtymiskirja Poika
joka asui tynnyrissä (1981). Mutta Sirolahan löysi albumeissaan selvästi oman
itsensä puolia: oli ilkikurisen humoristisia hölmöläisiä ja härmäläisiä, kärttyisän
hauska Tuomas Kyrön mielensäpahoittajan esi-isä eli Käikkä, oli luontoa, selviytymiskeinoja ja poikamaista seikkailua Apasseissa, kritiikkiä
tajuntateollisuuteen Rautaparrassa,
kotiseudun historiaa sarjakuvan keinoin. Sopivasti parin vuoden takaisen
seikkailun nimikin oli Irvileuka (2015).
Yhteistyömme alkoi tiivistyä, kun Martti loi humoristisen sympaattisen
salapoliisihahmon Jukka A.A. Vihistä. Hänestä kasvoi yhä jatkuva sarja kirjoja
ja sarjakuvia. Lievästi ylipainoinen ruotsinsuomalainen dekkari jatkoi samalla
Totte Svenssonin ja Agathon Saxin viitoittamaa uraa hulvattomien rikosten
selvittelyssä muikkukukkojen, Tukholman oopperan trumpetin tai Suomessa Haimoossa
operoineen salaperäisen kiinalaisen aarteen kera.
Nyt teemme uudenlaista opettajamuotokuvaa, kun Martti on synnyttänyt
paperille Väinö Lakeuden, maaseutukaupungin harteikkaan ja innokkaan opettajan.
Väinö vetäisee lattialta kevyesti sata kiloa, joten yhteiskunnan ja koulun rauhaa
häiritsevät kelmit varokoot. Ensimmäisen seikkailun Kultasormen tapauksen (2016) jälkeen on tekeillä työnimellä Enkelinaaman tapaus uusia koulun ja
lomien ilmapiiriin sijoittuvia opetuksellisesti tietysti viimeisten kasvatustavoitteiden
mukaisia seikkailuja – tai ainakin sinne päin.
Kuvittajien tärkeä panos
Sirolan Martin kanssa olen ymmärtänyt
taiteilijan kanssa tehdyn yhteistyön tärkeyden ja haasteellisuuden. Asioita on
katsottava monilta kannoilta, ehdotuksia on mietittävä, kokonaisuus
hahmotettava kiinnostavasti ehkä eri lailla.
Minulla oli ilo tehdä pitkään yhteistyötä myös Jukka Murtosaaren kanssa,
josta varmasti olisi ollut haastetta seuraaville Puupäähattuisteille. Jukan
laaja ja nousujohteinen ura katkesi kuitenkin viime vuonna äkillisesti
Portugalissa. Hänen kanssaan sommittelimme pitkään Bullsille jatkosarjakuvia
useisiin kotimaisiin sanomalehtiin samoin kuin myös Sirolan kera Jukka Vihiä.
Murtosaaren Jukka oli aina täydestä sydämestään mukana eri produktioissa.
Tehdessämme Kulmikasta kalliota
(2015) puhelinlinja Portugaliin oli melkoisen pitkään varattuna, kun Jukka
kommentoi tekstiä ja kuvien valintaa. Näin ehdimme mennä myös läpi tuoreen
jatkon Jaakon seikkailuihin eli Keisarin
kolikon (2017).
Kuvat Jukka Murtosaari, kansi Pirre Vaijärvi |
Nelivärisessä kovakantisessa tekstin ja runsaiden sarjakuvan ruutujen
mittaisessa vuoropuhelussa päähenkilö on päässyt pätkätöihin museoon, mutta työ
ei oikein maita. Tyttöystävän Tytin kanssa ajaudutaan riitoihin bändikeikan
jälkeen. Kaikki tuntuu menevän pieleen. Kesällä, Kulmikkaan kallion seikkailun
jälkeen, kaikki oli hyvin. He olivat jännittävällä matkalla Englannissa, ja
romanssi kukoisti. Yöllä Jake kävelee riitaa miettien öisiä katuja kotiin ja
huomaa viereisen antiikkikaupan ikkunassa valoja. Varkaat yllättyvät ja lyövät
Jaken katuun. Hän herää sairaalassa ja muistaa toisen ryöstäjän kasvot ja tältä
pudonneen oudon vanhan kolikon kuvan.
Jake on hakenut töitä useammastakin paikasta, ja eräässä
huolintaliikkeessä onnistaa. Työhaastattelussa hän onnistuu ja saa paikan
varastossa. Tehtyään sovinnon Tytin kanssa molemmat jatkavat tapauksen
tutkimista antiikkiliikkeessä. Helppolukuinen ja jännittävä seikkailu perustuu
osittain tositapahtumiin. Samalla se kartoittaa äidittömän nuoren ongelmia
työnhaussa, suhteita tyttöystävään ja isään, joka haluaa hallita molempien
elämää. Lisäväriä antavat Rooman keisareiden historian oudot käänteet.
Keisarin kolikko on ajateltu välimaastoon, missä ei liiemmälti ole ollut
kiinnostavaa, nopearytmistä sarjakuvitettua lukemista, niin yläkoululaisille
kuin alakoulun ylimmille luokille sekä varttuneemmillekin.
Kiinnostavan runsas ja tarkka katsaus
Kätevästi pääsen ymppäämään mukaan
Severi Nygårdin paksun ja täyteläisen analyysin Sarjakuvasensuurista (Jalava 2017). Mikähän instanssi voisi tätä
tutkailla kunniamainintaa jaettaessa? Nygård on tehnyt mittavan kattauksen
niihin seikkoihin, jotka vaikuttivat suomalaiseen ja ulkomaiseen
sarjakuvakeskusteluun sensuurista. On todella jopa nostalgista lukea, mitkä
olivat keskusteluihin nousseet sarjakuvat, ja millä eri lailla sarjakuvia on
suitsittu. Sensuuri kun on havainnut Suomessakin haitallisiksi mm. asenteet,
väkivallan, naisten rinnat, sukuelimet, seksin, huumeet, päihteet, politiikan,
viranomaisten naurun alaiseksi esittämisen, abortin, kauhun, rasismin, vihan,
uskonnot, fantasiahahmot, kielenkäytön. Melkoinen kavalkadi yhden esitysmuodon harteille!
Mitä saa julkaista on nostattanut vuosikymmenien saatossa koviakin konflikteja.
Nygård lähtee toisesta maailmansodasta, jatkaa suomalaisen keskustelun
ensimmäiseen aaltoon ja lakiin epäsiveellisistä julkaisuista, miettii
moraalikoodeja Keski-Euroopassa jatkaakseen Suomen toiseen aaltoon ja mm.
underground-sarjakuvaan ja sarjakuvaveroon. Lopuksi uuden vuosituhannen
tabuista päästään parantuneiden asioiden lisäksi myös Charlie Hebdoon,
terroriin ja mangan ongelmiin.
Kannen kuva Sami Aho |
Hiukan jännittyneenä lueskelin keskustelusta 1970-luvulla ja huokaisin
helpotuksesta, kun Nygård luokittelee minut järkevien puolelle. Toimittamassani
Lapsi ja kirja -opuksessa Kirsti
Kivinen ottaa hyvin maltillisen ja rakentavan asenteen sarjakuviin. Kun olin
mukana Suomen Sarjakuvaseuran perustamisessa ja hallituksessakin näkemykseni
taisi olla aika vankka. Nygård siteeraa jo unohtamaani arviota Helsingin
Sanomissa 1975 toisaalta arvostamieni tutkijoiden Sirkka Minkkisen ja
Margaretha Starckin nuivasta pamfletista Lapsi ja joukkotiedotus.
”Suomessa tuotetaan hyviäkin sarjakuvia, ja ruotsalaisten tutkimusten
mukaan sellaisen kieli ei suinkaan latista lapsen kehittymistä, vaan auttaa
perspektiivien, sanan ja kuvan yhteisvaikutuksen omaksumista, dramaattisuuden
tajua. Toisaalta kouluikäisiä koskeva lukemistutkimus kuuluu osoittavan, että
paljon sarjakuvia lukeva on aktiivinen myös muun lukemisen saralla. Sarjakuvien
pakkomustaaminen ei auta, päinvastoin olisi odottanut selkeitä neuvoja ja
kuvaesimerkkejäkin hyvien vaihtoehtojen mahdollisuuksista.”
Tähän on edelleen helppo yhtyä. Ja onhan meillä jo Sarjakuva-Finlandia.
Suomen Sarjaseura taisi innostua Martti Sirolan palkitsemisesta myös niin
paljon, että teki oikein lehtensä Sarjainfon keskustelujen kylkiäiseksi oman
Lasten sarjainfon: mukana on maisteltaviksi kotimaisia ja ulkomaisia sarjakuvia
esittelyineen. Mutta lisää tarvitaan!
Kunniaa ja kahvia hatun kera |