Topelius ja Gorilla, Runebergin Penni ja mäihämainarit

Kyllä ei Finlandian lasten/nuortenkirjan palkinto ole todellakaan ainoa lastenkulttuurin puolella operoiva tunnustus (joskin rahallisesti suurin ja samalla julkisuutta eniten hamuava). Onneksi näin, sillä Finladiakuusikon varjoon jää melkoinen suma varteenotettavia työsuorituksia.Kun lisäksi näissä muissa palkintoryppäissä nostetaan esille mielenkiintoisempia kokonaisuuksia ja rohkeampia valintoja, niin mikäs on helpompaa kuin hykerrellä ja toivoa vielä enemmän julkisuutta. Lastenkulttuurin valtionpalkinnon valintaporukka teki sekin uudentyyppisen ratkaisun palkitessaan kokonaisen kustantamon. Nyt olisi syytä tarkemmin tutkia, miten Etana Editionsin lähinnä kuvakirjatarjonta on erilaista ja uudenlaista kuin vakiintuneempien kustantajien vaihtoehdot. 

Onhan meillä Vuoden sanataideteko, Rakkaudesta kirjaan, LukuVarkaus, Kaarina Helakisan, Vuoden kauneimpien kirjojen lista, Punni ja Blogistanian Kuopus-palkinnot ja niin edelleen.

Ja toki Suomen tietokirjailijat palkitsi kohtuullisen mainiolla summalla Tietopöllöllään tuotteliaan Laura Ertimon, jonka monipuolinen tietokirjatuotanto on ollut blogissanikin aikaisemmin esillä. Hiukan kansainvälisempää tunnustusta tuli myös Jens Mattsonin ja Jenny Lucanderin Vi är lajon –kuvakirjalle (Förlaget 2019), joka pokkasi Pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon. Riipaiseva tarina kertoo isoveljen sairastumisesta syöpään ja kuoleman kohtaamisesta.

 Gorillat, ihmissudet ja rohkeat sadut

 Suomen nuorisokirjailijat ry:n traditionaalisten Topelius- ja Lydecken  -ehdokkaiden julkistus osuu nyt sopivasti joulun kirjarumban alkukahinoihin kuten myös Junior Runebergin kirjalista. Molemmista voi poimia hyviä vinkkejä joulun ajan lukemiseen – toivottavasti mediakin ehtii vielä edes hiukan tukemaan monimuotoisen ja tasokkaan lasten/nuortenkirjatuotantomme edustajia. 

 Kati Vuorennon Penni ja tyhmät pojat

Huomaan heti, miten Tapio Mikael Huuskan satukirja on molemmilla listoilla. Ehkä tekijäksi on järkevää vaihtaa taiteilijanimi eli Christal Snow – sehän luo koko projektiin jotenkin erilaisen, salaperäisemmän tunnelman? Joka tapauksessa Penni Pähkinäsydämen ja kauhean kadotuskakun (Tammi 2020) kohdalla alkaa saman tien lukiessa mielihyvällä tutkailemaan erilaisia lapsuuden vaikutteita ja muistumia. Ajattelen myös, että hyvä kustannustoimittaja on kirjailijan tukena todella tärkeä osa kokonaiskuviota.

Toinen kaksonen molemmilla listoilla on Tuutikki Tolosen mainio sarjan aloitus Agnes ja unien avain (WS 2020), sekin blogissani jo hymistelty taitava kudelma. Huomiota kiinnittäisin vielä siihen, miten molemmissa kirjoissa on kuvittajasuosikkini Kati Vuorento tehnyt hennoilla lentävillä viivoillaan hienosti kirjojen sävyihin uppoutuvan tunnemaailman.

Onpa raati löytänyt mukaan myös hersyvän selkeästi Anderseninsa lukeneen Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikin vaihteluksi satuileman Talventaian tarinoita-sarjan ensimmäisen osan Lumikuningattaren lumous (kansi Johanna Junkola, Otava 2020). Tässäpä ei kovin paljoa humoristista arkirealismia olekaan, sillä Lapissa herännyt Sejtas on tuhoava pahuus, jota vastaan Greta tarvitsee kaiken rohkeutensa ja uskon itseensä.  Jotain tuttua on lopun huipennuksessa, missä Greta tajuaa lukevansa Suuren kirjan sivuilta itsestään hetki hetkeltä. Lampelalla on idea: ”Niin on. Ja tälläkin hetkellä on eräs, joka lukee sinun tarinaasi. Juuri nyt hän lukee tämän lauseen ja järkyttyy tajutessaan, että me puhumme hänestä. Sillä kirjoissahan vain harvoin puhutaan lukijoista, mutta ilman lukijoita ei ole tarinoitakaan, niin se on.” 

Muutenkin Lydeckeniä tavoittelevat avaavat erilaisia mahdollisuuksia: on Miikka Pörstin Gorilla (kuvitus Anna Vasko, S&S 2020), joka omanlaisellaan vertauskuvallisuudella selvittelee tunneherkän pojan reaktioita vaikkapa kiusaamiseen päiväkodissa. Kätevästi tilanteeseen tarjotaan ratkaisujakin. Hyvä kaveri, joka hänkin helposti särkyy, antaa vertaistukea, ja lopulta masentunut kiusaajakin, gorilla, tajuaa yhteisöllisyyden huvit.

Sari Peltoniemen Täältä minä karkaan on taas kantaaottavan lajin edustaja hiukan Radio Popovin tapaan. Yhteistyö on tässäkin voimaa, ja pakolaisteema sivuaa lasten oikeuksia. Kustantaja on hauskasti nimetty Ran Raniksi.

Topeliuksen ehdokkaat ovat kovin fantasia- ja dystopiaviritteisiä. Tämäkö on nykyisin tunnelmamme? Maailma vedennousun jälkeen, muinaissuomalainen maaginen yhteiskunta, ihmissudeksi muuttava virus, poliisin luotiin kuoleva sijaisperheen kasvatti, oman seksuaalisuuden etsiminen ja masennuksen hoitaminen.

Ehkäpä nuortenkirjallisuus on todellakin jonkinlainen peili?

 Runebergin vaihtoehdot

 Lasten lukuintoa edistämään tarkoitettu Runeberg Junior on samalla hyvä kattaus suomenruotsalaista lasten ja nuortenkirjallisuuden tekijöitä. Suomenkielisiä tarjokkaita on siis kaksi molemmilla listoilla, mutta kovin tuttu on myös edellisenä vuonna mukana ollut Tapani Bagge. Nyt ehdolla on löyhästi historiaa hyväkseen käyttävä saman sarjan uusin, Rautamiehen arvoitus (kuvitus Carlos Da Cruz, Karisto 2020). Ehkä ehdokkuus kertoo jotain kotimaisen varhaisnuorten jännitys- ja seikkailukirjallisuuden kapeudesta tällä hetkellä? 

Neljäs suomenkielinen kirja on sarjan Värikkäät aloitus sekin eli Vuokko Hurmeen Tiukun salaisuus. Pohjaidea on mainio: taikaa löytyy värien kautta eli kukin perheen lapsi omaa erikoisia kykyjä oman värinsä avulla. Mukaan saadaan sovitettua luontevasti myös erilaisuutta, eristäytymistä, ennakkoluuloisuutta ja kaipuuta yhteisön jäseneksi.

Ruotsinkielisiä kirjoja tulee luetuksi ja käsille aivan liian harvoin. Siinäkin mielessä Runebergin lista on samalla myös lukukehotus. Mukana on kolme mukavasti helppolukuista ja yksi monisyinen ja runollinen kunnianosoitus Edith Södergranille, jonka viimeiseksi jäi samanniminen kokoelma. Kristina Sigurdotterin  Landet som icke är (kuvitus Clara Dackenberg, Förlaget) kuvastelee samalla Astrid Lindgrenin, Narnian ja Liisan ihmemaailman viitteitä.

Vain Karin Erlandssonin Nattexpressen (S&S 2020) on ehditty kääntää suomeksi. Yöjuna (kuvitus Peter Bergting) vetää mukavasti runsaan dialoginsa kanssa mukanaan alusta saakka. Jouluunkin liittyvässä tarinassa 11-vuotias Danja huomaa isoäitinsä muistin heikentyneen. Kun tämä katoaa kotonaan, Danja sytyttää sattumalta vanhan kynttilän ja kutsuu näin paikalle yöjunan, isoisän keksimän rautatien katoavien ihmisten löytämiseksi. Ihmiskohtaloita, toiveita, jännitystä sopivin määrin. Ja sitä magiaa. jota ylläpitää myös sarjakuvamaisen taitava kuvitus. 

Seuraavaksi porvoolaiset esikoululaiset ja ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat lukevat ja valitsevat lopullisen voittajan. Tässä saattaa piillä oma jännityksensä. Miten kirjojen anti avautuu ja lukuinto kasvaa 6-8-vuotiaiden lukutasoille? Mutta voihan näitä kirjoja lukea heille ääneenkin. Värikkäästi. 

 

Maailmankaikkeuden raja

 Niin, miten kuvakirjan avulla voitaisiin selvittää uteliaille pienemmille murkuille äärettömyyttä ja filosofisia ajatuksia mittaamisen mahdottomuudesta? Ainakin Jukka Laajarinne uskaltaa yrittää Mahdottoman suurella puullaan (kuvitus Mari Luoma, Gaudeamus 2020). Tietokirjahan tämä on, kun julkaisija on maineikas tietokirjakustantamo. Alaotsikko kertoo pelottavan isosta kohteesta: Tarina äärettömästä. Teosta on ideoitu yhdessä Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen asiantuntijoiden kanssa, mutta onhan Laajarinne jo filosofoinut muumienkin kanssa elämän ihmeistä ja madonluvuista. Takakannen mukaan teos sopisi 6-9-vuotiaille eli siis esikoulusta alakoulun kolmasluokkalaisiin. Niinpä kirjassa ymmällään on nuorempia lukijoita ajatellen Riikkinen, Kekomielen muurahaispesän pienin mittarimato Oukan kanssa. Puun kaikki haarat on tutkittava ja selvitettävä kummallisuudet mököjäkäräisten ja mäihämainarien toimissa. Ymmärrän näiden nimitysten hauskuuden, mutta luettaessa ne tahtovat koomisesti sotkeentua.Jukka Laajarinteen hauska omakuva löytyi puolestaan Gaudeamuksen infosivuilta.

Mukavasti jännitystä lisää tolkienmainen lopullinen taistelu. Latvuksessa on Raja, josta kukaan ei ole palannut. Mieleen tulee myös erilaisia tutkimusmatkoja, joita kirjan seikkailu muistuttaa. Ja vaikka väliin seikkailun päämäärä haarautuu ja polveilee, niin ehkäpä idea äärettömyydestä tosiaan tulee konkreettiseksi – ainakin puun kannalta ajateltuna. Raja nimittäin lumoaa Oukan, mutta juuri ennen puun äärimmäisiä tuskin näkyviä oksien haarautumia se herää ja perääntyy. ”Tuntui kuin Oukka olisi kurkottanut kohti mahdotonta. Kuin Puun raja olisi ollut maailmankaikkeuden raja. Hetken matkalaiset horjuivat määrättömän partaalla.”

Aina väliin Laajarinne heittää mukaan varmaan itsekseen myhäillen uusia näkökulmia jo tehtyyn puun ympärysmitan tulokseen. Entä jos mittaaja olisikin oikein pieni ja kulkisi kaikki raot ja kuopatkin? Väliin hykerryttää myös erilaisten asujaimistojen luulot ja perinnetiedot, jotka saattavat nekin viedä harhaan tai sitten eivät. Ja kuten odotinkin, niin lopussa tekijä toki pääsee myös avaruuden äärettömyyteen, tosin vain ikään kuin huokaisten: ”Mutta sitten sanoin Riikkiselle, että olin lukenut niinkin mahtavista äärettömistä, etteivät numerot riitä alkuunkaan!”

Pisteenä äärettömän päällä onkin loppukuva, missä pimeässä yössä puun varjoviivat näkyvät taivaalla mollottavan kuun valossa. Sitä ennen Mari Luoma on saanut päästää visionsa ja värinsä valloilleen: muurahaisten matkaa kelpaa katsella myös näppärien hahmojen, puun sokkeloiden ja maisemien värien kautta. Pienemmille juuri kuvat antavat hyvää tukea jaksaa sinänsä ei niin rientoisa peruskuvio loppuun saakka – onneksi dialogia on paljon, jotta lukemista on mukava äänilläkin näytellä.’

Voi jäädä ennen joulua miettimään muitakin äärettömyyksiä. Joulu sukeltaa vuorenvarmasti esiin taas uudelleen niin monissa kansissa. Ja vanhoissakin on äärettömän paljon valinnanvaraa.

 

 

 

 

Finlandiassa ahmitaan, tarinat pysäyttävät

 Suuren lukemisen ja kirjallisuuden juhlan piti räjähtää katsojille Finlandia-palkintojen jakotilaisuudessa. Räjähti mikä räjähti eli ohjelman alkuun sommiteltu jonkinlainen animaatiohurlumhei tosiaan sai niskakarvat kihelmöimään. Olen ajatellut, että kirjoihin voisi liittyä tuota tähän aikaan harvinaisempaa rauhallista nautiskelua, makustelua ja rentoutumista. Nyt juontajat ahmivat liukuhihnalta kirjan toisensa jälkeen.

Kontrasti ainakin oli huikea, kun palkintojen paljastuspaikaksi oli valittu vanhan ajan rauhaa henkivä kynttilänvalossa lepatteleva kartanomiljöö. Tosin alkuun oli sijoitettu ilmeisesti pakollinen rahoittajan puheenvuoro. Siitä selvisi, että niin raadit kuin diktaattoritkin valitsee pieni alan porukka – mutta tietysti hurjasti pähkäiltyään ja neuvoteltuaan.

 Aikaako tuhlattavaksi?

 Joko nyt palkintoihin? Ei, sillä pitää kai olla kevennystä tai ainakin trubaduuri. Paikalle oli saatu Jaakko Martikainen (julkaissut juuri laulutekstinsä Lihavia luurankoja), rakastettu laulaja-lauluntekijä kitaransa kanssa. Varmaan paljastan syvän tietämättömyyteni, mutta en tunnistanut esiintyjää. Sen sijaan odotin malttamattomana pitkän laulun loppumista, jotta päästäisiin asiaan.

Palkinnot tulivat ja saajat saivat jonkin verran aikaa kertoa tuotoksestaan. Diktaattorit pitivät puheensa, eivätkä ne huonoja olleet, ei varsinkaan kapellimestari Hannu Lintu. Hänen henkilökohtaisen koskettava perustelunsa ilmensi myös lopullisen palkinnon sattumanvaraisen kohdentumisen. Jokin jossakin kirjassa tavoittaa lukijansa kokonaan. 

Kaikissa palkituissa oli vahva yhteys historiaan ja/tai tällä hetkelläkin läsnä olevaan ongelmaan. Olivat synnytystalkoot, polio. jälleenrakennuksen aika, oli sotien aikainen tanssikielto, oli Anja Portinin Radio Popovin lasten laiminlyömisen taustat ja parannuskeinot. Tämän ”fantastinen satu” keskittyy hyvään pahasta huolimatta ja ”sen olisin halunnut lukea yhdeksän vuotiaana ja vanhempana omalle lapselleni”, totesi näyttelijä Christoffer Strandberg.

Kyselin ystäviltäni varmuuden vuoksi kommentteja tuntemuksista suuren lukemisohjelman parissa. En ollut aivan yksin. ”Missä on Seppo Puttonen? Olisi saatu kunnon keskustelua.” ”Laskin, että trubaduurin kolme laulua veivät melkein saman ajan kuin voittajien haastattelut. Kaipasin tilalle vaikka muiden palkintoehdokkaiden nopeaa esittelyä.” ”Ohjelma näytti nopeasti kokoon kasatulta. Ja niin varmaan olikin, koska eihän siinä montaa päivää aikaa ollut. Laulaja ja kitarat on aika helppo ratkaisu, vaikka ilmeisesti jos oikein kuulin yhteyksiä oli kirjallisuuteenkin.”

Mitenkähän ensi vuonna kirjojen ahmiminen sujuu? 

Tarinoiden monenlaiset tilkut

 Finlandian palkittujen tarinat varmasti saavat lukijansa. Mielenkiintoisesti tiedon ja tarinan yhtäläisyyksiä näistäkin kirjoista voi analysoida ja eri tavoin tykästyä. Vallan tiukasti asiaan paneutuu uusi paksu tutkijoiden kooste Kertomuksen keinoin (Gaudeamus 2020), joka pohtii tarinallisuutta tietokirjoissa ja mediassa.

Aiheeseen on tartuttu myös lasten ja nuorten tietokirjoissa. Löysin nopeasti esimerkeiksi kolme opusta, joissa jo kirjojen nimissä tarinalla on roolinsa. Katariina Vuoren Tarinataikurit (kuv. Maija Hurme, Lasten Keskus 2020) sisältää todella mielikuvitusta ruokkivia sanataideharjoituksia lapsille päiväkoteihin, kerhoihin ja kouluunkin. Ne eivät ohjaa liikaa, vaan auttavat alkuun monin eri tavoin - näin lapsen oma tarinointi antaa aikuiselle paljon tietoa lapsesta itsestäänkin.

Tarinaosaset kulkevat houkuttelevilla otsikoilla: kuvituksista mennään pulahdusten (omituisten paikkojen) kautta tarinan eri osasiin, jotka on hyvä nekin suurin piirtein hallita päähenkilöstä minuun ja häneen. Mukana on myös satumaisia askarteluvinkkejä ja ilokseni myös oma osastonsa faktalle ja fiktiolle. Tämän tapainen tiedon luikerteleminen tarinaan kun jää useimmista kirjoittamisen ja lukemisen oppaissa hoitamatta. Osasto osoittaa samalla, miten mainiosti tietoa voi käyttää tarinan tukena ja osana. Luontevaa on lähteä omasta itsestä, sukupuusta, perheestä ja touhukkaasta päivästä. Työtä on tarjolla ja tärkeitä uutisia, neuvoja aikuisille ja oma keittokirja ja niin edelleen – kaikki myös vinkkejä omille aikuisille. Maija Hurmeen vekkulit vinjetit ja hahmot riemastuttavat. Ja saahan näistä vinkeistä aikuinenkin tehdä tarinansa vastavuoroon jälkikasvulleen.

Liisa Lauerma on tehnyt useita kiinnostavia historiapoimintoja niin museoiden., urkujen kuin sukuhistoriankin vaiheilta. Nyt ollaan jälleen vanhojen asioiden parissa, kun on Elinan mummin kierrätyspäivä ja Tilkkutarinoita (kuv. Aija Saukkonen, Warelia 2020).  Kirjan kehyksenä on mukavan arkinen ja tuttu: esineitä kasaantuu laatikkoon ja kaappeihin. Niitä purkaessa ja lajitellessa Lauerma pääsee samalla kertomaan eri ihmisten muistojen kautta niin elämäntapojen, tekniikoiden tai arjen työn muutoksista. Kätevästi muistellaan lumiukon myssyjä, farkkudiskoa, potkupukuja ja vauvanvaatteita, silkkihuivia, ristipistoja, pellavakeittiönpyyhkeitä ja opiskellaan nyrkkipyykkiä. Lisätietoa sijoitetaan kuhunkin lukuun tarinoiden lisäksi omalle alustalleen: on silkin historiaa, pellavan muuttumista kankaaksi, villan työstämistä, mutta myös sopivasti kantaaottavia huomioita vaatehankinnoista ja vaikkapa t-paidan kulusta lopullisesti ostajalleen. Lopussa on isäksi laajahko osio kysymyksiä ja tehtäviä lasten vanhempien ja isovanhempien yhteisiin hetkiin.

Sankareita nuorille - JT Lindroos

 Tarinoita nuorille ja erityisille

 Formaatti sama, kuvaraamitus sama, tilankäyttö sama. Mikä erottaisi tämän sankarikoosteen kaikista muista? Jonkinlaisen eron saattaa tehdä tekijäryhmä. He – 29 kpl - käyvät Kallion lukiota Helsingissä ja ovat mukana KirjaKallio-lukuhankkeessa. Miten Sankaritarinoita nuorille nuorilta (kansi Victor Bäck, Into 2020) kokoelma sitten eroaa varttuneempien toimituskuntien kavalkadista? Takakansi toki hehkuttaa, miten tässä näytetään muutosvoimaa ja tulevaisuutta. Mukana on kuitenkin aika paljon ennestäänkin tuttuja kohteita Alan Turingista Anne Frankiin, Greta Thunbergista Stephen Hawkingiin. Ehkäpä pieneen briljailuun kuuluu Mehiläinen tai Mozart tai Gutenberg tai Jeanne d’Arc? Kirjoittajille nämäkin ovat tietysti merkinneet jotain erityistä, vaikkeivat erityisen nuoria olekaan. Niitä taas löytyy vähän sieltä täältä Robin Packalenista Leonardo d’Caprioon.

 On ulkolaisia poliitikkoja, matemaatikkoja, sarjakuvantekijöitä, rauhanaktivisteja, keksijöitä. Suomalaisista armon ovat saaneet näyttelijä Antti Holma, autourheilija Emma Kimiläinen-Liuski, jääkiekkomaalivahti Noora Räty ja media-monitoiminainen Miisa Nuorgam.  Ehkäpä erilaisuus kiteytyy Megan Jayne Crabbeen? Kehonpositiivisuusaktivisti kuulostaa ammattina aika hurjalta, mutta varmasti kiinnostaa nuoria – ja vähän vanhempiakin?  Oikeastaan useimmissa sankarikirjoissa kuvitus on osoittautunut mielenkiintoiseksi kavalkadiksi, niin tässäkin. Muotokuvan tekijöitä on 17, enemmän tai vähemmän tuttuja nimiä. Nämä analyysit taitavat olla tuoreempia kuin aika lailla samaan kirjoitusmuottiin/ohjeistukseen? pakkautuneet esittelyt. Joka tapauksessa kirjasta löytää hyviä nostoja, eivätkä valinnat varmaan ole olleet helppoja.

Leijonatarinoissa erityisille lapsille (kuv. Anja Reponen, Otava 2020) Miia Malmilla on selkeä päämäärä.  ”Halusin osoittaa, että aika moni nykyajan mittapuulla erityinen ihminen on vaikeuksistaan huolimatta pystynyt saavuttamaan jotain itselleen ja yhteiskunnalle merkittävää. Juuri omien erityispiirteidensä ansiosta. Nämä inspiroivat esimerkkitarinat näyttävät, että mikä tahansa, ihan mikä tahansa, on mahdollista.”

Näissä yhden sivun mittaisissa esittelyissä on todellakin tuota tekijän painokkaasti esittämää kannustusta. Mukana on viisikymmentä esikuvaa, joista useimmat koko ajan esillä eri tavoin julkisuudessa. Kooste on sekä edustava että tavalliselle asiaan vihkiytymättömälle varmasti yllättävä. Sekä erityispiirteiden että ammattien ja eri alojen edustus on ilmeisen tarkasti mietitty. Mukana on joitakin ns vanhoja staroja Agatha Christiestä Mozartiin ja Alvar Aaltoon, mutta muuten liikutaan tässä ja nyt. ADHD ja lukihäiriö taitavat dominoida, mutta mukana on myös pakko-oireiset häiriöt, Tourette, Dawn,  Asperger ja autismi.  Liikunta- ja kasvuongelmatkin näyttäytyvät. 

Ja tarinat ovat todella innostavia ja näyttävät miten päästään eteenpäin. Kotimaiset ja ulkomaiset esikuvat vuorottelevat, joskin suomalaisia alansa taitajia on tietenkin enemmän räppäreistä tubettajiin, urheilijoista näyttelijöihin ja tieteen tekijöihin. Lukiessaan saa myönteisesti yllättyä useaan kertaan, miten lapsuuden ja myöhemmänkin varttumisen vaikeuksista voidaan ponnistaa oman alueensa ammattilaiseksi. Anja Reposen kasvokuvat ovat samalla tapaa erilaisia ja samalla esikuviaan jännittävästi jotenkin psykologisesti luotaavia.

Näiden kirjojen kokonaisuudet ovat mukavasti lukukelpoisia – mutta ne pysäyttävät. Niitä ei ahmita. Niitä käytetään uudelleen ja ne herättävät erilaisia tapoja kokea ja toimia.