Pisa ja järjettömät Finlandiat - Määt ja Muut

Marraskuun loppu ja joulukuun alku on ollut pelkkää juhlaa. Kun Finlandia-palkintojen huumasta päästiin irti, sai osallistua Suomen suosituimpaan ja tylsimpään televisio-ohjelmaan presidentin linnassa. Television kommentaattorit tunnistivat kaikenlaisten yritysten henkilöitä, mutta eivätpä päässeet loistamaan esittelemällä maailman parhaan kirjaston edustajaa. Eihän kirjasto nyt ole yhtä mediaseksikäs kuin puolukkaämpärit?

Ylimääräisenä bonuksena huolestuttiin uuden Pisa-tutkimuksen antamista suuntaviivoista. Ja olihan siinä aina välillä jotain poliittistakin suhmurointia. 

Lukijoiden suosikki tappaa kissan

Finlandia-palkinnot jaettiin uudessa miljöössä eli Amos Rexin vieressä olevassa restauroidussa elokuvateatteri Rexissä. Penkit olivat mukavat ja laajakangas toimi hyvin. Juontajana toiminut Sonja Kailassaari sai aikaan mukavaa naureskelua esitellessään lasten ja nuorten sarjassa ehdokkaana olleen Tomi Kontion ja Elina Warstan tuotoksen: Koira nimeltä Kissa tappaa kissan. Mainostekstin mukaan kysymyksessä on kuitenkin häikäisevä ja viisas kertomus koirasta joka vain tapaa kissan ja oppii jotain elämän loistosta, joka syntyy lempeydestä maailmaa kohtaan. Kyllä nämä mainosnikkarit osaavat – ja saihan tämä kohtaaminen lukijoiden suoison omassa varjoäänestyksessään.

Runouttahan ei tässä gaalassa näy. Missähän onkaan korkeatasoisen lasten kotimaisen runonrustaamisen palkintogaala?

Määt ja Muut lastenrunon puolesta ja sanoilla leiikittelyn!

 Diktaattorit hulluja ja mielettömiä?

Diktaattorien puheet ovat aina mielenkiintoisia. Kuka vielä muistaa edellistä kertaa? Silloin Riku Rantala maalasi todellakin erilaisen lukemisen kirjon kuin tämän kertainen näyttelijä Uusivirta. Rantala kertoi muutostaan lapsena Intiaan, missä lukemisen pelastivat rauhanturvaajien vaimojen jättämä kirjalaatikko Feminoineen ja Ursula Pohjolan-Pirhosineen. ”Ehkä opin niistä kirjoista kaiken, mitä tiedän rakkaudesta. Ja Kaarina Maununtyttärestä.” ”Tässä koko Finlandia-hommassahan, hyvä yleisö, ei ole järjen hiventäkään. --- juuri lasten- ja nuortenkirjallisuus kuvaa parhaiten tätä hetkeä ja tulevaisuutta, ajan ilmiöitä, kipukohtia, asioita, joista ei ole ennen puhuttu.”

Olavi Uusivirta mainosti myös homman luonnetta puolessa välissä: ” Näiden omaäänisten, syvien ja avartavien teosten joukosta yhden nostaminen muiden yläpuolelle on mieletön tehtävä. Se on hulluutta, johon on kuitenkin ryhdyttävä.”

Tässä siis hiukan valmista kaavaa ensi vuoden valitsijalle – muista korostaa mielenvikaisuuttasi.

Uusivirran aloitus taisi jo ennustaa tulevan voittajan: ”Kahdeksanvuotiaana kysyin isältäni, ketkä ovat hyviä kirjailijoita, keiden suuntaan kannattaisi luoda orastavia tuttavuuksia. Isäni mietti hetken ja vastasi sitten: Márguez on hyvä ja Maupassant. Gorki on oivallinen ja Dostojevski. Ja on meillä Suomessakin pari kelvollista: Lauri Viita ja Eeva-Liisa Manner.”

Ahaa, siis Maria Laakson Taltuta klassikko! Miksei, listan ainoa tietokirja – oppikirjamaisuudestaan huolimatta – olisi ihan hyvä valinta. Tai sitten ne listan lopun kaksi paksuinta melkein aikuisille tarkoitettua teosta.

Mustekala löytää trikoot - ja lapsi jänniä sanoja

 Ei kirjallisuus vaikuta oikeasti

Juuri ennen tilaisuutta olin pannut muistiin. mitä Hesarin Jussi Lehmusvesi ennusti kommentissaan 24.11.2019: ”Tulevalla viikolla Finlandia-gaalan juhlapuhujat epäilemättä ylistävät kirjallisuuden kykyä synnyttää lukijassa empatiaa, mutta todellisuudessa kirjoilla on minimaalisen pienet vaikutusmahdollisuudet realitysarjoihin verrattuna.”

Kyllä, Lehmusvesi oli oikeassa.

Uusivirta rauhoittuu kirjojen läsnäolosta. ”Kirjat saavat minut muistamaan, minne minulla oikeastaan olikaan niin kamala kiire. Ne saavat minut pysymään koossa. Kirjat hengittävät niskaani, kun kävelen niiden ohi. Ne kuiskivat moniäänisenä kuorona ja kilpailevat huomiostani: Vieläkö muistat minut, Juutas Käkriäisen? Molly Bloon jatkaa monologiaan juuri siltä kohtaa missä toissa yönä menetin tajuntani.” Lehmusvesi saa vastinetta: ”Se on syvyyssuuntaan ulottuvaa kasvua – henkistä kehitystä, mielen avartumista ja ajattelun rikastumista.”

Toki esimerkit ovat poimintoja pitemmästä vuodatuksesta, mutta samaan ylistykseen yhtyi myös romaanien puolella diktaattori Ylen toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila. Tietokirjailija Sixten Korkman pitäytyi sentään rauhalliseen, luennoivaan tyyliinsä tiedon muuntumisesta, sen monien versioiden ongelmiin ja totesi jopa kuivasti, että kotimaisen tietokirjan korkea taso on samalla tae tai ainakin mahdollisuus saada kasvunsa tueksi oikeaa tietoa pureskeltavaksi.

 Kuka oikein lukee millä tavalla missä?

 

Taltuta klassikon Maria Laakso & Johanna Rojola

Pisa-tutkimuskin herätti kaiken poliittisen oikean tiedon hakemisen laidalla jonkin verran keskustelua. Siitä kerrotaan urbaanina legendana nuorten joukossa, miten jokin Pissa-tutkimus tulee vaikuttamaan Aleksis Kiven asemaan koulun kirjallisuuden opetuksen kivisenä patsaana. Realitysarjojen tulkinta ja analyysi valtaavat pian paikkansa auringossa.

Kuten kaikissa tutkimuksissa Pisastakin löytyy hyviä ja huonoja puolia. Koska haluan olla kuin Suomen television uutiset, keksityn vain huonoihin.

Olavi Uusivirralle kuiskailevat kirjat eivät taida pärjätä paljon kovemmalla oleville tosielämän huutajille. Kun luin, että jo 14 prosenttia ikäluokasta on heikkoja lukijoita, niin äkkiä laskemalla siis melkein kahdeksaatuhatta oppilasta ei kykene jatkamaan opiskelujaan tai selviä kaikista byrokratian koukeroista. Miten tämä heijastuu ympärillemme?

On ongelmia tarkkaavaisuudessa. on kielellisten valmiuksien alaspäin menoa eli sanavarasto kaventuu. Miten tajuta ja ottaa hallintaansa kielen rakenteet?

Eskarissa olen huomannut, miten lasten luontainenko innostus ja makustelu ulottuu uusien jännien sanojen omaksumiseen ja edelleen muokkaamiseen.

Ei runokuvakirjan välittäminen mikään helppo tehtävä ole, mutta ei mahdotonkaan. Nimistä saa jo oivan alkurykäyksen. Annika Sandelinin Jos olisin sammakko (kuv. Karoliina Pertamo, Karisto 2019) tarjoilee hauskoja teemoja erilaisista unelmista bussista kuningattareen – ja hyttyseen: ”Hyttysen haave on järkevä/ olla aina oma itsensä.”

Sinikka Nopolan Mustekala löytää trikoot (kuv. Linda Bondestam, Tammi 2019); Tahtoisen lähteä salille, mutta en löydä housuja./ Mitä varten trikoissa/on vain pari punttia?”.

Runoihin saa muuten ääntäkin, joihinkin oikein kunnolla, kun herkistyy. Mariskan Määt ja Muut (kuv. Reetta Niemensivu ja Aapo Ravantti, Tammi 2018) esittelee kivasti laulullista rytmiikkaa ja vaikkapa lampaan, joka haluaa olla villipeto: ”Ruohikosta kuuluu Mää!/Kylläpä mua ärsyttää./ Taidan rikkoa aidat ja sekä mieltä osoittaa.”

Kannattaa osoittaa mieltä vaikkapa vanhemmille, joilla ei ole aikaa lukea yhdessä iltatarinoita. Joululahjatoiveeksikin voisi kivan kirjan lukemista yhdessä harkita. Joulukirjoja on taas yhä uudelleen ja uudelleen ilmestynyt sen verran, että jääkööt minulta konttiin tällä kertaa.

PS. Huomasin juuri, että tämä sankaritarinoiden buumimme on vanhan kertausta. Sitä paitsi selko- ja helppolukuinen kirjallisuus saattaa olla nyt arvossa arvaamattomassa, kun tarvitsemme selkeää ja sopivasti kielivarastoa tukevaa lukemista heikoimmille osaajille. Käteeni osui hyllyjä siivotessa esimerkiksi Raili Mikkasen Suomalaisia suurnaisia (Kehitysvammaliitto 2008). On Minna Canth, on Ida Aalberg, on Miina Sillanpää, Aino Kallas… Olisi sitä ollut kotomaassakin jo hyvä uran uurtaja malliksi.