Hirviön kutsu ja mieslukijat

Ylen aamuradiossa satuin kuuntelemaan Maria Petterssonin kolumnia miesten lukemisesta. Kärjistetysti hän ilmoitti, ettei tuttavapiiristään tuntenut yhtäkään miestä, joka vapaaehtoisesti lukisi naisten kirjoittamia kirjoja. No, Petterssonin tuttavapiirissä ei tainnut olla yhtäkään lapsilleen kirjoja lukevia isiä tai lastenkirjojen miesarvostelijaa, joita heitäkin löytyy. Nämä  eivät taida sitten lukea muita kuin naisten kirjoittamia kirjoja. Totta tosin on, että tähän on etsitty ratkaisua piilottamalla sukupuoli kirjailijan nimessä. On J.K. Rowlingsia ja meillä omasta takaakin Tuija Lehtisen salanimi poikakäyttöön.

Itsesensuurista ihmettelyyn

 Mutta useimmiten nämä valinnat tulevat kustantajien leiristä: siellähän päätetään miten kirjoja mainostetaan, valitaan ja käännetään. Kaikki kun eivät pysty lukemaan sujuvasti mielenkiintoisia tarjokkaita alkuperäisinä. Samalla tavalla voisi kysyä, miksi emme lue tietokirjoja joka alueelta? Joiltakin osin taitaa kysymys olla myös kirjoittajien puolelta itsesensuurista. Lasten ja nuortenkirjallisuus on viime aikoina tuonut esiin kuitenkin monia vaiettuja asioita rohkeasti sukupuolenvaihdoksista maahanmuuton tuomiin ongelmiin ja kärjistyksiin.

   Kuolema on ollut pitkään tabu, mutta lientynyt koko ajan. Vieläkin läheisten poismenoa voidaan etäännyttää eri tavoin ja etsiä erilaisia vertauskuvallisia yhdistelmiä. Esimerkiksi Sanna Karlströmin Siilin laulussa (S&S 2016) alku tuntuu jonkinlaiselta pienen pojan arjen kuvaukselta. Hiljalleen Kalström avaa taustoja. Äidin kanssa käydään isoäidin tyhjässä asunnossa, missä on enää joitakin hauskoja kuvia vaikkapa yhdessä lukemisesta ylösalaisin olevan kirjan kanssa. ”Äiti sanoo, että hautajaisissa maan alle pannaan arkullinen surua.” 

   Tekijä rinnastaa Arvin surutyön koskettavasti pihan siilin hoitamiseen. Uupunutta siiliä hoivataan lempeästi ja huolella. Arvi keksii, että sille voi kertoa isoäidistä ja laulaa tuttuja lauluja. ”Iltaisin, jos Arvia pelotti, he lauloivat niin kovaa, että pölykoiratkin juoksivat piiloon sitä laulua. Tämän kaiken Arvi kertoo siilille ja häntä alkaa naurattaa kaikki hauska mitä isoäidistä tulee mieleen.”. Kun siili on äkkiä hävinnyt, tilalle tulee suuttumus. Kunpa ei olisi siiliä eikä isoäitiä ollenkaan ollutkaan! Kesken raivostumisen Arvi tuntee kostean kosketuksen: siili on tullut takaisin ja haistanut kädessä olleen leipäpalan. Ehkäpä pian pihalla on siilinpoikasia!

   Oivaltavan ja herkän Marika Maijalan tekstin kuvituksen robustisuudesta voi toki olla montaa mieltä. Maijala vetää paksuin viivoin hahmojaan, sutaisee maaston väriläikin ja laajoin pinnoin. Yöllä taskulampun valokeila tavoittaa kukkia ja rottinkituolin ja siilin tuhinan. Alle kouluikäistä katselijaa kuvat riemastuttivat ja niitä haluttiin tutkia uudelleenkin. Nopeasti hahmotetut henkilöt ja esineet tunnistuivat vaivattomasti. Tunteetkin pystyttiin havannoimaan heti.

 Tavaroita tyhjässä huoneessa

Huone ilman poismennyttä läheistä näyttää olevan suosittu lähtökohta. Anne Härmälä käyttää Suruposkessaan (S&S 2016) etäännyttämiskeinonaan eläinten kautta esitettyä kuolemaa. Suruposkessa mennään heti asiaan: ”Heimo on murheellinen. Isomummo Kimmelstiina on kuollut.” Pieni jyrsijä Heimo tekee surutyötä järjestelemällä isomummon tavaroita ensin  suuruusjärjestykseen ja sitten värin mukaan. Uudet vuokralaiset tunkevat sisään ja heittävät tavarat pois. Heimo tunkee poskiinsa tavaroita minkä ehtii: keltainen lankakerä, kukkasen. puuhaarukan, lempikengät, punaisen kumipallon. Härmälän sarjakuvamaisissa kuplissa kuhunkin esineeseen liittyy tilanne, missä esinettä oli yhdessä isomummon kanssa käytetty. Härmälä tuo mukaan sirkuksen, jonka taiteilijoilta puuttuu yhtä ja toista. Ja äkkiä Heimo huomaa. miten tavaroista on apua toisille. Hän ei kuitenkaan pysty puhumaan, koska ei halua luopua muistoista. Lopulta tavarat löytävät uudet omistajansa, sirkuksen näytöksestä tulee onnistunut – ja isomummon muisto elää yhä edelleen toisenlaisena.

 Myytit ja realismi yhdessä

Todella upea kuvaus äidin kuolemasta on kuitenkin miehen kirjoittama. Patrick Nessin Hirviön kutsu (Tammi 2016, suom. Kaisa Kattleus, kuvitus Jim Kay). Se on myös kaksinkertainen kuolemankierros. Alkuperäisen idean tekijä on hienojen nuortenkirjojen tekijä Siobhan Dowd, ”Tämä olisi ollut hänen viides kirjansa. Hänellä oli jo henkilöt, asetelma ja alku. Mutta aikaa hänellä ei ollut, ikävä kyllä.”

   ”Hirviö tuli heti keskiyön jälkeen. Niin kuin niillä on tapana.” Se kertoo kolme tarinaa, mutta neljännen saa nuori Conor luoda tse. Kolmetoistavuotias poika taistelee toden ja painajaisen kanssa kuolemaa vastaan. Jyrkänoloinen isoäiti on taustalla salaperäinen hahmo, joka lopulta on Conorin ymmärtäjä ja hirviöpuun tuntija.

    Raastava, hellä, itkettävä ja looulta lohdullinen tarina, joka pakottaa lukijan tutkimaan omia ajatuksiaan kuolemasta, kuolemasta, jota ei haluta ajatella, mutta joka tulee ja haastaa reagoimaan. Hirviön kutsusta voisi puhua pitkään, mutta se on koettava itse. Rowlingsinkin kuvittajana toiminut Jim Kay tekee tässä yhden ulottuvuuden lisää. Tutkikaa kuvan tehoja tekstin elimellisenä osana.

   Elokuvakin on rantautunut Suopmeen. Kumpaa kokeilisi ensin? Vaikea kysymys. Onko elokuvalla vielä annettavaa kirjan jälkeen. Ehkä, ehkä se syventää vielä.

Marjakuusi - vai hirviön henki?

 Synnyinhetken kuolema

Mutta laajempaa tietoa kuoleman mysteeristä lapsille ja nuorille? Täytyy turvautua norjalaiseen tekijään ja ruotsiksi käännettyyn versioon Varför dör man? (Alfabeta 2006). Eirik Newth on norjalainen tieteilijä, joka on tehnyt nuorille mm. mainion sarjan erilaisista ilmiöistä avaruudesta lukujen maailmoihin ja luonnon tieteiden perusteisiin. Kuoleman eri puolista tehty runsaasti kuvitettu nuorten tietokirja on todella luotaava teos kaikenikäisille. Eirik sanoo heti esipuheessa kirjoittavansa asiasta, josta yleensä vaietaan. ”Eikä tämä koske vain sinua ja minua ja kaikkia ihmisiä maapallolla. Kaikki joka elää ja kasvaa, ryömii ja kiipeilee planeetallamme, on tuomittu kuolemaan jo synnyinhetkellään.”

   Newth käsittelee sujuvasti erilaisia uskomuksia kuoleman synnystä Eevasta ja Aatamista lähtien, pohdiskelee kuolemaa luonnonilmiönä ja uuden elämän perustana. Oman kappaleensa saavat erilaiset näkemykset ihmisen sielusta ja kuoleman jälkeisestä tilanteesta. Tähän sopivat selvitykset kummituksista ja muista ilmestyksistä. Väliin mahtuu tilastotietoja miten ja miksi kuollaan. Entä mitä tapahtuu ruumiille, kun ihminen kuolee ja miltä tuntuu kuolla?  Miksi ihminen pelkää kuolla?

   Eirik Newht antaa paljon tietoa, mutta myös pohdiskelua faktojen rinnalle. Voimme miettiä, onko kuolemattomuus osa universumia ja haluammeko todella ikuisen elämän. Runsaan ja värikkään kuvamateriaalin ja tekstin joukkoon on sijoitettu pieniä faktalaatikoita, jotka hauskasti oikaisevat vääriä luuloja tai antavat uusinta tapaustietoa.

    Eirik Newtin Totuuden lähteillä – luonnontieteiden historia (Tammi 2002) on ollut jatkuvasti jokavuotinen selailun kohde. Esipuheessaan Eirik sanoop yksinkertaisesti, että ihmisen kehityksen tärkeimpiä edellytyksiä on ollut yksi yksinkertainen kysymys: miksi? Niin kuolemasta kuin syntymästä tullaan koko ajan löytämään uusia vihjeitä tuon kysymyksen innoittamina.

Finlandia, Liru, Luikku ja Arkkieliö

Olisipa ollut jännittävää olla kärpäsenä katossa kun lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandian esiraati pui kirjapinoaan. Kustantajia eivät raatilaiset liene liiemmälti miettineet, mutta oudon pieneksi jäi Tammen saalis muillakin Finlandia-areenoilla. Puheenjohtajana toiminut Pekka Vartiainen kehui kyllä kovasti kirjojen tasoa ja monimuotoisuutta.

    Kolmen rivin tietokirjallisuusosuus kuului näin: ”Tämän vuoden tarjonnasta nousee esille myös lapsille suunnattu tietokirjallisuus. Tarinointiin ja satuun yhdistetyt elementit vievät meidät bakteerien maailmaan, ötököiden pariin, taideteosten äärelle, luontoon, tietokoneen sisälle tai matkoille lähelle ja kauas.” Heti perään kuitenkin Vartiainen toteaa, miten varsinkin fiktion lukeminen on terveellistä. Se lisää älykkyyttä, se vähentää stressiä, tekee meistä empaattisia ja sosiaalisia, ja sen ansiosta me nukumme paremmin ja muistikin pelaa vanhemmiten.

    Kyllä en usko, ettei tiedon lukeminen ja omaksuminen saisi meidät nukkumaan huonommin.

Serafinan kanssa taistoon!

Tiedossa vara parempi!

Tietokirjojen alueiden ylimalkainen ja melkein heitoksi jäävä alaviite saa ounastamaan, etteivät aivan kaikki tiedollisiksi merkatut kirjat ehtineet raadin pinoon. Me arvioitsijathan emme tiedä, mitä kirjoja oli mukana. Voisi ajatella, etteivät kaikki pienkustantajat tai liitot, yhdistykset tai museot ole huomanneet osallistumismahdollisuutta. He taas vastaavat melkoisesta osasta lasten tiedon julkaisemisesta.

    Mukana taisi olla kuitenkin Probius.  Lasse Rantasen hienot kuvamaailmat olivat jo suolana Leena Valmun edellisessä Filiuksesta kertovassa suolistoseikkailussa. Sama vaikuttava värimaailma ja tyypitykset jatkuvat Filiuksen vapaassa jatkossa Probus ja suuri suoliston taistelu. Rantanen saa päähenkilöihin, maitobakteeri Probukseen, anaerobi Bifidukseen ja Acidinaan omat henkilökohtaiset piirteet. Tämä on tärkeää, koska  samanoloisia kavereita pyörii ympärillä valtava joukko. Paha bakteeri eli Diffis, joka vastustaa antibiootteja ja aiheuttaa hengenvaarallisen ripulin, on todella petomaisen näköinen.

Tietocapsulus auttaa ymmärtämään.

    Kirjassa kerrotaan maitohappobakteerin työstä ja taistelusta. Kun mustikkajugurtti joutuu lapsen sisälle, alkaa vaivalloinen matka umpisuolen aukiolle. Siellä käydään lopullinen taistelu pahojen bakteerien ryntäystä vastaan. Samalla Leena Valmu selvittää tutusti Tietocapsuluksissaan tarkemmin ihmisen sisällä olevia toimintoja. ”Mutta kaikki bakteerit eivät ole pahoja. Minäkään en ole. Sen sijaan minun tehtäväni on suojella sinua pahoja bakteereja vastaan. Minun kaltaisiani asuu sinun sisälläsi jopa kymmenen kertaa enemmän kuin sinussa on soluja. Mutta me olemme hyvin pieniä. Jos meidät kaikki vietäisiin sinun sisältäsi, mahtuisimme juuri ja juuri kolmeen maitopurkkiin.”

   Probus määrätään joukkueen johtajaksi, Taistelu diffiksiä vastaan on ankara, eivätkä kaikki ruumiin puolustukseen osallistuvat solut ole innostuneita yhteistyöstä.  Nuoren lukija saa kuulla happomiinoista, bakteerisotureista umpilisäkkeestä tai arkkieliöistä. Rantanen kuvaa nämä vauhdikkaasti jonkinlaisiksi panssaroiduiksi vyötiäisiksi. Hauska, mutta lähinnä aikuisille suunnattu heitto on Probuksen joukkoon ilmestyvä vanha konkaritaistelija. Bakteersolu on tutunoloinen: ”Onks tääl korsus herroi?” Toinen, paremmin nuoreen lukijaan uppoava viittaus on kaikkien tuntema bakteerisankari Rhamnus Lactobacillus, jonka seikkailut on ikuistettu kirjaan Taru bakteerien herrasta.

    Suoliston taistelu on suoraviivainen ja selkeä tautikohtauksen kokonaisvaltainen raportti. Siinä ei kaihdeta huumoria eikä pientä romantiikkaakaan. Ihmisruumiin elintärkeät toiminnat tulevat samalla selvitettyä, kuten lopun suuri pamaus. Metaania, vetyä ja hiilidioksidia lentää ilmoille ja niiden mukana Probus ja Acidina singahtavat vapauteen elämään nurmikkomullassa.

 Teksti kuin soittimen helinä

Tenhon ja Ryskeen alaotsikko ilmoittaa olevansa satuja soitosta, mutta realistinen ote kaikuu läpi. Tenho saa lahjaksi pienen mustan pötikän ja luurit. Valmis soitto kaikuu korviin, eikä pötikällä ei voi rämpyttää eikä siihen voi puhaltaa. Vanhemmatkin vain lojuvat ja kuuntelevat omia suosikkejaan.

    Muinainen hirvi Ryske koputtaa ikkunaan, ja kaikki muuttuu. Luonto on täynnä soittimia, mutta myös ihmiset saivat aikaan musiikkia. On paimentyttöjen ja poikien  liru, lanetti ja luttu. Silja Sillanpää kertoo todella vauhdikkaasti omaperäisen hirven toilauksista. On loitsuja, runoja ja perinnettä, napakoita lurituksia tai onomatopoeettisia lirutuksia. Metsä näyttää uhkaavalta, joten sitä pitää lepyttää. Ryske kaipaa jouhikkoa avuksi: ”Jouhikko vonkui ja suhisi. Pelimanni piteli sitä polviensa välissä ja soitti jousella. Jousi sahasi kielillä ees taas, välillä soitto oli kuin itikan ininää, ja sitten se hakkasi kuin sade, pauhasi ja jyrisi! Soitto laukkasi kuin hevonen, jonka häntäjouhista jouhikon jousi ja kielet oli tehty.”

    Valtavan hauen pääkallon kautta tutustutaan Väinämöiseen ja kanteleeseen. Pitkähuilua taas puhallettiin puhallusaukkoon, välillä voimakkaasti, välillä hiljempaa. Sormella napauteltiin putken avointa päätä. ”Soitto solisi pitkähuilusta kuin keväinen puro jään alta… Hilputteli pehmeästi ja iloisesti, pulppusi päättäväisesti ja työnsi tieltään viimeisetkin jäähileet.”

    Olen aina pitänyt Kati Vuorennon piirrostyylistä, joka tuo mieleeni eestiläisen mestarin Edgar Valtersin tyypitykset.  Ohuella viivalla kuin nopeasti hahmotelluissa eläimissä on luonnetta, ilmettä ja vauhtia. Muinaishirvestä kasvaa oma, pilke silmäkulmassa kopsutteleva veijari. Silja Sillanpää on muokannut kruunupäästä Tenholle luotettavan oppaan. Kun vanhemmat eivät oikein osaa tukea Tenhon innostusta soittamiseen, Ryske on kuin leppoisa vaari. Sillanpää intoutuu melkoiseen verbaaliseen ja adjektiiviseen ryöppyyn soitintensa kanssa. Munniharpusta väännetään melkein räppiä, kun rauta suussa mörisee. Metsän peitosta taas pääsee irti Ryskeen mukaan pitkällä luikulla. Säkkipilliä eli viimapilliä on Suomessakin soitettu, vaikka ei uskoisi. 

    Ryskeen tukiessa Tenho saa viimein oman kanteleen. Metsässä hän empii, mutta päättää kokeilla.

”Tenho näppäili kanteleen kieliä. Äänet pyrähtivät perhosina ja lensivät leppäkerttuina. Äänet hyppelivät heinäsirkkoina ja kipittivät muurahaisina. Soitto kutoi kimmeltävää verkkoa ilmaan.”

    Tämän kirjan kanssa jos minkään olisi halunnut kuulla näin innostuneesti esitettyjen soittimien ääniä. Lopussa olevaa kirjallisuusluetteloa selatessaan huomaa lohduttavan vinkin nettiosoitteista, joiden kautta soittimia voi kuulla ja nähdä.

   Pistäkäämme koko perhe hyppelylle lirun tai säkkipillin kanssa!