Finlandiassa kauhua ja syövereitä!

Kun Helsingin kirjameesujen tungoksista on selvinnyt hengissä, onkin edessä seuraava taisto eli Finlandian ehdokkaat. Kirjamessuilla ontuvan kävelykeppi toimi kohtuullisesti tien avaajana, mutta ei auttanut pääsyssä hyvälle etäisyydelle esiintyjiä. Minua evästettiin, ettei ruoka- ja viinipuolelle kannata edes tuolla kunnolla yrittää.

Kirjamessuilla voisi olla mukava keino lisätä kiinnostusta ja perillemenoa vaikkapa pienellä lisämaksulla. Nyt pystyy kahden lavan    esiintymisiä kuuntelemaan ja katselemaan striimattuina, mutta toki monia luettelosta poimittuja kiinnostusta herättäviä esityksiä ei ole missään.

Toisaalta en tiedä, kuinka toivottu rauhallinen paneutuminen haastatteluihin eli hidas ”lukeminen” parantuisi. Esiintymiset nimittäin ovat usein vajaan puolen tunnin aikana pintaraapisuja ja messujen suuren ideologian mukaan lähinnä osviittoja myyntipöydille. Poikkeuksia toki oli, mutta ne vaativat sekä erinomaisen kyselijän että karismaattisen kertojan. Esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen tulevaisuutta luodanneet lavat eivät tähän valitettavasti yltäneet. Lastenkirjailijat pitivät pintansa kohtuullisesti – ehkäpä vaativa yleisö piti pinnalla. Tottuneet esiintyjät osasivat asiansa – oli mukava kuunnella esimerkiksi Salla Simukkaa ja Siri Kolua. Salla ei tainnut vielä messuilla tietää Finlansia-ehdokkuudestaan, siksi rauhallisesti juontaminen sujui. Lastenkirjallisuuden tulevaisuus olikin sijoitettu lähemmäksi kuin muilla, vuoteen 2030, mutta ongelmia ja uusia muotoiluja sieltä löytyi, toivoakin. 

 

Lasten puoli sinänsä ei hetkauttanut millään lailla. Olihan siellä Lukukoira ja kirjastoauto sekä Suunnista kirjaan ties monennenko kerran. Viidennestä luokasta ylöspäin innostettiin kirjojen pariin rastien kautta. Lapsellisemmille (lue: perheet mukaan!) lanseerattiin Tähtipolku. Avaruusteeman ajateltiin houkuttelevan puuhaamiseen, jännien hahmojen bongaamiseen ja muistipelejä pelaten. Valituilla osastoilla sai sitten mukaan vielä kaikenlaista pikkumateriaalia. Lastenosasto näkyi tarkkailijalle kuitenkin enemmän istuskelu-, paikoitus- ja hengähdyspaikkana. Tähtipolkukarttoja oli käydessäni melkoinen pino jäljellä.

Tuttavat kustantajapuolella olivat tyytyväisiä myyntiin, joten siltä osin messut taisivat täyttää velvollisuutensa.

Huolien alhosta – minne?

Kirjamessujen tarkoitus ei varmasti ollut nostaa esille tämän hetken kurjuutta ja ongelmallisuutta. Se jäi Finlandian valintaraatien niskoille. Ja löytyihän tätä alhoa. Pekka Haavisto sai kontolleen traditionaalisen tietokirjojen kuusikon. Siellä ongelmia toki löytyy eläinlajien sukupuuttosta, vammaisten kohtelusta, somen häijyydestä ja pääministerin huolista. On myös arkitehtuurimme mainetekoja, jos murskaamistakin. Kirjallisuusaiheinen ehdokas on rauhoittava: Miten kirjailijat löysivät meren. Jos olisi tultu ihan tähän päivään, kohde olisi voinut näyttää toisenlaiselta? 

Kaunokirjallinen kuusikko taisi räjäyttää miinakentän. Kari J. Kettula muuten teki oivan vertailun muistellessaan edellistä kertaansa raadissa 1995. Silloin olivat asiat toisin, opetusministeriössä oli mahtava kulttuurin ystävä kansliapäällikkö Numminen ja Finlandian voitti Hannu Mäkelä Leino-elämänkerrallaan. Lukeminen kukoisti.

Nyt Kari J. ja hänen apurinsa, neljä naista, vyöryttivät esiin todellisemman Suomen tänä hetkenä. On puhetta vallasta sekä parisuhteessa että taiteentekemisessä, on seksuaalisesta väkivaltaa ja sen vaikutuksia, sisäänkirjoitettuja sukupuolittuneita rajoja. Rajuja kohtauksia luvataan, kun ääni annetaan unohdetuille sodan uhreille, naisille ja lapsille. Traumaattisten kokemusten vaikutusta ihmiseen luodataan parissakin kirjassa eri tavoin vihasta epätoivoon: sota, köyhyys ja juurettomuus ovat jättäneet yli sukupolvien siirtyvät jälkensä. Äitiä etsimässä ei sekään ole helppoa toisenlaisessa parisuhteessa, kun taas huumeriippuvaisen todellisuus paljastetaan laajalla kirjolla ohitse tilastojen kylmien lukujen.

Diktaattori Alma Pöystille unettomia öitä?

Miten lapset vastaavat?

Olisiko lasten ja nuortenkirjailijoilla maailmaamme muuta kerrottavaa? Ounasteliin tarkastellessani raadin kuvavoittoista asiantuntijuutta, että täältä fokus löytynee. Enpä erehtynyt. 

 

Kuudesta ehdokkaasta kaksi on tekstikirjoja, yhteen on ympätty mukaan kuvitusta paikka paikoin, muut ovat kuvakirjoja. Ehkäpä raadin saamista ehdokkaista ei todellakaan löytynyt esimerkiksi trendikästä sarjakuvaromaania, varhaisnuorten arkirelaismia tai kiinnostavaa tietokrijaa. Ehkä tällaisia kustantajat eivät viitsineet lähettääkään. Esittelypuheessaan puheenjohtaja hehkutti lähinnä mielenkiintoisia keskusteluja, upeaa lukuelämystä – ne Finlandian ajat, jolloin tehtiin edes vähän kartoitusta tarjonnan elementeistä, näyttävät olevan ohi.

Panin merkille, että pääpiirteissään tarjonta oli aika tuttua. On – kuten viime kerrallakin – varteenotettava, lukuhimoa herättävä kauhuromaani. Mileenkiintoista, että tamperelainen Lukkarilan Päivi on valinnut iskuotsikoksi lapsuuden slangiani eli Skutsin. Kirjassa on monia iskukohtia, jotka vetävät miettimään: riippuvuus älylaitteista, selviytyminen luonnossa parhaiden klassisten poikaromaanien tapaan, kuolema ja tiivistyvä pelko. Taustalla häilyy muutama trendin vertailuopus kuten vaikkapa Kirsti Kurosen rankka Seelanti tai Salla Simukan Lukitut. Muuten, taitaapa olla ensimmäinen kerta, kun oman kustantamon kehitellyt kirjailija pokkaa itse hyväksymänsä kustannustuotteen ehdokkuuden.

Kun diktaattori Maria Veitola paljasti esittelytilaisuudessa lukevansa varmasti kirjat 12-vuotiaan poikansa kanssa, taustajoukkojen mielipide saattaa vaikuttaa? Kauhu on hyvä vetonaula, mutta Salla Simukan fantasiakin osunee aika lähelle. Poika ullakolla, poika kellarissa -tarinoissa eri perheet muuttavat samaan taloon toisistaan tietämättä eri aikana. Tietyllä hetkellä perheiden kymmenvuotiaat pojat löytävät toistensa piilopaikat talosta ja alkavat toisaalta leikkiä jänniä asioita keskenään, toisaalta lopulta myös oivaltamaan, mistä kaikki voi johtua. Lopussa vire muuttuu kovin maailmoja syleilevätksi, kun tähtien asennot saavat aikaan vanhan talon rapautumista. Ratkaisu on aika tavalla ounasteltavissa. Takakansi hehkuttaa yhteistä sarjakuvaromaanin muotoa, mutta kyllä JP Ahosen sinänsä selkeät ja tarinaa ja tukevat piirrokset ovat nyt vain sopiviin kohtiin ripoteltua kuvitusta, eivät sarjakuvaromaaniksi yltäviä. 

 

Leena Paasion Meren koskettamat on eräänlainen jatkumo hänen Itämeri-kaksikolleen. Päähenkilö asuu Utössä, äiti on ollut mukana Estonialla ja lukion vaatimukset odottavat. Taitava kertoja ottaa mukaan muutamia ajankohtaisia koukkuja kuten oikean äidin etsimisen, uudet kaveri- ja parisuhteet ja lopullisen salaisuuden ratkeamisen. Näillä asetelmilla tarjoillaan hyviä valintoja ja luontevia ongelmia pähkäiltäväksi.

Ah niin suloista odotusta ja arkipäivää

Lastenkirjat lunastavat sitten tämän optimismin osuuden. Raadin kuvapspeliastien ongelmana on tovottavasti ollut varsin laaja monipuolisten ja mielenkiintoisten ehdokkaiden kirjo. Näiden kolmen kirjan tilalle olisi voinut latoa pöydälle monta vaihtoehtoa. Olisikin ollut mielenkiintoista kuulla, mitkä piirteet ja tyylit tekevät ehdokkaista juuri tämän hetken parhaita muihin verrattuina.

Ehkä onnellisuuden tuominen ja korostaminen ei yksinään riitä? Kesän ainoa kaunis päivä on tuttua arkirealismia höystettynä siihen kuuluvilla leikeillä, äidin hermostumisilla, kommelluksilla ja lopun onnellisella yhdessäololla. Mahdollinen isä loistaa poissaolollaan. Äidin väsymys, kiukku ja kiroilu antaa retkelle keskusteltavan ytimen, jonka Maria Vilja klaaraa taitavasti – kuvitus saa ilmaa, vauhtia ja väriä. 

 

Sarjassamme syntyvän, syntyneen lapsen ainutlaatuisen ihanuuden valokeilassa vuorossa on raadin mielestä Kuka ihana? Mukana on pieni osallistamisleikki, kun pitää löytää pikku pää kuvituksista. Pettymykseksi päätä ei löytynyt ensimmäisltä aukeamalta, mutta sitten alkoi sujua. Ei niinkään tekstin avulla, sehän on runollisena suunnattua ihan toisille kohderyhmille ja toivottavasti tehoaa. Jenni Erkintalon aukeamat ovat sekalaisen värikkäitä aina odottavan äidin mietteiden ja katseen kohteiden mukaan, mutta kyllä tärkein, pikku pää sieltä lopulta löytyy.

Kirjan aihe on kovin tuttu ja aina yhtä ihanasti esitetty. Ninka Reittu antaa muuten isän ihastella vauvaa. Mutta en muista kuin yhden haitarikirjan, jossa kannessa tämä ihana karjuu naama punaisena…

Niistä maailman ongelmista ei päästä eroon kuvakirjoissakaan. Malliesimerkiksi ja ratkaisun tarjoavaksi on mukana Chop chop eli Hopi hopi – reippaan robotin tarina. Tässä mennään läpi säntillisesti robottien uhat ja mahdollisuudet – ihan loppuun saakka. Ensin pikku Hopi Hopi järjestää potkut työntekijöille, sitten pomolleen. Robotit pystyvät kaikkeen. Pientä omaan nilkkaan pohtimista syntyy, kun Hopi Hopi saa edellisten töiden loputtua paikan lastenkirjojen taiteilijana! 300 kirjaa minuutissa ja samaan aikaan se vastaa neljää kuvittajaa – ja säveltää sinfonian. 

Seuraa tietenkin sota ja Hopi Hopi lähtee mukaan. Huonolla menestyksellä, koska on luotu auttamaan ihmisiä. Etsiessään miinoja tapahtuu lopullinen tuho. ”Kaikki muuttuu sokaisevan, polttavan, kirveltävän valkoiseksi.”

Bondestamin hieno kuvallinen ratkaisu on monen aukeaman mittainen odotus. On hijaista ja liikkumatonta. Aika kuluu. Ja kuluu ja kuluu, kunnes jotain vihreää puskee maasta. Valossa akut latautuvat, ja robotit alkavat hoitaa maata. Mutta jotain puuttuu, ja Hop Hop muistaa ne pienet ihanat oliot. On uudelleen ohjelmoinnin aika. Pian roboteilla on ihmisen alut hoivissaan. Ja niin edelleen.

Lastenkirjallisuudessa tuppaa kuitenkin olemaan tuo onnellinen loppu. Siitä varmaan voi keskustella korkeammissakin piireissä.

Geenit yövierailulla Murin metsässä

Kirjamessut ovat uhkaavasti lähestymässä. Tiedossa on ilmaispäivinä melkoinen koululaisryntäys – eläköön lakunauhat! - näyttävä messukatalogi täynnä toiverikkaita esiintyjiä ja aiheita joka laidalta. Lisäksi pitkän ja rauhallisen lukemisen kannattajan kannattaa etukäteen harjoitella syvään hengittämistä vellovien asiakasaaltojen seassa. Ruoka- ja viinipuolellakin näyttää olevan lisää kunnolla hinnoiteltujen ns gourmet-raitin tarjouksia puhumattkaan senteillä mitoitetuista viinihörpyistä. 

 Mutta ketkä ovat poissa? Finlandian ehdokkaat! Kustantajat ehtivät vielä pähkäillä, ketkä ehtivät mukaan lokakuun loppuun mennesä. Tai keitä ylipäätään raskitaan maksaa mukaan kilpaan. Pienten kustanjioen kohdalla sadan euron osallistuminen per kirja on varmaan todellisen pohdiskelun paikka. Tai – toki siellä varmaan ehdokkaat ovat mukana, mutta piilossa. Ehkä tämä on järkevä aikataulu – muutenhan kai ostettaisiin vain voittajia?

Esiraadeilla on kin sitten jo valikoitunut yleensä sadan tittelin kasa harkittavanaa. Kovin läpinäkyvähän koko kilpailu ei ole: emme tiedä, ketkä ovat olleet mukana, emme tiedä esiraatien työskentelystä kattokärpäsen vertaa. Voimme vain ounastella raatien jäsenten taustoja ja niiden vaikutuksia tuon klassisen kuuden kirjan kavalkadiin. Lasten ja nuorten puolella tuntuu korostuvan visuaalisuus ja kuvallisuus ja kaupallisuuskin?

Diktaattorilla on helpot oltavat. Ihan sama mikä kuudesta valitaan, koska suurin työ ja tappelu on jo käyty.Tai ehkä lasten ja nuortenkirjallisuuden kohdalla valittujen tekijöiden on oltava varpaisillaan viimeiseen saakka. Ehtiikö toimittaja Maria Veitola käydä jokaisen luona yökylässä? Minä taidan jäädä jännittämään ainakin, millaisissä kuteissa diktaattori saapuu perustelemaan päätöstään. Ja tohtiiko haukkua valtion kulttuurin mestauslinjaa?

Esimakua palkintosyksystä

Suomen tietokirjailijat ry vastaa ehkäpä selkeimmin lasten ja nuorten puolella tietokirjan nostamisesta esiin. Tietopöllö on vuosittainen tapaus, jonka pitkää historiaa vuodesta 1999 seurattaessaan löytää paljon erilaisia alueita ja tekijöitä. 

Viime vuonna palkittiin Jukka Laajarinne tiedettä mainiosti nuoremmille selittävissä humoristisissakin kuvakirjoissa. Linja taitaa edelleenkin jatkua, kun tämän vuoden tittelin sai porvoolainen tietokirjailija Jani Kaaro.

Palkinnon säännöissä todetaan, että Tietopöllö myönnetään tietokirjailijalle tai tietokirjailijaryhmälle, joka on julkaissut ansiokkaasti lapsille ja nuorille tarkoitettuja tietoteoksia. Palkinto voidaan myöntää myös erityisen ansiokkaalle ajankohtaiselle tieto- tai oppiteokselle tai tietoteossarjalle.

Perusteluissa todetaan tiedon popularisointi ja tekstin vailuttavuus: ” Hän kirjoittaa aidon harrastuneisuuden pohjalta, ja ehkä siksi innostus tarttuu helposti myös tietokirjojen, artikkeleiden ja kolumnien lukijoihin. Kaaron kiinnostuksen kohteita ovat mm. luonnonkansat, ruokakulttuuri ja terveys, mutta ennen kaikkea luonto ja luonnontieteet. Juuri luonnon ja avaruuden ilmiöihin liittyvät kysymykset ovat aiheina hänen lapsille kirjoittamissaan tietokirjoissa.”

Itse muistan kirjoittaneeni innostuneesti Kaaron alakouluikäisille suunnatusta Evoluutiosta (Avain 2011), joka saikin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Lajien kehityksestä saa mukaansatempaavan otteen omaan ympäristöön ja elämään liittyvien yksityiskohtien kanssa. Tässä opuksessa Kaaro tuo esiin myös tärkeimmät tieteentekijät. Samantyyppistä raamia käytetään myös esityksessä Mistä minut on tehty? (kuv. Väinö Heinonen, Into 2024). Kannessa ollaan hyvin vaatimattomia: pieni geeniopas. 64 sivuinen värikäs kuvakirja on kyllä suurikokoinen ja sisältää aimo annoksen perustietoutta ja bponuksiksi mielenkiintoisia tapauksia, versioita, muunnelmia geenien ihmemaailmasta.

Alussa on hauska otsikko: Pienen pieni arvoitus. Kaaro nimittäin lähtee kahdesta kirjan nuoresta tutkijasta. Toinen sisaruksista, Lauri, on kuitenkin pienikasvuinen ja syynä on GH1 geeni, jokas on mennyt rikki.

Iskevän alkuongelman kautta lähdetään geenien jäljille. Mitä ne ovat? Miten mennään solun ytimeen? Ovatkohan geenit kuin aakkostehdas? Proteiinipajan avulla päästään rakentamaan oma eliö, mutta samalla joudutaan tekemiseen vaarallisen viruksen kanssa. Kuviottaja Väinö Heinonen on rutinoitunut monissa vastaavanlaisissa töissä, niinpä Lauri ja Laura saavat matkalleen tueksi sekä selkeitä rakennelmia, sarjakuvaa, sopivasti huumorin puolelle meneviä kojeita ja tarkkoja yksityiskohtia. 

Pähkäiltävää tulee lisää, kun mietitään, mistä omat geenit tulevat?Onko mutaatioita ja millaisia? Palatko auringossa?Kaaron erilaiset esimerkit ovat hyvin valittuja – niitä tuetaan vielä Tiedätkö? lisäteksteillä. Paholaisen viuluniekka, Taidemaalarin kärsiomykset, Kuurojen paratiisi ja Hisotrian haamut – geenit näyttävät sotkeutuvan kaikkeen! Niitä myös voi manipuloida, ja sitäkin lopussa mietitään.

Erilainen avaruus?

Kaaron toinen tämän vuoden kirja lähestyy avaruutta omasta lähtökohdastaan. Maailman pahimmat paikat (kuv. Jussi Kaakinen, Into 2024) saattaa olla ihan perillemenevä idea lähteä esittelemään maailmankaikkeutta tällaisella sloganilla. Kierros näissä pahoissa paikoissa nimittäin tuo mukanaan hurjat kuumat tuulet, jossakin nsikaan putoaa kuumaa metallia, myrskyt ovat aivan kaameita, salamia riittää, paholaisen pyörre vie mukanaan. Planeetan kietonopeus on nopea tai hidas seuraamuksineen, on kääpiöitä ja jättiläisiä. 

 Matkalla ollaan kuin turisteja, vaikka elävinä tuskin kukaan selviää: Uranuksella sataa timantteja, Neptunuksen maailmanennätystuulet, Titanissa voi kerätä metaania, Venus voisi olla varoittava esimerkki lapasesta lähteneestä ilmastonmuutoksesta.

Jupiterin kuu Ion saa olla mukana, tietenkin, koska siellä haisee pieru. Tämä in-juttu kuitenkin selventää rikkiyhdisteiden merkitystä ja vaiktusta – muuallakin avaruudessa haisee. Vaarallisin paikka on kuitenkin neutronitähdissä, joista on pysyttävä varsin kaukana tutkimassa, koska muuten ne repivät meistä irti jokaisen atomimme.

Kaaron jutuissa on toki paljo asiaan liittyvää numero- ja faktatietoa, mutta tämä tarjoillaan miellyttävästi lukijaystävällisesti – tuntuu kuin kuuntelisi justustelevaa esitelmöitsijää, joka aina välillä väläyttää joko mielikuvituksellisen turistiolotinäihin avaruuden iloihin.lan tai tiivistetyn, selventävän faktakuvituksen. Ja kuten Kaarokin arvelee, kirjan luettuaan kyllä huokaisee helpotuksesta, kun ymmärtää olevansa maapallolla. Paitsi hei, miten meillä oikeastaan menee? Kaiken alla on mietteliään varoittava tuumiskelu tulevaisuudestamme. 

Laitetaan tähän vielä perusteluista loppuosa todistukseksi: ”Jani Kaaro kirjoittaa vaikeistakin asioista yksinkertaisesti. Hän kuvailee ja kertoo, tekee kysymyksiä ja haastaa pohtimaan. Hän ihmettelee elämää yhdessä lapsen kanssa, olipa kyse kimalaiskuningattaren kevätpäivän vietosta tai avaruuden tuoksuista. Monien huolten täyttämässä maailmassa Kaaro todistaa, että elämässä on myös ihmeellisen kauniita asioita, sekä lähellä että kaukana.”

Jussi Kaakinen vain on erinomainen kuvittaja näihin avaruuden iloihin.

Oma Finlandiahyllyni

Katsotaanpa miten käy omaan palkintohyllyyni joutuneelle Kaisa Happosen ja kuvittaja Anne Vaskon iltasaduille MUR ja metsän valo (Tammi 2024), jonka tunnelmaa on heti blogin alussa. Anne Vaskon ensimmäisistä kuvituksista en aikoinaan kovasti perustanut, mutta viimeistään Murin kanssa olen uponnut tämän metsän kotimaisen nalle puhin olemuksiin täysin murinoin. Tekijäpariskunnan yhteispeli toimii nautittavasti. Kaksitoista iltasatua ovat tekstiltään lyhyitä ja selkeitä, mutta sanojen määrää paljon moniulotteisempia. Teemana on kauniisti metsä, jonka valo muuttuu koko ajan. Satujen otsikot kertovat kauniisti tästä: Pimeän reunasta Pöllöön ja yötaivaaseen, Hirveen ja heijastukseen, Avaruuteen ja Valon piilopaikkoihin. Välissä ajatuksiaan edsittävät myös ruokokerttunen, naali, korppi ja puu.

Nämä rauhalliset kohtaukset ovat runoja, lyhyempiä ja vähän pitempiä, dialogeja tai mietelmiä tai tai päätelmiä. ”Metsän valossa voi nähdä, Mur sanoi./ Mitä? Mitä voi nähdä? kysyi Loistekultasiipi. / Sinutkin, vastasi Mur.”

Mukana on myös Murin edellisistä seikkailuista tuttu Toinen, joka touhukkaammin yrittää saada ystävänsä leikkimään, eikä vain istumaan hiljaa paikoillaan. Toinen kuitenkin osallistuu Murin ongelmaan ja auttaa viemällä karhun korkeaan puuhun.  ”Pimeän tuloon havahtui usein vasta silloin ,/ kun se oli josaapunut./ Mutta Murr oli varma, että jossain piileskeli/ illan ensimmäinen/ pimeä pilkku.”

 Samalla satujen langasta kiertyy mukaan myös Murin ja Toisen läheisyys, välittäminen ja onnellisuus. Se kiteytyy kauniisti viimeisen iltasadun lopussa, Aavistuksessa:” Kuuletko? Mur sanoi. /Mitä, kysyi Toinen./ Ihan kohta silmut aukenevat./ Mistä tiedät, Toinen kysyi./ Metsän valosta, siitä minä tiedän./ Se on taas uudenlainen. Se on aavistus. /Siinä valossa saattoi kuulla kaukaa palaavien lintujen/ siiveniskut ja sen, kuinka mustikka hiljaa valmistui/ kasvattamaan kukannuppuja./ Minä pidän aavistuksista, Toinen kuiskasi.”

Niin minäkin. On hyvä, kun meillä kaikilla on aavistuksia, ihmetyksiä ja yhdessäoloa.

Topelius, Ronaldo ja hittovainen

Vietin kansainvälisen lukutaidon päivää syyskuun alkupuolella sukeltaen aikaisempien vuosikymmenten antiin. Aina välillä on syytä huomata yhä uudelleen, miten nykyiset trendit, kamppanjat, huolenaiheet kertutuvat jollakin tapaa uudelleen.

Onneksi meillä on pari kaveria, jotka jaksavat tuottaa mielenkiintoista materiaalia vuodesta toiseen – edellisiltä vuosikymmeniltä ja jopa vuosisadoilta. Loivamaan Ismon monien Kuka on kukin-hakuteosten lisäksi esimerkiksi Iloinen ja kuohuva 1960-luku (Avain 2024) ja Ihanan kamala 1970-luku (Avain 2023) vierittävät muistoista eläviksi alun viattomuuden aikaa, taistelu ja kapinointia, Suosikkia, Hymyä, Salamaa ja Saarikoskea, Aku Ankan taskukirjoja, Arja-tätuä ja Sex Pistolsia. Onpa Tyyris Tyllerö, tuhti lastenkulttuurtilehti, päässyt mukaan. Vuosittain etenevä kavalkadi esittelee myös kiinnostavia aikalaismuisteluksia.

Loivamaa on edelleen eräs harvoista, joka koko ajan arvioi ja esittelee lastenkirjallisuutta Lasten maailmassa, usein kätevästi teemoittain ja vanhempia kirjoja unohtamatta. Samoin tekee Niklas Bengtsson. Hänen fantasia- ja skifi-esittelynsä alan pitkäikäisessä aikakausjulkaisu Portissa ovat valaisevaa luettavaa ja sisältävät teräviä kommentteja aiheen käsittelystä. Näitä selaamalla olen saanut mukavasti vaikkapa parin viime vuoden ajalta käteviä kokonaiskatsauksia.

Bengtssonin taustalla on melkoinen määrä tietokirjoja sekä sanoisinko outoja kirjoja. Kummat kirjat (Cultura 2014) sananmukaisesti esittelee lastenkirjan muodon ja kuvituksen historiaa (Tove Janssonia unohtamatta), Kirja erikoisena esineenä (Avain 2017) on tosiaan takakannen ilmaisun mukaan eksoottinenmatka elävään, kuolleeseen ja alati muuttuvan kirjan muotoilun perinteeseen.

Mutta melkoinen työnäyte on tuotein ja fyysisestikin painavin, 398 sivuinen Järki hyvä herätetty, valistus on viritetty (Nuorisotutkimusseura 2024). Se on todellakin ensimmäinen kattava lasten- ja nuortenlehtiemme historia. Mukaan on saatu myös käsinkirjoitettujen lehtien elämää 1800-luvulla. Vuonna 1853 perustettu ruotsinkileinen Eos ja ensimmäiset suomenkieliset lehdet olivat uranuurtajia, joiden kautta päästään mukaan myös vastaanottoon ja kriittiseen deabattiin. Mielenkiintoista ja käsittääkseni ennen tutkimatonta on esimerkiksi Topeliuksen kirjallinen ura lastenlehtien avustajana, ja kyllä Kiventappaja Ahlqvististakin kuoriutuu erilainen ihminen näillä estraadeilla.

Onkohan molempien laajaa työtä huomattu arvostaa eri virallisissa instansseissa? Joka tapauksessa näihin opuksiin on palattava myöhemminkin vetämään viivoja tähän hetkeen.

Kesän lopussakin luonnossa

Lukutaitopäivän hienona ideana on korostaa, miten lukutaito muun muassa mahdollistaa yksilön kehityksen, kouluttautumisen ja tietojen hyödyntämisen – ja niin, kestävän tulevaisuuden rakentamista. Tämä korostuu heti historian pienen havinan kera luonnon moninaisuutta käsittelevistä kuuman kesän lepohetkistä kirjojen parissa. 

 

Reetta Niemelän Miljan niittyoppaassa (kuvitus Leena Lumme, Otava 2024) parivaljakko on vuosien jälkeen jatkanut mainiota Milja-sarjaansa – siitä voisi uusintapainoksiakin ottaa silloin tällöin! Nyt formaatti on hiukan muuttunut, kirja koko on pystyssä ja sisuksessa vasemmalla tarina, oikealla kuvitus. Tenho on edelleen olemassa, vaikka isommat tapahtumakuvat ovat muuttuneet harvempaan ja itse niityn elämä saanut selkeät tunnisteensa. Niiden joukossa toki Ukki ja Maija Mansikka vilahtavat väliin puuhissaan. Tarinassa Maija on pääosassa ja hauskoissa välähdyksissä kertoilee puuhistaan ja mietteistään luontevasti ja kiinnostavasti. Mietteitä tukevat sivujen alareunojen pienet tietoiskut käsillä olevasta teemasta. Näin Nättiniityn asiat tulervat monipuolisesti käsitellyiksi. Samalla myös eräänlaista perinnetietoutta ja opastustakin syntyy Ukin puolelta. Niittyjen tärkeys korostuu monella tapaan. Maijan sanoihin voin yhtyä tämän kirjan äärellä: ”Se oli olemassa jo silloin, kun Ukki oli lapsi. Niityllä ei kasva puita. Sensijaan siellä kasvaa kukkia. Paljon kukkia. Jos vain ajattelenkin niittyä, tulen iloiseksi.”

Reetta Niemelä on Tietopöllö-palkiontonsa jälkeen intoutunut todella vauhdikkaan tuottavaksi lastentarinoista tiedon puolelle. Eläimet ja luonto ovat olleet näpsäkästi valokeilassa. Parhaat ystävät (kuv. Anni Nykänen, Sammakko 2023) onv auhdikas ja todella mukaansatempaava johdatus parhaan ystävän eli tässä tapauksessa koiran kaikkinaiseen ymmärtämiseen – ja kouluttamiseen. 

 

Vaikka Nykäsen humoristissävytteinen kuvitus ohjaa ajattelemaan nuorempia kohderyhmiä, vankka tietoaines on varmasti antoisaa myös varttuneemmille. Idea lienee uuden koiran hankkimista mankuvan nuorimmaisen perehdyttäminen – ehkäpä moninainen selvitys saa miettimään vielä kerran realistisesti koiran kanssa touhuamista? Koiran oikeuksilla aloitetaan ja sitten käydään läpi oleskelusta kotosalla, tarpeet ja tunteet, ystävän ymmärtämisen monet vivahteet, palautuminen ja virikkeet, Parhaat ystävätan kouluttaminen ja käsittely, lenkkeilyn ja niin, ne pöläleet.

Lukeminen on muuten vaativaa – mutta hauskaa – kun kuvituksen kuplissa tietoa saa lisää ihan konkreettisesti vaikkapa hyppimällä. Pieni murinatietoisku kavereineen on sekin mainio lisuke tiedon jakamiseen.

Houkuttelua ennätyksillä

Onhan näitä Tiesitkö?-kirjoja tullut selailtua sanoisinko vuosikymmeniä. Innostuneemmaksi tulee, kun huomaa viiitseliäisyyttä, harkintaa ja mietittyä kokonaisuutta. Katja Bargum on valinnut muurahaisten jälkeen uuden kohteen esittelemään kykyjääm. Perhosten ennätysten kirjasta (kuv. Jenny Lucander, suom. Veera Antsalo, Teos&Förlaget 2024) niitä löytyy, ja ne tulevat esille sekä faktojen että kivojen rinnastusten ja huumorin kera. 

 

Kumpi voittaa, sadan metrin maailmanennetysmies vai perhonen, mikä oli ensimmäinen perhonen, paras valeasu, pisin imukärsä, mikä perhonen laskeutui Ronaldon otsalle EM-finaalissa 2016 – kysymyksiä ja ihmeellisiä faktoja riittää. Alussa on aukeaman verran levinneisyysalueita, jonka jälkeen asiat tuntuvat tulevan jotenkin summanmutikkaan. Näin ei taida olla, vaikka jonkinlainen sisällysluettelo olisi saattanut hiukan selventää. Aluksi nimittäin käydään läpi ravintoa, näkemistä, lisääntymistä, lentokykyä ja vihollisia, ennen kuin ennätykset alkavat.

Lucanderin tyylin tunnistaa.Värikkäiden aukeamien eri kohtiin on ripoteltu tietoiskuja – muun muassa tietoa tutkijoistakin. Näin aukeamien hahmottaminen on väliin hankalampaa: tietokuplat tuntuvat leijailevan siellä täällä ja osa sarjakuvamallisista puhekuplistakin vie keskittymistä pois.Varsinaista orjallista kohteiden esittämistä Lucander ei harrasta, vaan takana on varmaan tunnelma ja tilanne. Mutta Ronaldon olisi kyllä voinut kuvata paremmin perhosensa kanssa…

Toinen alalla huseeraava on kuvittajakirjailija Carlos Da Cruz, joka on tuttu monien lasten tietokirjojen kokonaisilmeen antajana. 

Hyväksi havaittua shabluunaa kannattanee käyttää uudelleen, kun on tehty Hyönteisten mitalla (Teos 2024). Niinpä nyt valittiin 22 erilaista kohdettaä, jotka esitellään kaikki suurinpiirtein samankokoisina toisella sivulla ja tieto puolestaan tekstikuplissa. Vaikka oikeaa kokoa pyritään havainnollistamaan sanallisesti tai/ja pikkupiiroksen avulla, tämä saattaa pienemmän lukijan kera olla hankalaa hahmottaa. Mukana on edellisen kirjan tapaan tavanomaisimpien esimerkkien – kirppu, ahopirkko, pihamuurahainen jne – lisäksi myös erikoisempia ihmetyksen aiheita jättiläiswetasta liuskarunkoilijasirkkaan. Tulee miettineeksi, miten lukuisat muut hyönteiskirjat valokuvineen antaisivat perustietoa tai lisää makusteltavaa da Cruzin näkemysten sijaan/rinnalle?

Ikimetsään jos haluat nyt

Sinne ovat päätyneet Minna ja Viljami Ovaskainen. Olen tainnut tätä tuotteliasta pariskuntaa välillä luonnehtia siten, että eri raamien sisään sovelletaan tiedon ja kuvien kierrättämistä erilaisella twistillä. Niin tai näin, Metsä (Readme 2024) tuntuu oivalta lukupalalta. Alaotsikkona on Elämää, eläimiä ja kasveja. Kirjan rakenne on selkeä ja keksittyy nyt tosiaan metsään: suomalaisen metsän historiasta lähdetään tutkailemaan merkitystä entisajan suomalaisille ja siitä hypätäänkin jo talouteen ja rahaan, virkistyskäyttöön ja terveysvaikutteisiinkin. 

 

Esittelytkin ovat mukavasti metsätyypeittäin talousmetsästä vanhoihin metsiin, käpytikasta kanahauskkaan, lahopuusta naavaan.Entä havupput ja lehtipuut, sammalet ja jälälät – puilla on oma salattu elämänsä. Kirjassa käsitellään myös marjastusta, sienestystä, retkeilyä ja lopuksi myös metsien suojelua hiilinieluista kansallispuistoihin. Kuvitus on täälläkin kertaa taitavaa, ja nyt ne myös useimmiten tuovat tekstiin selventävää ja tunteisiin menevää lisäarvoa.

Metsäsn populaatioista löytyy tarjontaa yllin kyllin. Siinä on kotimaisen lasten tiedon saanti hyvin turvattu. Kaksi tuttua ja tuotteliasta tekijää, Sari Kanala ja Titta Kuisma ovat tehneet omat metsäretkensä. Jälkimmäisen Lapsen oma pöllökirja (kuv. Laila Nevakivi, Minerva 2023) luottaa sekin entisiin raameihin. Nyt kehyskertomuksena on menninkäissisarusten löytämä outo pöllönpoikanen. Mitä lajia se oikein on? Tätä selvitellään, ja samalla tutustutaan erilaisiin pöllöihin ja yleensä niiden tapoihin. Onnellinen loppu vie lehtopöllöjen pariin ja sieltä uudelleen menninkäisystävien luo. Väliin mahtuu vankka tietopaketti pöllöistä. niiden eroista, tavoista, pesimisestä, äänistä, ruokailusta. Nevakiven selkeät kuvat auttavat hahmottamisessa ja yksityiskohtien selventämisessä. Tuhti, hyvin rakennettu kokonaisuus.

Sari Kanalan selkokirja Orava (valokuvat Hannu Ahonen, Avain 2024) saattaa laajentaa kohderyhmäänsä ja antaa hyvän ja hauskankin yhteenvedon pörröhännän elämästä. Ahosen vikkelissä ja tunteellisimmissa valokuvissa orava on erilaisissa tilanteissa, jotkaa vievät paljon sivuj. Välistä on pysähdyttävä tutkailemaan, missä kuono on ja mikä osa vilahtaa. Mutta suotakoon tämä yhteiseksi etsiskelyksi ja fiilistelyksi.

Sarin vanha työpari Daga Ulv puolestaan taikoo metsästään Karhun (Avain 2023). Kun asialla on taitava ja pitkään luontoa havainnoinut tekijä, karhu-kirjankin kuvat ovat melkeinpä valokuvia paremmat – jotenkin ne tulevat lähemmäksi ja persoonallisemmiksi. Karhu tulee esitellyksi monelta kantilta selkeästi ja rauhallisesti olemuksesta aisteihin, ravinnostaja saalistuksesta käyttäytymiseen ja lisääntymiseen. Mutta mukaan ovat myös läheisesti elinpiirissä toimivat muutkin eläimet, jotka saavat karhun kera mainiot omat muotokuvansa.

Vähän oudompaa sakkia

Maia Raitanen on tehnyt jo melkoisen pinon luonnosta ja sen asukkaista kertovia kirjoja. Niitä ovat asiallisten lajikuvausten lisäksi elävöittäneet hänen ilkikuriset, filosofiset ja muuten vain oivaltavat sarjakuvamaiset eläinten keskustelut. Darwin vanavedessä (Aviador 2023) on laajempi, isokokoisempi ja selvästi haastavampi projekti, joka seuraa lajien kehityksen tutkijaa matkalla maailman ympäri. Alun luhyen esittelyn jälkeen lähdetään 20 kohteelle Plymouthista 1831 ja kotiinpaluuseen Azorien kautta 1836. Siinä välissä Raitanen pääsee esittelemään huiman määrän mielenkiintoisia tapahtumia ja eläimiä vesisiasta rikkitukaaniin ja Mauritiuksen kaijaan. Ja tosiaan, nämäkin harvinaiseemmat ja tutummat kohteet heittävät välillä melko ronskiakin huulta kuten puumanaaras urokselle: ”No, eikö kiinnosta?”

 

Ristiturpa toki on yleinen metsissäkin, mutta on sille melko mittava muukin tausta. Marjut Hjelt kuorii jäniksen ympäriltä tai pitäisikö oikeastaan sanoa kietoo jäniksen ympärille kultaviitan kirjassaanJänis maailman myyteissä ja tarinoissa (SKS 2023). Selventävän matkakartan jälkeen – jänikset ja kaniinit myyteissä ja uskomuksissa, jäniseläimet ihmisten hyötynä sekä käännökset ja lähteet – kuljetaan Aasiassa ja Intiassa, missä jänis peräti syntyy Siddhartha Gautamaksi, matkataan Japaniin kultaisen pojan ystävksi ja Kuukaniksi, Kiinassa tietysti mukaan tulee Buddha ja Siperiassa sekä Tiibetissä jumalattaria ja noitia. 

 

Kun mielenkiinto on viritetty afrikkalaiset muunnokset vievät taas uusille urille huijauksiin ja veijareihin. Laajasta Amerikan materiaalista loikkii paikalle vaikkapa mayojen sankarijänikset, alkuperäiskansojen runsas tarinaperinne – jäniksen moninaista muuntumista ja oveluuttakin pienistä opetuksista puhumattakaan jää nautiskelemaan hyväksi toviksi. Eurooppalaiset versiot mennään melko nopsasti läpi, mutta kuningattaret ja prinsessat kyllä löytyvät noitien avittamina. Suomalaisesta materiaalista on valittu aluksi Agricolan kantaemo Hittovainensekä hauskat syntytarinat suuvärkistä ääntelyyn.

Mukana on myös selkoluotaus jäniksiin öiittyvää nykymagiaa wiccasta ja luonnonuskonnoista horoskooppeihin ja unitulkintoihin. Pakko taitaa lopuksi uskoa suomalaista sananlaskuua ”Hullu kuin maaliskuun jänis” ja suhtautua loikkivaan eläimeen varovaisen kunnioittavasti. 

Mutta tulkoon nyt syksy ja alkakoot suuret palkintotaistelut. Varsinainen julkaisutahti kiihtyy aivan pian. Taisin havaita lehdistössä jopa pientä toivetta, että kirjoja tulisi vähemmän. Oliko taka-ajatuksena, että ne olisivat sitten parempia? 

Karpalopallerot koulussa ja olympialaisissa

 

 Tove Janssonin päivänä on aina ilahduttavaa katsella suomenlipun liehuntaa. En tiedä mitä Tove itse ajattelisi tuotantonsa moninaistamisesta. Kenties muotoon leikatut jättikirjat jotenkin menettelisivät, ja toki tunnekasvatukseen löytyy muumeista vaikka minkläisia esimerkkejä. Kaikki vain tuntuu hajoavan ripotteluksi uusien ns. muumikirjojen sivuille, joilla huseeraavat nykyisin enemmän tai yksinkertaisemmin muumiviivaa toisintavat piirtäjät tai animaatiosta lainatut kuvitukset.Esimerkiksi Muumien värikäs kuvasanakirja (WS 2024) ja Muumien pieni kuvakirja – Tunteet (2023) sisältävät aivan samoja aukeamia. Tuotteiden joukossa on tietysti hienoja ja nostalgiaakin herättäviä koosteita – varsinkin tietokirjat ovat pieteetillä tehtyjä ja yllättäen myös puuhakija kuten Muumipostia toimii mainiosti. Mutta kukahan tulevaisuudessa tekee opinnäytetyönsä koko tästä runsaslukuisasta jälkituotannosta?

Koulun alku, olympialaisten loppu

Toven päivä osui kätevästi koulun aloitusviikollet. Näitä ensiluokan jännittäjiä tukemaan on kirjoitettu moniaita kertomuksia. Riitta Jäntin Hiiru-sarjassa on kekemukseni mukaan valloittanut mukavasti alle kouluikäiset, mutta nyt päähenkilö lähteekin kouluun.

Riitta Jäntin palkitut tietokuvvitukset Markku Löytösen suomalaisista tutkimusmatkailijoista (mm. Koillisväylän löytäjä 2005 ja Viidakkotanssi 2006 SKS) näyttivät, miten tiedon havainnollistaminen vaatii tarkan tutkimustyön tekemistä, mutta myös tunnetta ja tekstin oikeanlaista tukemista. Karmeassa kuvauspäivässä (Tammi 2024) aikaisempien Hiirujen lyhyt teksti on muuttunut hiulkan vaativammaksi, ja kuvat ovat siirtyneet tekstin tukijoiksi sinne tänne aukeamille. Ekaluokkalaiselle kuvauspäivä kavereiden kanssa on todella jännittävä, eikä se sujukaan ihan kommeluksitta, kun Hiiru kokeilee päätään väärään paikkaan.

Jäntti on poiminut hauskasti mukaan niin kavereiden keskinäisiä arkitoimintoja, tuntien menoa ja mukavaa yhdessäoloa. Hiiru-kirjat ovat kautta sarjan viestineet lämmintä ja toisia hyväksyvää tunnelmaa - eihän toki ristiriidoilta tai vahingoilta säästytä, mutta nekin voi kääntää voiton puolelle. Hiirun maailman mustavalkoinen, välillä hentoinenkin viivanjälki, tuo esiin Hiirun mielentilat ja huumorin.

Hiiru on suosittu näköjään muuallakin – käännöksiä löytyy paristakymmenestä maasta, mm. eestiksi, ruotsiksi, tanskaksi ja japaniksi. Vaahteramäen väestä kertovat saturomaanit taas laajentavat Jäntin tekstin ulottuvuuksia. Sitäpaitsi kyllä Hiiru on aikaisemminkin tutustunut opiskeluun. Pikku hiiri opintiellä (Tammi&Kansallisgalleria 2023) vie Akseli Gallen-Kallelan maalauksen myötä historiaan ja opin alkutaipaleille. Tässä kiva katselukirja tiedon karttumisesta haaveileville. Kirja kuuluu osana Taide kuuluu kaikille-projektiin. 

 

Karpalopalloista Itämeren pelastamiseen

Mutta kyllä koululaisista pidetään huolta monilla tavoin, kirjallisuudessakin. Kun katselee Satu Koiviston Koululaisen omaa välipalakirjaa (WS 2024) ei voi välttyä ajattelemasta opisahjojen ruokahuoltoa. Aivojen tueksi siis tarvitaan houkuttelevia ohjeita. Enää ei riitä nopea hankintareissu lähimpään kioskiin. Kun pääsee ohi keittiövinkkien ja välinekattauksen, voi hämmästellä iskeviä lukujen otsikoita. ”Säilyy reoussa muutaman tunnin.” Karpalopallerot? Varmaan hyvä kokonaisuus on ”Valmista äkkiä ennen harrastuksia”! Sen sijaan olisiko tosiaan niin, että relevantti ehdotus on ”Kun on aikaa koko iltapäivä”. Enemmänkin suu voi vettyä osiosta ”Kaverit yölyläassä” – chilivoipopparit!

Mikä olisi tärkeä tietokirja alaluokkalaisille lukuvupoden alkajaisiksi? Suosittelen tällä kertaa Ellaa ja kavereita. Olen näitä Timo Parvelan hellyttäviä koululaitoksen ongelmiinn paneutuvia koululaisia moneenkin kertaan kommentoinut. Nyt minusta kädessä on mukavan kompakti ja kiinnostavasti tehty kokonaisuus, Ella ja kaverit Itämeren pelastajina (Tammi 2024). 

Perusjuoni on toimiva ja toki taas buumin mukainen: Samppa kuulee vessassa pöntöstä pyynnön pelastaa lapsi merellä ja heittää Batman-taikasormuksensa avuksi. Ääni tosin tulee talonmiehen radiosta, ja tosiasiassa Helsinki eli Itämeren tytär on pulassa, koska hanhet kakkaavat sen puistoihin. Verabaalikko Parvela on sopivassa vauhdissa, ja oikein aikuismaiset lohkaisut ystävällisesti todetaan aikuismaisiksi. Batman-sormuksen etsiminen sopii opettajan suunnitelmiin, ja niinpä joudutaan melkoisen jännittävään härdelliin valuma-alueelta puhdistajan pariin eli sinne minne kakka ja muu kuulumaton materiaali joutuu. Matka jatkuu maanviljelijän, merenlaatua tarkkailevan tutkijan, rantojen puhdistajan, merikarhun ja sukeltajan kautta loppuhuipennukseen. Se on minun makuuni hiukan turhan höpsö porukan älykkyysosamäärää ajatellen, mutta miettikääpä itse.

Joka tapauksessa luokan seikkailujen kera saadaan oikeastaan todella luontevalla tavalla pläjäys tärkeää tietoa eri puolilta meren suojelun mahdollisuuksista ja uhkista. Ja aika hatvoin tieto tulee aikuismaisen terminologian kautta eli tuon vaikean termin ”Kun kalastetaan eettisesti, kaikki hyötyvät.” Mainio Anni Nykänenkin on sisäistänyt tämän kolmasluokkalaisen katraan luonteet ja aivoitukset riuskalla tavallaan.

Tietysti mukana on ovelia aivopähkinöitä: Tove esiintyy merikapteenin olemuksesta puhuttaessa:”Kuulutko sinä Mörköihin vai Hattivatteihin?”, luottavista uskoa:”Minä kalstan verkoilla, rysällä ja troolilla. Millä välineillä sinä saat parhaiten saalista? -Lukemalla, opettaja vastasi epätöimättä. - Sen parempaa völinettä tiedon pyydystämiseen on vaikea keksiä.” Ja kullä, on täällä kaikkien iloksi taas Tuukan kirjoittama essee ”Kaikki mitä olet aina halunnut tietää Itämerestä.” Jos se ei riitä, niin loppuun on kerätty Timon ja Annin tiukka yhteenveto meidän kaikkien suojelutoimenpiteistä.

Jääkiekkoa olympialaississa?

Pariisin olympialaisten aikaan saattoivat monetetsiskellä tietoa ja sääntöjä kaikenlaisista uusista lajeista. Valinnan mahdollisuuksia on runsaasti, varsinkin jalkapallosta, jääkiekostamuista palloilulajeista. Tietopalat-sarjassa näyttää Mikko Kalajoki saaneen urakakseen muiden kohteiden esittelyt, tarpeellisia juuri olympialaisiin: Yleisurheilua kiekosta kolmiloikkaan (WS 2023) ja Vauhdikkaat kamppailulajit (WS 2024).

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen urheilulajien esittelyn lähtökohta kirjassa Tatu ja Patu – paikoillenne, valmiit, hep! (Otava 2024) taitaa olla valitettavasti yleistymässä ja vakiintumassa: Tatu ja Patu ovat älypuhelimen orjia. Laji ei taida kuitenkaan vielä päästä olympialaisten ohjelmaan? Tästä seuraa kaikenlaista muun muassa kunnon suhteen. Onneksi Veera tulee, tajuaa tilanteen ja alkaa tarmokkaasti pelastaa poikia. Hauskuus taitaa edelleen perustua väärinkäsityksiin, joita veljekset viljelevät kohtuullisesti myös eri urheilulajien opettelussa. Ja sahan näille pyhille lajeille – jalkapallo, voimistelu, tennis, ja yleisurheilu – toki virnuilla oudosti, kunhan muistaa Veeran avulla hoitaa taukojumpan, patikoinnin ja muut valmistavat toimenpiteet ennen suria koitoksia. Lopussa kiitos tulee ihan suuhun, kun terveeliiset pinaatiletut katoavat nälkäisiin mahoihin. Itse lajeista ei varsinaisesti saa lopultakaan tolkkua, koska vähän huokaisten jo etsii lähinnä veljesten tällä kertaa keksimiä outouksia. Outola, niin, mitenkähän tuo veljesten kotipaikka kääntyisi nykyisin Amerikoissa? Mutta jos tuo varsin karmeaksi äitynyt älypuhelinhuume panee miettimään, niin sitten!

Kilpailijaksi varttuneemmille on lämäisemässä Roope Lipastin Lätkä-Lauri, kuvittajanaan rosoisesti piruetteja tekevä Harri Oksanen. Junioripelaaja Lauri pääsee suorittamaan ihmetekojaan maalissa apunaan todellinen vanha taikaräpylä. Sarjan vahetessa jonnekin kahdeksanteen osaan varusteetkin paranevat taitojen myötä.

Lipasti on tottunut kirjailija niin tiedon kuin fiktion puolella, mutta jääkiekko taitaa olla lähellä sytdäntä. Sen huomaa Laurin kasvamisesta, tuntee perheen arjesta, kiihtyvistä tunteista pelin tiimellyksissä, mukavasti erilaisia miljöitä hyväkseen käyttävästä tarinan kerrannasta. Lätkä-Lauri ei ole pelkästään jäällä, vaan Kanarialla kuten Lätkä-Lauri ja Kanrian kuti (WS 2023) tai todellisessa tulikasteessa eli miten toimii lätkäjannuilta muut urheilut?

Lätkä-Laurin kesälajit (WS 2024) käy sekä Tatun ja Patun rinnalle varttuneemmille urheiluspesialisteille ja taitaa mennä parilla sekunnilla ohikin urheilutietoudessa. Koko joukkueen kesätreenit on peruttu, koska valmentaja on un ohtanut auton katolle kiinnittämänsä keihään. Peruuttaessa keihän puhkaisee kuplahallin ja se oli siinä sitten. Valmentaja komentaa kuitenkin joukkueensa muihin suorituksiin ja aloittaa uimahypyistä ja muista vesipetolajeista. Entä ranpallo? Hienoa, ohjeet ovat mukana, kun Lauri maalivahtina upeasti pelastaa tiukan iskun.

Tenniksen peruslyöntien jälkeen kokeillaan paedelia, välillä sukkaan heittämistä koripallolla ennen kuin esiinnytään uheilukentän kuninkaina ja lajimestareina. Palloilua se on pesäpallokin tai golf! Maailman suosituin laji? Jalkapallo tietysti, joskin yösuunnistus on jännempää. Tutustumme parkouriin, pyöräilyyn ja erikoispyörän ominaisuuksiin ennenkuin tarvitaan kunnon hiilareita. Kaikki on annettu erilaisille kentille. Ja niin, lopuksi kuplhalli on saatu korjattua. Lajeista annetaan kätevästi erilaista tietoa niin numeroilla kuin kuvilla ja tapahtumilla. Kansissa on isompien kenttien mitat ja selitykset.

Harri Oksasessa Lipasti on löytänyt erinomaisen aisaparin. Aluksi hiukan oudoksuin miehen ei niin mairittelevaa naamojen käsittelyä, mutta nyt olen myyty. Näissä kuvituksissa on vauhtia ja vaarallisia tilanteitä, on tuskaa, iloa, hellyyttä ja toverillisuutta, sitä yhteishenkeä, jolla voitetaan tämä matsi. Kaikki tämä kiteytyy minusta Laurin tiukkaan tilanteeseen – tosin kotona ja vastasyntynyttä pikkusiskoa Siiria hoidellessa. Mutta sellainen voi olla urheilusankarinkin osa, joskus.

Oikein mainiota sankaruutta myös koulunsa aloitteleville. Opettajille iloa ja kestävyyttä tässä lajissa. 

Ikikalliosta tulevaisuuden vessaan

Harvemmin kotimainen lasten+ nuortenkirja herättää kiivaampaa polemiikkia -tietokirja ehkä useamminkin. Ikikallion tarinoita – Urbergets berättelser (Aviador) sen teki, kun kaikki eivät voineet uskoa Vantaalla olleen alunperin tummaihoisia asujia. ”Tämän hetken tietojen mukaan Skandinaavian vanhimmilla asukkailla oli 10 000 vuotta sitten mustat hiukset, tumma iho ja siniset silmät. Vasta noin 8000 vuotta sitten tänne pohjoiseen vaikuttaa tulleen vaaleaihoisia ja -hiuksisia ihmisiä.”  

 Tämä ei häirinnyt tiedonjulkistamisen neuvottekuntaa, joka antoi teokselle valtionpalkinnon. Syystä perusteluissa kiitetään Andreas Koivistoa ja kuvittaja Tom Björklundia esihistorian ja varhaishistoriamme yleistajuisesta ja monikielisestä kerronnasta. Pitkään olen ihaillut Björklundin kuvituksia, jotka mielestäni uskomattomalla intensiteetillään tuovat erilaiset ajat ja kohteet aivan käsin kosketeltaviksi. 

Hän on tehnyt ympäristöekologian oppikirjojen ja luontokirjojen lisäksi muitakin historiaan liittyviä töitä kuten Espoon esihistoriaa. Eräänlainen lähtökohta Ikikalliollekin voisi olla upea Mammutin aika – elämää jääkaudella Seppo Vuokon tekstiin (Tammi 2009). Puhtaammin lapsille tarkoitettu hieno sarja luonnon kiertokulusta Kirsti Hutrin kanssa eli Eläinten talvi (2001), Vesimyyrän kesä (2002) Kaupungin kesä (2003) ja Närhen syksy (2005) ansaitsisi uudet painokset.

Koivisto on valinnut tehokkaan kerrontatavan ja antaa ikikallion kertoa, mitä sen pinnalla ja ympäristössä oikein tapahtuu. Kirja on siis Vantaan kaupunginmuseon näyttelyn ”opas”, missä kerronnan ja kuvituksen keskiössä ovat nykyisen Vantaan seudulla eläneet lapset ja heidän perheensä. ”Vuosituhantinen elämä ankkuroituu paikalliseen ympäristöön, johon voi tutustua vielä nykypäivänäkin. Kivikaudelta modernin ajan alkuun lapsihahmot on kuvattu rikkaasti ja samalla realistisesti, toimijoina omassa ympäristössään. Tarinoista välittyvät lapsen tietotasolle sopivalla tavalla entisajan elämän kovat ehdot, mutta toisaalta myös huolenpito. Näyttelystä kertova kirja tarjoaa suomen- ja ruotsinkielisen kertomuksen samojen kansien sisällä. Vaihteleva kuvitus kutsuu lukijaa tutustumaan myös toisella kotimaisella kielellä julkaistuun osuuteen, ja kokonaisuus antaa mahdollisuuden käyttää kirjaa myös kielen harjoittelussa.” Kirja on koettava, sillä siitä irrotetut kuvat eivät anna tunnelmaa harkitusta kokonaisuudesta.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ei ole ensimmäistä kertaa välittämättä eriävistä mielipiteistä. Varhaisnuorten faktio Lehmäkirja (Infomacs 1993) palkittiin huolimatta erinäisten järjestötoimijoiden paheksunnasta lehmän aiheuttamien ongelmien mukaan ottamisesta. WSOY löi hanskat silloin tiskiin, mutta pienempi kustantaja markkinoi kirjaa tehokkaasti myös erilaisilla maatalousmarkkinoilla toiseenkin painokseen.

Sarjojen monipuolisuutta

Neljänä viime vuotena kotimainen lasten- ja nuortenkirjallisuus sai mukavan runsastumispiikin, kun lanseerattiin Tietopalat-sarja. Alussa 2021 luotettiin varmoihin aihevalintoihin kuten Mika Wickströmin Jalkapallo haltuun, Salaperäiseen kissaan, Söpöihin lemmijyrsijöihin tai Roope Lipastin mainioon kokonaisuuteen Ihmeellisestä jääkaudesta. Tämän jälkeen tahti on kiihtynyt, ja tällä hetkellä sarjan 21 opusta esittelevät monipuolisesti ja kiinnostavasti moninaisia aiheita lentämisestä merenalaiseen lumoon, menneisyyden ja aurinkokunnan arvoitukset, koirat, kissat, kanit ja kevoset taruolennoista puhumattkaaan. Luonto on aina läsnä kotimaisissa lasten tietokirjoissa, mutta ylletään täällä robotiikankin keinoilla.

Monet esimerkiksi Tietopöllöllä palkitut tekijät luovat turvallisen faktojen raamituksen, mutta samalla pääsee tutustumaan uusiin kuvittajiin tuttujen rinnalla. Tekotavoissa on eroja, mutta on hauska poimia vaikkapa 1850-luvulta lähtöisin olevan lasta tukevan opastajan muodonmuutoksia. Malliesimerkki voisi olla esimerkiksi Aaro Ravantin Aurinkokunnan arvoituksissa (WS 2023), missä kuvitteellinen AU-1 avaruusluotain toimii hauskasti matkaoppaana. Jade Haapasalon Hurjissa luonnonmullistuksissa (WS 2024) puolestaan kuvittaja Ari Vannas on luonut Keijo K. Kotilon, joka tutkii toinen toistaan hurjempia ilmiöitä. Mutta kuvittaja voi myös sukeltaa väreillään kohteiden elinympäristöön. Miina Mäen Kiehtovissa yöeläimissä (WS 2024) Sini Kuparinen näyttää maailman, joka valvoo kun me nukumme. Tervetuloa jännittävään tummaan seikkailuun kissaeläinten tai skorpionien kanssa.

Tammi puolestaan on jatkanut National geographic Societyn varmasti tarkistettujen tietojen parissa. Sarja on ystävällisesti jaettu kolmeen tasoon lukemaan opetteleville, oppineille ja sujuville tiedon hankkijoille. Esimerkiksi ykköstason Myrskyt (2024) on tavutettu ja sinänsä harkitusti koottu. Yllättäen hyvin valitut esimerkkikohteet jäävät haaleahkoiksi ja asettelultaankin sirpaleleisiksi. Tietoa löytyy toistaiseksi harvakseltaan niin luonnosta kuin avaruudesta tai menneisyyden ihmeistä. Suurikokoisempi Kids-tietokirja Jännistä dinoista (2024) on taas hupaisa yritys lisätä entisestään niin runsasta dinosauruksen fanikuntaa. Tuttuja kuvia, tietoja ja faktoja.

Muutkin kustantajat ovat esimerkin innoittamina? ryhtyneet etsimään sopivaa sarjamuotoa. Minervan Uskomatonta! sarja tosin kertoo jo kansikuvillaan, mitä tai miten tietoa koetetaan välittää.Haisunäädät (2024 ja Kärpäset (2024) on kuvittanut ranskalainen Sampar tunnistettavalla sarjakuvatyylillään. Huumorilla yritetään pelastaa lukemisen intoa, sillä kovin pienet tietoiskut eivät sivujen alareunoissa innosta. Näissä esimerkkikirjoissa ranslainen alkuperä on vuosien takaa – 2005 – ei kai ihan tällainen ole: sotkua ja pieruhuumoria?

Totuuden nimissä sarjasta voi poimia noita tietoiskuja myös hämähäkeistä, krokotiileista, leijonista, mustekaloista, lepakoista tai pitaijoista – hampaita ja imunystyröitä kenen makuun?

Tärkeitä valtauksia tiedon tiellä

Onkohan niin, että kuvakirjojen, fantasian ja tarinoiden runsaus saa yksittäisten laadukkaiden tietokirjojen esiintymisen tuntumaan entistä tärkeämmältä ja vaikuttavammalta? Aihealueet varmasti sivuavat toisiaan, joten mainio mahdollisuus onkin tukea tietoa tarinoilla ja päinvastoin.

Palkittu tekijäkolmikko Juha Kuisma, Kirsti Manninen ja kuvittaja Jussi Kaakinen luonttaa edellisten kirjojensa, Suomen lasten historian (uud. p. 2021 Otava) ja Suomen lasten taidehistorian, muottiin. Ei unehdeta myöskään Kirsi Mannisen ja Carlos da Cruzin Suomen lasten Suomea (2016 Otava), joka keskittyi kertomaan suomalaisten ominaislaadusta, mistä kaikkialta olemme tulleet ja minkälaiset kulttuurit ja tavat löytyvät kotomaasta.

Hyvä niin, joskin nyt noista historian kirjoista tutut tietoa ryydittäneet tarinat uupuvatkin. Suomen lasten ympäristön historiaa tutkaileva Muutosten maa (Otava 2024) on selkeästi jaoteltu ja graafisesti sopivan hyvin eteneväksi sommiteltu kokonaisuus. Sitä tukevat Kaakisen mainio tilanne- ja historiallinen kuvitus sekä selkeyttävä valokuvamateriaali.

Kirjassa ei oteta kantaa ihmisten ihonväriin Suomessa, mutta pakostakin on käytävä läpi Ikikallion tarinoiden tavoin mammutinmetsästäjät, Suomen nouseminen meresträ, sulamisen jäljet ja vihdoin tulentekijöiden aika. Tuttujen muutosten – karjan ja viljan tulo – jälkeen päästään koneiden aikaan ja omavaraiseen Suomeen. Eri osioiden alkuaukeaman komean kuvituksen lomassa on johdantoa, sitten aukeaman verran tarkastelua halkojen vaihtumisesta öljyyn, ongelmiin viljavuorien ja pakettipeltojen kanssa, sähkölaitteiden tulvaan, öljykriisiin ja ydinvoimaan. Jos odottaa ympäristöhistorian ottavan kantaa muuttumiseen, saa odottaa Kierrätyksen kunnian jälkeen viimeiseen kokonaisuuteen, Tuhlata vai säästää. Lopussa tutuisilta iskulauseista tuntuvat tiivistelmät esittelevät luonnon ja ympäristön puolustamisen ja kehottavat tuumasta toimeen. 

Toisiaan tukevien kirjojen pino kasvaa. Yuval Noah Hararin nuorille muokattuPysäyttämätön ihminen-sarjan toinen osa Miksi maailma ei ole reilu (kuv. Ricard Zaplana Ruiz, suom. Seppo Raudaskoski, WS 2024) vääntää sutjakkaasti esteemme todisteet, miten jotkut ovat alkaneet hallita muita. Kun edellinen osa kertoi enemmän kehityshistoriastamme, nyt on esillä Hararin mieliteema: miten viaton vehnän kasvatuskokeilu johti nälänhätään, kulkutauteihin ja sotaan. Lukijaa houkutellaan historian ehtymättömillä koukuilla: miksi krokotiililla on kultaiset korvakorut ja maapallolla on ainakin viisikymmentä miljardia masentunutta kanaa. 

Kiteytyksien huippukohtia taitaavat olla Hararin kuvitelmat keskusteluista epäuskon, kriittisyyden ja auktoriteettien vallan syöväreistä kahden nuoren kesken. Viljapoika Susi ja kerääjäpoika Orava eivät oikein pääse yhteisymmärrykseen maanviljelun eduista. Vaeltajatyttö Varpunen puolestaan kuulee olennaisen argumentin kylätyttö Vehnikin suusta: heidän henkien asiantuntijansa, papiksi lopulta tituleerattu, tekee sopimuksen sadepilvien ja muiden jumalien kanssa. Sitä varten pitää vain rakentaa temppeleitä ja uhrata runsaasti. Varpunen ei pääse kärryille, koska heidän henkien asiantuntijansa puhuu piiikkisioille luonnon asioista.

Mikä vilske Happoklubissa

Niin Ikikallion tarinoita, Muutosten maa kuin Hararikin ovat mietittyjä esityksiäa, joissa tarjolla oleva tietoaines on pyritty pitämään kiinnostavina osakokonaisuuksina. Tieto on selkeästi esillä kuvien tukemina, eteneminen sivuilla on helppoa. Tietoaines on jaoteltu tekstityypittäin eteenpäin johdattelevaksi. Väliin voi innostua aiheen ja siitä saatavan tiedon moninaisuuteen. Monet tekijät ovat kertoneet hankalimman vaiheen olevan juuri karsimisen ja kohderyhmän kannalta tärkeän tiedon selkeän valitsemisen.

 

Paljon olen Laura Ertimon tuotannosta pitänyt ja vaihtelevien aiheiden sekä tiedonmäärien kanssa seikkaillut. Uusin, Mikä mahti! (Into 2024, kuv. Mari Ahokoivu) saa hengästymään jo alusta. Tutut hahmot, Lotta ja Kasper, ovat nyt luonnon puolella. Kun kirjan alaotsikko voisi olla ´Mikä mahti maailmaa likuttaa´, Harari voisi antaa jatkoksi useita pohdittavia ratkaisuja. Lotta ja Kasper puolestraan seiskaluokkalaisina haluavat selvittää katastrofien synnyn ja vaikutukset. Hyvä kun heti ensimmäisellä aukeamalla on esitelty tärkeimpiä henkilöitä. Heitä on runsaasti Happoklubilaisista erilaisiin opettajiin – Kasperin äitikin on sopivasti biologian ja maantien edustaja – ja tietenkin klassiset opastajat ja mielidevaikuttajat Ilmastokeiju ja Fossiilimenninkäinen. Nyt Ertimo sekoittaa alussa myös aikarytmitystä Kasperin hetkellisellä ahdistuksella kirjastossa ennen mielikuvituksellista sisällysluetteloa. Kurisioteettigalleriasta päästään Päätösvallan peilisaliin. Kirjasto saa arvoisensa merkityksen, mutta mitä ihmettä tapatuukaan Kiipeilyverkostossa tai Tulevaisuuden vessassa (omat tikut mukaan)? Ehdotetuilla sivuilla ei nimittäin löydy otsikkoa vastaavaa havaintoa, mutta kenties tarkoitus onkin houkutella tutkailemaan sieltä täältä. Välillä nimittäin se varsinainen asia ja otsikko onkin vaikkapa edellisellä sivulla.

Tarinan keskeyttävät jälleen aukeamienn mittaiset analyysit vallan muodoista. On yksinvallan aikamatka, kuka päättää kokemuksista, päätösvallan kuviot malliesimerkkinä vaikkapa metsä, hyvinvointi ja ympäristöongelmat tai talouden aineenvaihdunta. Kannattaa siis miettiä, miten tämän ideoiden, asioiden, väitteiden ja vasta-argumenttien maailman yrittää omaksua ja taltuttaa - Mari Ahokoivun virtuoosimainen piirrosvauhti erilaisine tyylimuutoksineen, no, kiihdyttää selaamaan, vaikka oikeastaan tätä kirjaa pitää lukea ja tuumiskella hitaasti ja rauhallisesti. Näin se tehoaisi lyhytjänteisyyttämme vastaan? Suurikokoinen kuvakirja yläkoulun puolelle herättää kyllä ounasteluja. Ehkä kuvittajan sarjakuvista saatu palkinto Puupää-hattu herättää kuitenkin kiinnostusta.

Kirjan alku- ja loppuaukeamat ovat aika hauskoja filosofisia pohdiskeluja varmaan salamielisesti opettajille ynnä muille mahti-ihmisille eli kirjojen hankinnasta vastaaville. Kirjan tekijät nimittäin esittäytyvät ja miettivät ankarasti kuinka he käyttävät valtaa kirjaa tehdessään ja julkaisemisen jälkeen. ”Luin opiskeluaikana kirjaa, jonka nimi on ´Sanat kivettyvät kaupungiksi´. Ihmiset ajattelee tarinan muodossa, hahmottaa maailmaa syiden ja seurausten ketjuna.””Kun eihän meillä ole valtaa itsellämme, valta voi olla meidän ja lukijoiden välissä. - Ai vaikka silleen, että tyypit joko lukee tai ei lue tätä kirjaa? - Ja on joko enemmän tai vähemmän samaa mieltä, tykkää tai ei tykkää.”

No, tuossahan taisi tulla aika napakasti vedettyä yhteen kommentit – kuten Ihmisten puolueessa tekevisiosarjassa aina lopuksi todetaan.

Kaksi vinkkiä kesän helteisiin ja sateisiin 

Jukka Laajarinteen Kommelluksia keittiössä (kuv. Mari Luoma, Gummerus 2024) tarinoidaan kemiasta. Mukana ovat tutut pienet ötökät luonnosta, erityisesti taas Mansikkamysteerin Humpu Uki, josta on tullut varavaravarakuningatar tuttuine humpuukiväitteineen. Kivoja juttuja: kuinka perunajauhoista voi tehdä muovia? Tarinaan liittyvät kokeet on helppo toteuttaa koko perheenkin yhdessäollen. Opitaan myös hieno salakirjoitus viestintään. Ja ehkä hiukan voi naurattaa, kun tekijä antautuu virnistelyn kohteeksi. Keittiössä pitäisi valmistua jotain hienoa Tavattoman Ihastuttavan Vieraan nautinnoksi , mutta kuinkas sitten käukään? Mari Luoman kuvitusta olisi saanut olla enemmänkin – nyt jotkut aukeamien tekstit näyttävät yksinäisiltä.

Muumit ovat aina viihtyneet merellä, parissa kivassa tietokirjassakin aikaisemmin. Leena Paasion ja Petteri Mattilan Muumi venekirja (WS 2024) on ehdottomasti turvallisin kokonaisesitys Muumipapankin hurjasteluihin. Kaikki veneistä – ja kaupan päälle muistiaiset muumien enemmän tai vähemmän oudoista kohtauksista meren syleilyassä. Hyvää lukukesää.