Tirlittan, Etana ja Kesä Koiramäessä

Vähän väliä pulpahtaa pintaan keskustelu kirjan kuolemasta ja painetun paperin vähittäisestä häviämisestä. Pannaan nyt tälle jutulle pari raamia. Printtiteollisuus itsessään on esimerkiksi 18 kertaa isompi bisnes kuin peliteollisuus, parisataa miljardia laajempi kuin autoteollisuus. Printissä ihan tosissaan liikkuu kolmetoista kertaa enemmän mainosrahaa kuin onlinessä. Suomessa kirjanmyynti on seitsemän vuoden jälkeen kääntynyt lieväksi ylämäeksi, vaikka kotimainen kaunokirjallisuus laskikin 14 prosenttia. Lasten ja nuortenkirjojen kirjakauppamyynti tasasi tätä 13 prosentin nousulla. Täytyy kai kumartaa sitten Mauri Kunnaksen puolelle, koska Kesä Koiramäessä toi varmaan ison osan noususta (50 000 kpl), hyvänä kakkosena Tatun ja Patun ihmeellinen joulu (45 000 kpl). Tietokirjallisuuden osalta voi hiukan nostaa kulmakarvojaan – lähes viime vuoden tason myynti sai oman käden tukea erilaisten värityskirjojen myötä, mutta kyllä poikienkin suosikki eli Litmanen 10 otti osansa (44 000 kpl).

    Näin kerrotaan kotimaisessa alan lehdessä eli Print&Media-julkaisussa 1/2016, missä on muutenkin hauskoja haastatteluja ja kommentteja. Muistan aikoinani ongelmista välittää lapsille Nora Strömmanin tarinaa Sohvaperunasta, missä veli Kasper Strömman kuvitti ronskilla mustalla viivalla henkilöitä ja eläimiä. Kuvituksia on tullut neljä lisää, mutta haastattelussa Kasper toteaa mm. että ”Olen tehnyt zinejä ja sarjakuvia, jotka eivät ole kiinnostaneet ketään – kuin vasta nyt blogin kautta.” ”Olen esimerkiksi kuvittanut viisi siskoni kirjoittamaa lastenkirjaa. Ne jäävät eri tavalla elämään kuin kuvitus johonkin lehteen. Ehkä on vähän porvarillista ajatella noin ja tehdä itsestään sellaista monumenttia, joka jää elämään.” Toisessa alaa sivuavassa perusjulkaisussa eli Grafiassa 2/2015 sivutaan myös yhä ongelmallisemmaksi muodostunutta tilannetta. Matti Koskisen artikkelissa mietitään freelancerin ja yrittäjän ongelmallista suhdetta, kun verottaja mielellään patistaa työtä tekevän jälkimmäiseen leiriin. ”Kirja-ala on itsensä työllistävän kuvittajan toimeentulon kannalta ristiriitainen. Toisaalta kirjan tekeminen vaatii kuvittajalta aikaa ja keskittymistä, jolloin aikaa ei riitä muuhun. Toisaalta kustantajien maksamat ennakot harvoin mahdollistavat irtioton muusta työstä.” Pattitilanne – ja näin on, että ilman apurahoja kuvakirjojemme skaala olisi todella kapea.

    Tässä tilanteessa kustantajien into ottaa riskejä neliväristen kuvakirjojen tuottamiseen on sekin pienentynyt – ja kohdistuu helposti joltisenkin riskittömiin tuotteisiin. Grafiassa esitellään ja haastatellaan uutta kuvakirjakustantamoa, Etana Editions, ja sen puuhaihmisiä. Réka Királyä ja Jenni Erkintaloa. Ensimmäisen kirjan he tekivät joukkorahoituksen ja Mesenaatin avulla, jolloin painokulut saatiin kasaan yhteisörahoituksella. Mutta niin kuin usein innokkaat tekijät saavat havaita, ongelmat ovat kuitenkin markkinoinnin puolella. Ostajat ja käyttäjät on löydettävä.

Jenni Erkintalon ja Etanan alku

 Tirlittan on hengissä

Yksi palkinto viime vuodelta on jäänyt tässä blogissa odottamaan. Suomen Kirjailijaliiton lasten ja nuortenkirjallisuuden palkinto Tirlittan myönnettiin lokakuussa 2015 pitkän linjan tekijälle Ritva Toivolalle. Kysymyksessä ei ole pelkästään hieno diplomi, vaan hyvä tuki uusille projekteille, 10 000 euroa.

    Ensimmäinen teos, Taikametsän tuliketut, ilmestyi 1974, ja uusin teos Lumottu lehmus (BoD) viime vuonna. Nelisenkymmentä teosta on tuossa välissä ilmestynyt niin lapsille, nuorille kuin varttuneemmille. Palkintoperusteluissa todetaan, miten Toivola on fantasiakirjallisuutemme pioneereja. ”Hän kirjoitti omaperäistä fantasiaa jo ennen varsinaista fantasiabuumia. Toivola on ollut uranuurtaja myös nuorille suunnatussa novellistiikassa: hänen novellikokoelmansa ovat saaneet palkintoja ja kiitosta niin kriitikoilta kuin lukijoiltakin. Toivolan tarinoissa yhdistyvät villi mielikuvitus ja lämmin empatia.”

     Lumottu lehmus on kolmas jatko-osa Tuomas Karhumielestä ja Anni Unennäkijästä kertovassa kirjasarjassa. Muistan mieltyneeni kovasti Tuomas Karhumieleen (2009 Tammi), joka toi taas hiukan ennakkoon nuortenkirjallisuuteen vahvan kotimaisen uskomusperinteen ja historialliseen arkirealismiin kytkeytyvän maagisen ulottuvuuden. Mutta samalla tarinat ovat jännittäviä, uhkaavia ja monikerroksisia: omat ratkaisut ja neuvokkuus pelastavat vaarojen tiellä. Ei ihme, että Tuomas Karhumieli sai lasten ja nuorten oman kirjallisuuspalkinnon, LukuVarkauden, vuonna 2010. Eräänlainen päätösosa tuo nyt yhteen tutut hahmot Kurmo-noidasta vesi-ihmiseen Räpylään. Puu on ollut aina viesti toisesta maailmasta, ja niin myös tässä osassa puukorttelin pihalla kasvava ikivanha lehmus on portti toisenlaiseen todellisuuteen ja vaaroihin. Pidän myös kovasti Jussi Kaakisen tavasta tehdä näitä trilogian kansia: hänellä on vahva, omanlaisensa tapa tuoda päähenkilöt kuin iholle.

    Vinkkinä muuten kaikille, jotka haluavat nähdä viimeaikojen palkinnonsaajat livenä: varatkaa aikaa ensi perjantaiksi Helsingissä. Tirlittan ei näytä olevan jostain syystä mukana, mutta Anu Holopainen haastattelee Topelius-palkintoa, Finlandia Junioria, Arvid Lydeckeniä ja Tietopöllöä eli neljää mielenkiintoista kirjailijaa ja kirjaa – otsikosta löytää jo Mörkövahdin ja Repun salaisuuden, mutta on siellä mukana myös Rambo ja Surunhauras, lasinterävä!

Sirkusjuna saapuu sadan kirjan voimalla

Kirjat voivat varmasti kertoa myös itsestä melkoisesti, jos antaa tällaiselle itsetutkiskelulle luvan. Kävin läpi viime vuoden arkistoja, kirjoja ja tapahtuneita. Mietin, mitkä kirjat oikeasti jäävät kirjahyllyyn odottamaan uusia lukukertoja. Huomasin, ettei niistä ainutkaan ollut päässyt palkintolistoille saati tunnustuksille. Toisaalta laatikoista löytyi myös sukulaisten ja isän peruja, vanhoja nuorten toivekirjoja. Niiden uudelleenlukeminen tässä iässä on paitsi nostalgista ja opettavaa, myös todistus ajan hurjasta riennosta – vai onko? 

    Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita – sarja saa jatkaa elämäänsä kirjahyllyssäni. Varsinkin viimeistä, Merenkulkijaa (Books North 2015) olen jo tarpeeksi mairitellut, mutta hyvää kannattaa pitää esillä. Jukka Itkosen ja Elina Warstan Sirkusjuna saapuu (Lasten Keskus 2015) tuli otettua käteen toiseen kertaan vähän vahingossa, mutta pitihän se ahmaista uudelleen. Useampi lukukerta muuten kannattaa – nyt oli hauska huomata miten Itkostakin on inspiroinut sirkuksen elävän tykinkuulan esitys. Kirjassani Mustan vihon salaisuus (Weilin+Göös 1978) vaarini kertoo urotöistään, joista eittämättä suosituimmaksi kohosi lyhyt, mutta kunniakas ura sirkuksen elävänä kuulana…

    Mutta Itkonen näyttää olevan paitsi armoitettu riiminiskijä, myös minun huumorintajulleni juuri sopiva tarinanvääntäjä. Ei mitään yltiöpäisiä vuodatuksia, vaan oikeastaan melkoisen yksinkertaisen toteavaa reipasta menoa. Huumori tulee paljolti tilanteiden ristiriitaisista yhdistelmistä, jotka näköjään huvittavat kaikenikäisiä – ehkä kuitenkin hiukan erilaisista lähtökohdista. Itkosella on myös hallussaan sanaleikittely – proosassaan hän käyttää väännöksiä runoja hillitymmin, mutta kyllä sirkustirehtöörin sopiviin kohtiin heittämä rimmaus tehoaa: ”Minä haluan ruokaa, ruoka on ravitsevaa, siinä on kaloreita ja sisäpaisti se on hyvää.”

    Huumorin ja vauhdikkuuden lisäksi Itkonen ei epäröi tunnelmoida, kun sille on hetki ja tilaus. Kirjan lopussa, kun kaikki on hyvin Lillin koira tenhoaa näytöksissä ilta toisensa jälkeen. ”Hän opetti sen istumaan paikoillaan. Ja keskittymään. Pelkästään olemiseen. Siitä tuli koko sirkuksen mietteliäin ohjelmanumero. Kun Lillin kolmijalkainen koira linkkasi sirkuksen maneesille, istahti sen keskelle eikä liikahtanutkaan, tämä rauhaisa tunne valtasi myös katsojien mielen. Se sai heidät istumaan hiljaa paikoillaan. Ja keskittymään. Hetkeksi. Pelkästään olemiseen. Sen jälkeen torvet jälleen pärähtivät soimaan samalla kun klovnit astuivat areenalle. Ja katsojista tuntui, että he pienen kolmijalkaisen koiran ansiosta entistä paremmin ymmärsivät, ettei ole yksistään iloa eikä yksistään surua, on vain yksi yhteinen elämä.”

    Tuollaisen tunnelman kokee myös lukija.

Takaisin 40-luvulle

Nostalgiaa? Sitäkin. Sellaiset kirjan nimet kuin Palomäen arvoitus, Kiveliön seikkailijat, Kultamaljan etsijät, Palava kylä, Mustan lipun rakuunat, Juokseva Varjo tai Merimiesarkun aarteet kertovat hyvin, millaisia seikkailuja 40-luvulla tarjoiltiin. Seikkailu alkoi sirkuksesta (Karisto) puolestaan osoittaa, että tämäkin estraadi oli tuttu paikka nuortenkirjailijoille.

    Päivö Suomelan kirjat Huuhkaja huutaa ja Hopeasormus (Karisto) esittelevät savolaisten ja lappalaisten yhteenottojen aikakautta. Itse historiallinen ulottuvuus ei perustu mihinkään erityiseen taustatutkimukseen: on tuulastamista, joikaamista ja erälläkäyntiä.

   Laatikosta löytämäni Hopeasormus on jo lähes puhkiluettu, kannet ovat irronneet ja pari sivua roikkuu puolittain ulkona. Kirja on annettu muuten tytölle eli Tellervolle syntymäpäivälahjaksi 1949. Tyttökirjojakin olisi toki ollut tarjolla Unohtumattomasta kouluvuodesta ja vaikkapa Somersalon Irmelistä ja Terttumarjasta lähtien, mutta jännitys – se löytyi poikien sarjoista. Ihailua löytyy Hopeasormuksestakin ja vuosisatojen takaa: neuvokas poikakin menee ihan mykäksi, kun Helpi katsoo ja nauru helähtää.

    Tällaista se oli tosiaan! Alkupuheessa kirjailija toteaa, että edellisestä kirjasta tutut kaverukset joutuvat uusien hämäräperäisten tapauksien pyörteisiin. ”eikä minulla ollut muuta keinoa kuin kirjoittaa niistä uusi kirja.” Totuttuun tapaan kirjojen alkuun ladattiin luonnonkuvaus, luodaan silmäys vetten hämärtyviin saloihin ja niin edelleen. Suomelalla on kuitenkin taitava muunnos: hän lähtee tarkastelemaan tilannetta lentävän huuhkajan silmin.

    Jos kirjojen rakenteita yksinkertaistaisi, niin juonen aaltojen harjat voisi helposti tiivistää. On leppoisa alku, omituinen tapahtuma, joka täytyy selvittää, pari outoa kiertolaista, salaperäinen luola, tytön ryöstö, takaa-ajo ja neuvokas pelastautuminen. Rikos ja rangaistus. 

    Nostalgian lisäksi jää miettimään, onko aika sittenkään muuttunut kovinkaan paljon – ulkonaiset puitteet toki, mutta ikiaikaiset kaaviot pelaavat aina. Vanhaan kirjaan tarttuminen on kuitenkin jotenkin hellyttävää: näitä olen lukenut, kokenut ja viihtynyt. Mitenkähän ne ovat vaikuttaneet?

Tietokirjasta sadaksi päiväksi

Tämä kirja on vielä hyllyssäni, koska lueskelen sitä hiljalleen. Jos tutustuisi yhteen kirjaan päivässä, tarvittaisiin sata päivää. Joel Kuortti ja Jukka-Pekka Pietiäinen ovat tehneet varsin hullun yrityksen.: Abckirjasta Mustaan orkideaan eli 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa (Paasilinna 2014) luotaa kommentoiden ja mietiskelleen meidät samalla kotimaisen tietokirjallisuuden historian ja eri lajien läpi Elina Grundströmin Mustaan orkideaan asti (Nemo 2013).

    Kirjan viehättävyys perustuu sen rakenteeseen ja oikeastaan myös yllättävyyteen: tällainenkin on mukana. Enpä tiennytkään. Tai sitten nostalgiseen hyväksyntään: Kyllä, Pikku jättiläinen on sukupolvien tietokirja. Kirjan lukemista hidastaa sen vaikutus uteliaisuuteen: Pitääpä taas lukaista tuo Donnerin Berliini uudelleen. Mikä ihmeen matematiikan klassikko? Sattuneesta syystä jouduin kahlaamaan läpi Eino Jutikkalan Suomen talonpojan historiaa – kyllä, sen paikka on tosiaan mukana suomalaisen talonpojan kokovartalokuvana.

    Ja kiva kun bongaa myös lasten ja nuorten tietokirjantekijöitä – arvostus nousee! Ehkä saan kirjan lopetettua tänä vuonna. Mutta se jää kyllä hyllyyn. Sitä on mukava verrata, jos tekijät intoutuvat vielä johonkin uuteen hulluun yritykseen.

Pulpetin henki ja muita rikkoja rokassa

Educa-messujen jälkimainingeissa koulu, koulutus ja oppiminen ovat olleet edelleen mukavasti tapeetilla eri tiedotusvälineissä. Uusimpana rikkana rokkaan (uuden talousajan sananparsi) opetusministeriö hehkutti valtakunnallista kyselyään, missä udellaan 1.-10.-luokkalaisten lasten kiinnostusta taiteen ja kulttuurin aloihin sekä liikuntalajeihin. Kysely sisältyy hallitusohjelman kulttuurin ja liikunnan kärkihankkeisiin, joilla yritetään parantaa taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta ja lisätään tunti liikuntaa jokaisen peruskoululaisen päivään. Yli puolelle miljoonalle koululaiselle suunnattu kysely on merkittävä valtakunnallinen kartoitus oppilaiden harrastamisesta, ja se luo edellytykset harrastusmahdollisuuksien kehityksen seuraamiselle eri puolilla maata.

Kyselyn tulokset julkaistaan maaliskuussa, todetaan opetusministeriön puolelta. Onkohan tässä kysymys koulun vetoavuuden ja viihtymisen lisäämisestä ja keskustelun herättämistä näistä oleellisista asioista? Pohjaksi voisi opetusministeriöllekin suositella muutaman kirjan tutkimista. Iloa kouluun (PS-kustannus 2013) antaa jo paljon viitteitä kouluviihtymisen olennaisiin tekijöihin, ja kyllä Kirsti Lonkakin on hämmennellyt rokkaa kiitettävästi.   

    Mielenkiintoista on kentältä tullut palaute, missä ihmetellään ministeriön toimia suunnata kärkihankeavustuksia kyselyn tulosten perusteella – niitä kun voidaan tulkita monella eri tavalla. Ja kärkihankkeiden rahoitusta ei tosiaankaan ole näkynyt vielä missään. Verkkokyselyssä oppilailta kysytään, mitkä harrastukset kiinnostaisivat heitä koulussa järjestettyinä sekä heidän kokemuksiaan ja mielipiteitään harrastamisesta.

    Kyselyn tulokset välitetään taide- ja kulttuuritoimijoille sekä taiteen perusopetuksen järjestäjille, jotka voivat hakea ministeriöltä keväällä kärkihankeavustusta harrastetuntien järjestämiseen kouluissa. Tunti lisää liikuntaa -kärkihankkeen avustukset tullaan ensisijaisesti maksamaan kuntien välityksellä. Opetus- ja kulttuuriministeriöllä on kolmen vuoden aikana käytettävissä lastenkulttuurin ja taiteen perusopetuksen kärkihankkeeseen 7,7 miljoonaa euroa ja Tunti lisää liikuntaa -kärkihankkeeseen 21 miljoonaa euroa.

    Tästäkin jo selviää, missä painopiste on. Ensin ruumis, sitten sielu?

Nuorisobarometri luo vankkaa pohjaa!

 Näkökulmia tarvitaan!

Ja onko olemassakaan kriittistä kommentointia? No, ainakin Satu Olkkonen ja Fanny Vilmilä kaivavat joitakin roskia rokasta otsikolla ”Taimikon kasvua ei voi loputtomiin kiihdyttää – Miten käy lasten ja nuorten kulttuurin?” Nuorisotutkimusseuran nälkulmakeskustelussa: www.nuorisotutkimusseura.fi/nakokulma17

    Tiedän kokemuksesta, ettei ole niin hauskaa tai tyydyttävää huovata moninaisten tutkimusten ja raporttien suossa taiteen ja kulttuurin saavutettavuuden kentällä. Näitä ovat vaikkapa varhaisempi Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelma 2010–2014 tai Lastenkulttuuripoliittinen ohjelmaehdotus 2014–2018.

    Keskustelijat painottavat, että myös nuorilla on oikeus taiteeseen omin aistimuksin koeteltuna itsetajuisena tietona. Ei siis poliittisin toimintaohjelmin pakotettuina kärkihankkeina, jolloin ne sisältävät myös vaateita, paineita ja rajoituksia. Lisäksi vinoillaan hyväntahtoisesti Lastenkulttuurikeskusten verkoston suuntaan: ”Hallituksen kehittämiskohteena olevan Lastenkulttuurikeskusten verkoston www.taikalamppu.fi-sivuilla toimintaa esittelevä Vauvakulttuuri on juuri nyt suuressa suosiossa -nosto tuskin houkuttelee nuoria taiteen pariin. Toimivia malleja on löydettävissä esimerkiksi vapaan sivistystyön ja kulttuurisen nuorisotyön puolelta. Peruskoulussa opitut valmiudet taiteen tekemiseen ja kuluttamiseen kantavat omaehtoisena tai vertaissuhteissa tehtävänä taidetoimintana, kuten teatteriharrastamisena. Omaehtoisuudella ei voida mitätöidä pedagogin ja aikuisen merkitystä pitkäjänteisten taiteellisten prosessien tukena.”

    Satu Olkkonen ja Fanny Vilmilä antavat tulla täyslaidallisen mietittävää: ”Perusongelma paikallisen kulttuuritoiminnan edistämisessä on kulttuurin marginaalinen asema ja aliarvostus paikallispolitiikassa. Epäsuhta hankkeiden yliampuvien tavoitteiden ja käytettävissä olevien resurssien välillä on näyttävä, varsinkin kun hallintosektorit ja toimialat ylittävää yhteistyötä ei ole totuttu tekemään. Taidealakohtaiset alueelliset painotukset jäävät yksittäisten toimijoiden aktiivisuuden varaan. Hallituksen asettamat odotukset, kärkihankkeet ja säästöt näyttävät siksi kiireessä tuuleen rakennetuilta. --- Näkemyksemme mukaan taiteen autonomiasta niin kuin sivistyksestäkin keskustellaan yhteiskunnassa liian vähän. Samasta syystä meillä on liian vähän koulutuksellisia suunnannäyttäjiä, tai heitä ei kuulla tarpeeksi.”

Olemassa olevaa yhä uudelleen?

Educa-messuilla taisi olla sitten suunnannäyttäjiä liiankin kanssa? Ongelma taitaa olla jopa runsauden pula. Toisaalta kirjaksi asti ehtineitä suunnannäyttäjiäkin löytyy. Nyt on vihdoinkin alettu puhua joltisenkin hyväksytysti myös yhteistoiminnallisuudesta. Esimerkiksi neljän tekijän Yhdessä oppiminen (Into 2015) kerää kansiensa väliin yhteistoiminnallisuuden käytäntöä ja periaatteita. Kirjaa lukiessaan ei vain voi välttyä ajattelemasta, että nämähän ovat jo olleet tarjolla aikaisemminkin. Lähdeluettelossa ei tosin mainita esimerkiksi alan tienraivaajaa, Karttakepin kuolemaa (Arator 2003) tai Rakenna oppivaa ryhmää (PS-kustannus 2014), mutta ehkäpä edelleen on tarvetta muistuttaa ja koota näitä käytäntöjä kirjaksi muiden joukkoon.

    Mutta kukkana rokassa voisi suositella päättäjillekin taustoitusta tuohon koulutuksellisten suunnannäyttäjien tärkeyteen. Muutamat ihmiset voivat sinnikkäällä toiminnallaan tehdä merkittävää suunnannäyttöä ja muuttamistakin. Kirsti Mäkisen Pulpetin henki (Otava 2015) on ainakin sellainen. Sieltä löytyy kouluneuvoksen muistiinmerkitseminä hauskoja ja ei niin virikkeellisiä kommentteja kaavamaisista opetusmenetelmistä ja erilaisista opettajapersoonista, mutta myös luja usko koulusta kulttuurin eturintamassa.

    Iskulauseita riittää – perusteltuina: ”Kouluta tyttö, ja koulutat koko kansan.” ”Ulkomailla kannattaa käydä hautausmaalla ja kirjastossa.” ”Steve Jobs ei tajunnut, millaista myyttistä voimaa viattoman tuntuinen omena kulttuurissamme kantaa.” Ehkä olen hiukan jäävi kehumaan kirjaa, koska esiinnyn itsekin sen sivuilla myönteisessä valossa aikansa lastenkirjallisuuden Grand Old Ladyn, Kerttu Mannisen kera opettajakolutusta omalta osaltaan avittamassa. Hyvän kirjan tunnusmerkkeihin kuuluu kuitenkin myötäelämisen tuntu, asioiden pohtiminen ja tärkeysjärjestykseen asettaminen – ja toki myös edelleen kehittämisen suuntien esilletuominen: uuden kokeilu pätevien, hyväksi havaittujen käytäntöjen rinnalla.

    Ehkäpä Kirsti Mäkinen on sitten koulumaailman Grand Old Lady.