Topelius, Tyyris Tyllerö ja Teen Noir

Vuoden loppuun tiivistyy kulttuurilehtien ilmestyminen, koska viimeinen numero pitäisi saada ulos. Osa jää näköjään kuitenkin tammikuun ratoksi, koska Postin säännöt sallivat sen. Niinpä Kuvittaja on vasta kolmonen, mutta sisältää nyt omana itsenään taas kivoja harppauksia kuvantekemisen maailmaan. Tarinoiden Puisto saa täälläkin mukavasti huomiota, Aiju Salmisesta (mm. Tittamari Marttisen kirjojen kuvittaja) on laaja henkilökuva, animaation historia-kirjasta puhutaan ja oirehtivasti myös tiedon saamisesta kuvaksi eri tavoin.

 Tietokuvan eri osat 

Vuoden viimeinen Tyyris Tyllerö pureutuu myös tietokuvaan Ulla Eton johdattelemana. Rovaniemeläinen graafikko-valokuvaaja erittelee aluetta Repun salaisuus -sukupolvitietoromaanin kautta (Lasten Keskus 2014), joka käsittelee lapsen silmin pohjanmaalaista elämää ja koulunkäyntiä 20-, 40-luvulla ja nykyaikana. Eräänlainen työpäiväkirja on kiinnostavaa luettavaa, kun Etto analysoi tietokuvan käsitettä ja raameja monelta kantilta runsain esimerkein.Toinen osa Tylleröä on kannanottoa vellovaan koulukeskusteluun. Kaisa Lange kulkee läpi kirjaviidakon Aleksanteri Aho-Valolasta Eero Ojasen Lapsen filosofian kautta Liisa Keltikangas-Järvisen temperamenttitutkimuksiin ja Maarit Korhosen teeseihin. Rauno Haapaniemi & Liisa Raina puolestaan kirjaavat tärkeät kouluviihtymisen teesit, jotta emme olisi vain opiskelevinamme pulpetissa. 

Toki mukana on myös parhaat vuoden lasten tietokirjat ja palkinnot sekä retki Tarinoiden Puistoon. Helsingin kaupunginkirjasto on muuten tehnyt mainion vihkosen Hyppyjä Helsinkiin - Lastenkirjojen Helsinki (Maija Korhonen, Ismo Loivamaa ja Tytti Tuunanen), ajantasaisen ja kattavan katsauksen lukuvinkkeihin kuvakirjaikäisistä nuoriin aikuisiin: kirjoissa istutaan Fazerin kahvilassa, kävellään Kaivopuistossa, mennään höyrylaivalla Lauttasaareen tai metrolla mummolaan - vuosientakaisesta Hesasta tämän päivän vilinään.

Tyllerössä turkulainen monitoimitaiteilija Anneli Nygren toteaa lakonisesti: jos harrastaa scifiä, kauhua ja rokkenrollia, joutuu pakostakin aika paljon poikakulttuurin kanssa tekemisiin. Hän sukeltaa aluksi Antti Halmeen Metalliveljet -sarjan poikamaailmaan, mutta etenee sieltä synkemmälle puolelle, Jamie Thomsonin trilogiaan Dark Lordista ja tämän Teenage years. Toki pimeyden ruhtinaan seikkailuista teinipojan ruumiiseen vahingossa vangittuna realistisessa maailmassa saa irti mustaa huumoria ja kunnon metallimusaa, mutta samalla kirjasarja on esimerkki yhä kasvaneesta kauhun ja epätoivon täyttämästä nuortenkirjallisuudesta.

Teen Noir - modernin nuorisokirjallisuuden pimeys

Maria Nilsonin Teen Noir (BTJ Förlag 2013) on melkoinen hyppy ruotsalaiseen yhä pimenevään nuortenkirjallisuuteen - ja onhan sillä vahvat juurensa myös tällä puolella. Muistelen, että erinäisissä arvosteluissa ja kommenteissa tätä rankkaa maailmanlopun tunnelmaa on jo ihmetelty otsa rypyssä ja kuulutettu parempia aikoja. Maria Nilson lataa kuitenkin aika täydeltä laidalta. Hän käy ensin läpi teen noir -käsitteensä raamit ja mietiskelee sen jälkeen näitä mustia tulevaisuudenkuvauksia, jotka ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet nuortenkirjoissa. Yhä useammassa kirjassa tulevaisuus on täynnä luonnonkatastrofeja, sotaa ja tauteja, jotka muuttavat maailmamme painajaisuneksi. Onnellinen loppu ei olekaan enää itsestäänselvyys.

Kirjan lukujen otsikoista voi poimia sellaisia kiteytyksiä kuin "Kauniista vampyyristä mätänevään zombiin", "Minä - hirviö", "Vaaralliset kansansadut - pimeydestä valoon - ja takaisin pimeyteen" sekä katsaus nuorien asemaan ns. arjessa: kirotut nuoret, valitut nuoret, taistelu hyvästä ihmisestä...

Maria Nilsson jää mielenkiinnolla odottamaan, mihin suuntaan suosio ja tarjonta kulkevat. Jos nyt Kristin Cashoren Valitut on menevää tarinaa, niin miten käy Samantha Shannonin dystopian nuoresta Paigesta, joka on myyty pariinkymmeneen maahan uutena Harry Potterina, entä Nälkäpelit ja niin edelleen. Tuleeko Frankenstein esiin muuallakin kuin Merete Mazzarellan sivistyneenä analyysinä? Maria Nilson toteaa odottavansa kiinnostuneena uusia vaativia ja vangitsevia tekstejä, mutta ensin hän aikoo tämän luku-urakan jälkeen pimeydestä ja kurjuudesta, tuhoutumisesta ja kauhusta pitää tauon ja tarttua L.M. Montgomeryn Virherkummun Annaan.

Topelius kauhun kynsissä?

Suomen Nuorisokirjailijoiden raati nosti esille omat ehdokkaansa traditionaalisten Topelius- ja Lydecken -palkintojen saajiksi. Täällä eivät diktaattorit juhli - vaikka voisi oikeastaan olla aika kiva idea varastaa raami Finlandia Juniorista - vaan samat immeiset selvittävät voittajatkin.Topeliuksen puolella on sielläkin tätä dystopiaa ja nuoren kurjuuutta ylenmäärin. Lyhyestä sisältöselosteesta esimerkiksi Linnea Parkkosen anoreksia-kuvaukseen 112 - vihaan itseäni saa järjestyksessä kaikki ongelmat itsetunnosta perhehelvettiin. Kirja itsessään ei ole ihan koko ajan tuota tuskaa. Laura Lähteenmäen Karrelle polttava helle on taas aito dystopia ja samalla trilogian päätösosa. Raadin jäsen Marja Welin puolestaan arvosteli Keskisuomalaiseen hyvinkin myönteisesti Markku Karpion Selviytymispelin, kun taas muualla se on saanut jonkin verran kritiikkiä hajanaisesta ja pitkitetystäkin selviytymisjuonestaan. Sisko Latvuksen tarinan Suomeen muuttamisesta olenkin jo ehtinyt nauttia aikaisemmin blogissani eli Kaksi sateenkaarta.

Samoin Kalle Veirton Säbätalvi on täyttä positiivista elämän solmuilua ja hiljaista selviytymisen energiaa. Mutta liekö palkintoraati varmuuden vuoksi ottanut mukaan Lydecken -palkintoehdokaskatraaseen uudelleen Veirton Etsivätoimisto Henkan&Kivimutkan, jotta jompikumpi palkinto osuisi kunnon kohteeseen? Minusta kaksi ehdokkuutta samalta kirjailijalta on hieman kirjailijoitamme aliarvioiva: eikö muka löytynyt todellakaan vuoden 2014 tuotannosta kunnon vastusta?

Koetettuja ja koettuja tarinoita?

Saku Heinäsen Zaida ja lumienkeli on jo ollut koetuksella Finlandia Juniorissa, Sini Ezerin Aavikkohaukka sai neljä ja puoli tähteä viidestä Lukufiiliksen arviointipalstalla. Tittamari Marttisen Ikiomassa perheessäni on mukana kaikki mahdolliset sateenkaarivariaatiot, ja Maija ja Anssi Hurmeen Lepakkopoika yrittää pelastaa omalla tavallaan arjen tavanomaisuutta.Topeliushan oli muuten niitä ensimmäisiä suomalaisia varteenotettavia faktion tekijöitä. Hän saa oman arvostuksensa myös Tieto-Finlandian voittaneessa Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijonassa - Kustaa II Adolf ja Suomi 1611-1632. Välskärin kertomukset olivat Lappalaisen mukaan erinomaisesti taustoitettuja ja tarkistettuja.

Maaseudun tulevaisuus

Joulunäytelmänä tuli katsottua Kansallisteatterissa otsikon niminen näytelmä. Jos olisin noin 10-vuotias, kohtuullisen tottunut teatterissa kävijä, arvostelun teko olisi helppoa: "Sopii kyllä lapsille, koska heti alussa kerrottiin Histamiini-hevosesta, joka on tuttu televisiosta ja pop. Sitten oli mukana aika paljon eläimiä ja pari ihmistä. Hauskaa oli kun ne perustivat kellariin ompeluseuran. Jännittävää oli kun yksi Histamiinin kaverihevonen seilasi veneessä ilmassa. Vaijerit siellä kyllä oli. Olen nähnyt saman jutun kerran oopperassa, mutta siellä veneessä laulettiin. Matti-villisika ei ollut mukana, koska se on eläkkeellä Lempäälässä, mutta näyttelee vielä silloin tällöin. Koira ei tykännyt kutittavista lampaanvillaisista housuista, ja otti ne aina välillä pois. Kaikki juoksi ympäri lavaa, mikä oli hauskaa. Välillä sisään yritti tulla varmaan pikkujouluväkeä, mutta vaksit heitti ne ulos. Juonesta en sitten muuten saanut tolkkua, kun kaikki karjuivat eikä mitään selvää tahtonut kuulua. Mutta ei sillä väliä, me lähdettiin iskän kanssa väliajalla syömään Jaskan grillille, kun siellä on kuulema parempi kulinaarinen meno päällä."

 Tämä tuli mieleen, kun Teatteri&Tanssi-lehdessä arvostelija Annukka Ruuskanen otsikoi oman tulkintansa "Satumaiseksi dystopiafreskoksi" ja totesi, että "Näyttelijäensemblen työtä voisi rinnastaa kuvataiteessa harjoitettuun huonomaalaamiseen, jossa brutaalista ilmaisusta kasvaa ankarasti häiritsevää taidetta." Voihan sen kai näinkin kokea.

Hyvää uutta vuotta kaikille lastenkulttuurin ystäville!

100 vuotta suomalaista animaatiota - upeaa!

Hindi on pop, mutta fääri?

Kotimainen lastenkirjallisuus kuvittajineen näyttää parin vuoden aikana mukavasti laajentuneen myös muille kielialueille. Aivan menee pyörälle päästään tutkiessaan käännöskohteita ja kieliä. En tiedä kuinka paljon tulevaisuudessa Frankfurtin kirjamessut oikeastaan avittavat tätä käännöstoimintaa, mutta nyt jotain toista tietä ilmeisesti Tatu ja Patu ovat avanneet ovia monen muun lisäksi tsekiksi, sloveeniksi, norjaksi ja - hindiksi! Intiassa näyttää olevan jonkinlaista kysyntää myös Salla Savolaiselle, Tula Korolainenalle (!) ja Marika Maijalalle. Japani on tykästynyt Mauri Kunnakseen ja Oili Tannisen Nunnuun, Samuli Valkamaan ja Anne Vaskoon, Heljä Liukko-Sundströmiin sekä Mirja Orvolaan. Ei huonommin mene Ilja Karsikkaallakaan tai Markus Majaluomalla sekä Linda Bondestamilla, joiden kädenjälki on esillä arabiaksi. Saksa, Unkari, Hollanti ja Eesti ovat ehkä vähän tutumpia alueita Timo Parvelalle - jonka käännösvalikoima on melkoisen komea! -  Siri Kolulle, Nopoloille ja Ninka Reitulle.

Ja onko vielä tosiaan kieliä, joille Tove Janssonia ei ole kokonaan käännetty? Mukaan ovat vielä tulleet latvialaiset, espanjalaiset, hollantilaiset ja - noin 50 000 Färsaarten asukasta, kun muumit seikkailevat fäärin kielellä!

Aamutuimaan televisiossa

YLEN Aamu-tv kantoi myös kortensa kekoon tässä keskiviikon varhaisena aamuna, kun puhuttiin lastenkirjoista. Itse ajatus oli ihan mukava ja kannatettava. Ennen lähetystä kysyin vanhasta muistista, kuinka paljon aikaa on käytettävissä. Kolmetoista minuuttia. Aikoinaan 90-luvulla tein samaan puljuun Kirjakuutamo-ohjelmaa, jolla oli ruhtinaallisen tuntuinen tunti aikaa - sekään ei tuntunut aina riittävän. Nyt mukana oli lisäkseni sanavalmis kustantajan edustaja ja kirjastoa puolustava lastenkirjaston ammattilainen. Jotain saimme kyllä aikaan, ihan hyviä peruskiteytymiä, mutta tietenkin aika loppui juuri kun varhaisnuorten kirjat olisivat tulleet käsittelyyn. Aamu-tv:llä on kuitenkin omat facebook-sivunsa, jonne lähetettiin vinkkikirjalistaa. Toivottavasti kaikista vinkeistä oli jotain hyötyä joulun kirjahullunmyllyssä. 

Minulta jäi esittelemättä mm. erinomainen merestä kiinnostuneille tarkoitettu Ikioma Itämeri ja yllättävä löytöni eli Baletin tähti - kertomus tanssijasta, joka unohti roolinsa ( Aurinko-kustannus 2014). Juhani Koiviston teksti vie oopperan rekvisiittavarastoon, missä tarpeistonhoitaja kompuroi. Puunukke putoaa piiloon ja menee pyörälle päästään, eikä muista mihin balettiin oikein kuuluu ja minkäniminen mahtaa itsekään olla. Nukke alkaa etsiä rooliaan ja törmää matkallaan muihin avustajiin.

Näiden pienten siirtymien ja kertomusten avulla päästään esittelemään eri baletteja Prinsessa Ruususesta Tuhkimon kautta Coppeliaan, Joutsenlammesta Lumikuningattaren kautta Kaunottareen ja Hirviöön. Lopulta yksi tanssijattarista löytää murheen murtaman nuken ja salaisuus paljastuu: Pähkinänsärkijä pääsee viime hetkellä mukaan esitykseen, mutta osaako se enää rooliaan? 

Kansallisbaletin esityksistä otetut kuvat (Sakari Viika) - joita onkin runsaasti - ovat upeita ja rytmittävät mukavasti juonen kerrontaa. Itse kehyskertomuskin soljuu kohtuullisen näppärästi. Kokonaisuutena kirja antaa houkuttelevan kuvan baletista - ja varmaan tarpeellisia ennakkotietoja aikuisellekin ennen kuin mennään oikeaan esitykseen.

Upean kookas perusteos

on Tuula Leinosen 100 vuotta suomalaista animaatiota (Aalto-yliopisto 2014). Mahtava tietoteos saattaa olla mainio ehdokas myös moniin alan palkintoihin - vai onko se jo jäänyt niistä paitsi, kun vähän harvinaisempi julkaisijataho ei ole huomannut puffata kirjaansa (Aalto-yliopiston julkaisusarja Taide+Muotoilu+Arkkitehtuuri 3/2014). Opusta on syytä tarjota opetusministeriön pienlevikkisen laatukirjallisuuden tukilistalle, jotta mahdollisimman moni pienempikin kirjasto voisi hankkia sen kokoelmiinsa.

Enimmäkseen haastatteluihin perustuva yli 500-sivuinen kirja antaa hyvin tilaa juuri animaation ammattilaisten kokemuksille. Lähiaikojen isojen animaatiotuotantojen tiedot ja työryhmät löytyvät Elonet-tietokannasta. Tuula Leinonen toteaa, miten Suomessa animaatiota on tuotettu pienissä yksiköissä. "Niissä tehtäviä ei ole eriytetty, vaan ohjaajan ja animaattorin roolit ovat usein yhdistyneet ja tekijän persoonallinen käsiala on päässyt töissä hyvin esille. Yksittäisessä piirroksessa näkyvät kuvan elementit - värit. muodot, viivat - mutta liikkeen ominaisuudet ja luominen eivät avaudu katsojalle yhtä helposti." Suomalaisesta animaatiosta on kirjoitettu yllättävän vähän - aikaisemmin oikeastaan vain Juho Gartz Elävöitettyjä kuvia-teoksellaan (1975) esitteli alan pioneerit ja aikalaiset. Nyt Leinonen toki aloittaa varhaisvaiheista, mutta laajentaa heti käsittelyään mainospaloihin, pala-animaatioon, nukke- ja vaha-animaatioon, elävään viivaan, ruutuanimaatioon, kokeelliseen toimintaan, ääneen, koulutukseen ja lopulta tietokoneiden tuloon. Pala-animaation kohdalta voi nostalgisoida Jasonin ja Mimosan kanssa, jotka muuten olivat hyvin esillä myös Annantalossa juhlittaessa satavuotiasta animaatiota.

Silmäniskujen hinnoittelusta

Erityisesti on kiitettävä laajoista liitteistä, asiasana- ja henkilöhakemistosta, sanastosta ja lähteistä: mainio ja käyttökelpoinen osuus! Sieltä muuten löytyy myös Pirre Vaijärvi, jolle käsikirjoitin aikoinaan Jepperi -hahmoa ja myöhemmin selluloidi-animaatiosarjaa Suomen linnoista. FOT graafikot olivat silloin paljolti mukana ja valmistivat jopa erittäin suositun näyttelyn Liikkuvat kuvat - Rörliga bilder (1978). Aika oli hektistä, sillä sopimuksia ei oikeastaan ollut, vaan töistä sovittiin tapauskohtaisesti. Asiasta jopa lakkoiltiin, kunnes freelance-töitä koskeva sopimus lopulta solmittiin. Liikkuvissa kuvissa oli mukana myöhemminkin paljon töitä tehneitä graafikoita, kuten Kati Bondestam, Antonia Zilliacus, Christina Anderson, Camilla Mickwitz, Maikki Harjanne, Seppo Lindqvist, Heikki Paakkanen, Tini Sauvo ja Anna Tauriala - oikeastaan samalla myös suomalaisen lastenkirjallisuuden terävä kärki animaatioiden ohella. Tini Sauvo on esimerkiksi tehnyt myyränsä lisäksi niin kirjoja, oppikirjoja kuin monia taidenäyttelyitä.

Taistelu sopimuksesta tuotti myös toisen puolen: budjetteihin kirjattiin nyt markkamäärät jokaiselle liikkuvalle osalle: 3 x silmänisku = 2,5 mk! Näillä eväillä pystyttiinkin sitten enää tuottamaan selvästi vähemmän animaatioita...

Sata vuotta animaatiota kätkee sisälleen valtavan määrän lastenkulttuurihistoriaakin - ja nostalgiaa. Esimerkiksi Marja Seilola ja Riikka Tuomari sopivat oikea- ja vasenkätisinä mainiosti vierekkäin saman työpöydän ääreen tekemään Hämeenlinna -sarjaa - ja myöhemmin niistä kuvakirjoja. On hyvin miellyttävää, että tekijöille on annettu tilaa ja töitä esitellään kunnolla - erityisesti kuvamateriaali kirjassa on esimerkinomaista painojälkeä myöten.

Luin ja uppouduin erityisesti lapsille ja varhaisnuorille tekevien lastenkulttuurin monitoimiammattilaisten töihin. Samalla päästään esittelemään ehkä hiukan tuntemattomampaa puolta monien nykyisin enemmänkin kirjojen kautta tutuiksi tulleiden tekijöiden työhistoriasta. Varsinkin ruotsinkielisten lastenohjelmien puolella moninaisuus kukoisti silloisen tuottaja Berit Neumannin avulla. Oikeastaan voitiin puhua melkein omasta tallista Camilla Mickwitzeineen ja Antonia Ringbomeineen. Suomenkielisellä puolella taas Irja Ranin hoiti monia animaatiotöitä erilaisten lastenohjelmien osaksi omien nukkefilmiensä lisäksi.

Työ animaatioalueella jatkuu uusien nimien myötä ja uusilla malleilla. Näin jatkuu myös perinne lastenkulttuurin laajentamiseksi ja monipuolistamiseksi - lasten iloksi.

Kulttuurilehdet ja road tripin kehitys

Sarjainfo porskuttaa vahvasti

Loppuvuoden lehdet ovat hyviä luukkuja samalla ilmiöihin eri puolella kulttuurikenttää. Yhä edelleen ihastelen esimerkiksi Sarjainfon arvostelijoiden ammattitaitoa: kotimaiset uudet albumit ja pienlehdet saavat kerta toisensa jälkeen monipuolista palautetta ja sillä oikealla asenteella. Ei lytätä vaan haetaan ne hyvät puolet ja mahdolliset karikot parannusehdotuksineen. Ainakin Sarjainfon hotkaistuaan on vakuuttunut kotimaisen puolen vahvuuksista.

Tämä on siinäkin mielessä mielenkiintoista, että kotimaisella kuvakirjapuolella näyttää olevan yhä ahtaampaa. Kuvittajamme valittavat töiden vähyyttä, kilpailua ja tietysti korvausten määriä. Kun maailmanluokan kuvittaja ei tule töillään toimeen, jossakin on ongelmia. Mutta sarjakuvapuolella lehtiä ja omakustannealbumeja muista puhumattakaan näyttää riittävän. Tehdäänkö niitä sitten työn ilosta ja painorahoja jostakin kaapien, vai onko sillä puolella jotain ihmelääkkeitä?

Sarjainfon kannessa ei ole numeroa, ja syyn ymmärtää sisäsivuilta - tämä on kolmonen ja nelonen ilmestyy tammikuussa 2015, viimeisenä mahdollisena aikana ajatellen silloin jo Postin nimellä kulkevan liikelaitoksen määräyksiä. Mieluusti luin tästä numerosta myös vihdoinkin Martti Sirolasta tehdyn jutun. Mieshän on tehnyt todella pitkän ja uraauurtavankin työn lasten sarjakuvan puolella ja saanut jonkinlaisen tunnustuksen eli taiteilijaeläkkeen.

Sanottakoon, ettei sellainen tule kuin manulle illallinen, vaan vaatii pärjäämisen aika isossa ehdokasjoukossa. Pitääpä taas kaivaa kätköistä Hölmöläiset ja varsinkin Martin faktio-sarjakuvat ennen kuin termiä edes osasin ajatella: Apassit, Erämaaseikkailu ja Rautaparta (1974-) ovat täynnä seikkailua tukevia konkreettisia ratkaisuja, keksintöjä, rakennelmia ja näkyvän taakse meneviä paljastuksia. Itsekin olen niistä saanut nauttia, kun teimme Martin kanssa Jukka Vihi-salapoliisiseikkailuja sarjakuviksi ja kirjoiksi. Uusin albumi näyttää tulevan jo keväällä Kustannus-Mäkelältä eli Kippo, Nappo ja Kuuppa seikkailevat jälleen Irvileuassa - kalavaleita tietysti.

Portti on skifin aatelia

Samalla tavalla on nostettava hattua tamperelaiselle Raimo Nikkoselle, jota pitäisi kyllä joskus muistaa harvinaisen innostavasta ja tulisieluisesta skifin puolesta taistelusta. Ties kuinka monta vuotta Portti onkaan ilmestynyt - kolmas numero on näköjään 132. julkaisu ja 33. vuosikerta! Tyyris Tyllerö laittaa hiukan paremmaksi, kun menossa on 38. vsk, mutta suomalaisessa kulttuurilehtikentässä Portti on sitkeä outoja maailmoja tutkaileva lehti. Ja samoin kuin Sarjainfossa, Portista saa mainion yleiskuvan ilmestyneestä alan kirjallisuudesta ja muustakin: meikäläiselle on mannaa, kun voi lukea keskitetysti asiantuntevien arvostelijoiden lausumat myös lasten ja nuorten kirjallisuudesta. Portti on tässä numerossaan myös antanut panostaan juhlavuodelle: Anni Nupponen luo katsauksen Muumilaaksosta Suomenlahdelle eli Tove Janssonin kirjojen kartoille - niitähän myös Niklas Bengtsson on käsitellyt mainiossa opuksessaan Kummat kirjat - lastenkirjan muodon ja kuvituksen historiaa (Cultura 2014).

Lapsen maailmassa 11/2014 puolestaan on kätevä tarkistaa kriitikko Ismo Loivamaan high pointit, koska artikkelin loppuun on koottu sopivasti lihavoituina ydinharmistuksen kohteet: nyt vaikkapa miten lasten ja nuortenkirjoja suomennetaan entistään harvemmista kielistä tai pakolaisista, siirtolaisista ja adaptiolapsista tehtyjen kirjojen samanlaiset taustat - missä ovat somalilasten tarinat? Maahanmuuttajien oma kirjallisuus varttuu toivottavasti aikanaan - sitä ennen kotimaisen lastenkirjallisuuden olisi kajottava arkoihin ja vaikeisiin teemoihinkin.

Kuvittaja-lehti näyttää yhdistyneen ainakin tällä kertaa Grafiaan. Olisikohan syynä vähentyneet rahat vai mikä? Nyt nimittäin Kuvittajat eivät ole lehdessä paljoakaan esillä - pari lyhyttä tapausselostetta. Aikaisemminhan Kuvittaja on esitellyt mukavasti ja persoonallisesti alan taitajia ja ongelmia. Christer Nuutinen näyttää olevan tällä hetkellä ns. kameralude hallitusten jäsenyyden ym ominaisuuksiensa takia - hän esiintyy myös omakuvallaan Sarjainfo-lehdessä puhumassa kertovasta kuvittajasta. Muistettakoon myös Christerin mainio kuvitus Marjut Hjeltin palkittuun opukseen Maanväki! Ainakaan tällaisena kombinaationa yhteisnumero ei minua hetkauttanut - pikemminkin alkoi ajatella että rahkeet/rahat taitavat olla loppu?

Miehet nuorten sieluja aukomassa

Jyri Paretskoin Shell's angels ja Kalajoen hiekat (Karisto 2014) on Finlandia Junior -ehdokkaaksikin päätynyt 413 sivuinen road trip. Kolmen kaverin nokkelien ja vähemmän fiksujen kommellusten, huulenheiton ja surkeiden sattumusten sarja yltää huippuunsa Kalajoen hiekoilla. 

Kysymyksessä on siis toisaalta klassinen pojat mopedilla läpi Suomen -tarina, toisaalta Nolojen tilanteiden mies -parodioiden kasapäinen kavalkadi. Neljäsataa sivua on aika uuvuttava kokemus, sillä pienellä tiivistyksellä sekä huulenheitosta että rakastumisen ja toisen löytämisen vaikeudesta olisi saanut tehokkaampia vaihteluita. Ja jokseenkin tyly loppuhuipennus ei tunnu vitsiltä: Milla, tuo Rudia vanhempi, mutta ei näköjään kokeneempi, kirjoittaa ensi yön jälkeen:"Mä olen raskaana". No, ainakin tuntuu siltä, että Shell's Angels ratsastaa kolmanteen osaan. Täytyy tarkistaa, kuinka monta uutta huulenheittoa löytyy.

Sitä nimittäin löytyy myös Jukka-Pekka Palviaisen road tripistä Perjantai on hyvä päivä lähteä (Karisto 2014). Näyttää siltä, että Karistolla on ollut todella hyviä nuorisokuvausten löytäjiä, sillä minusta Lotalla ja Ronilla on ensinnäkin naljailussaan selkeä linja ja idea, joka kivasti varioituu läpi matkan lukujen lopussa.  "- Haista rhororenrendo.  - Se on rhododendron, ääliö." Vähän ihmettelen, minne Palviainen jäi Finlandia Juniorissa, sillä Perjantai on hyvä päivä lähteä on iholle tuleva tulkinta kahden erilaisen nuoren kaipuusta johonkin ja sen vähittäisestä toteuttamisesta. 

Uskottavasti Palviainen lähentää kahta alussa vierasta hiljalleen toisiinsa, luottamusta, uteliaisuutta ja rakastumista. Kaikki tämä tehdään preesensissä - kiva valinta, joka tuo tiiviisti tapahtumat tähän hetkeen - ja Lotan kertomana juoni etenee myös taitavasti molempien päähenkilöiden tarinaa aukoen. Nuorten ensimmäinen rakastelukohtaus on myös hapuilevan tarkkasilmäinen ja myötäelävä ja todenmukainen. Oikeastaan ainoa hiukan vaivaannuttava asia minulle oli lähdön laukaissut syy, Lotan isän todistaminen rikollisjengiä vastaan ja siitä seurannut pako maan alle. Myös ratkaisu on kuin pakon sanelema: uhka väistyy, ja isä pääsee palaamaan kotiin.

Onnittelut Karistolle myös Kalle Veirton Säbätalvesta. Hänellä on sormenpäissään mainio tuntu lievien luusereiden elämään, ja miten siitä selvitään hengissä. Einari, 19, on liikenneonnettomuuden jälkeen vailla tulevaisuutta, mutta saa pestin auttamaan lupaavana salibändin pelaajana tulevaisuuden joukkuetta Heinolassa. Jännästi tämä raskaana olo seuraa näitä nuorisokuvauksia: Einarin uusi tyttöystävä synnyttää kolmen kuukauden kuluttua toisen miehen lapsen. Tässä on kuitenkin viittaus tulevaisuuteen: "Kaikki on yhä kesken. Tämä ei ole loppu." Katsotaan miten käy Rudin ja Einarin!

Viimeisiä sivuja Tove Janssonista

- mutta melkoisen komeasti, sillä Petter Karlssonin (teksti), kuvatoimitus Bengt Wanseliuksen eli Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina (WS 2014) on sananmukaisesti mahtava kirja, johon on Toven kuvakirjojen tapaan leikattu kanteen pyöreä reikä. Siitä näkyy Tove tähyilemässä kaukoputkella merelle. Sisäsivulla huomaa kuitenkin, miten reunassa kipuaa Muumiperhe ylös köysitikkaita auki retkottavaa ovea kohti. Teksti soljuu melkoisen kuvamateriaalin läpi ikäjärjestyksessä. Kuvista ja kommenteista voi poimia pieniä herkullisia yksityiskohtia:"Lapsena hän haaveili majakanvartijan pestistä. 'Sellainen minusta tulee sitten, kun olen vanha ja rikas.'" Kuusivuotiaana Tove kirjoitti sadun Prick-nimisestä koirasta, joka sairastuu ja siirtyy autuaammille metsästysmaille. Tove myös myi koulutovereilleen omatekoisia lehtiä "Julkorven" ja "Kakta knopp". Hän oli tietysti itse tehnyt kuvat ja tekstin, mutta myös monistanut sivut, keittänyt liiman ja koonnut kokonaisuuden. Parhaimmillaan Tove sai myydyksi jopa 23 kappaletta. 14-vuotiaana hänen Mannerheimiä ylistävä runonsa Hej, hurra för Mannerheim julkaistiin Allas Krönika-lehdessä. Mutta samana vuonna Tove myös lähetti kustantajalle esikoiskirjansa Pipu ja Kalle ja Ahdin mustekalat salanimellä Vera Haij.

Kuvissa näkyy paitsi työskentely-ympäristöjä myös vanhaa Helsinkiä. Ja usein tuo melkein tunnuskuvaksi muodostunut asetelma Tovesta kallion päällä tähyilemässä jonnekin kauas.

Tulevaisuudessa nimittäin Muumit aivan varmasti valloittavat yhä uusia ystäviä ympäri maailmaa. Toven juhlavuosi on ollut melkoista hurlumheitä, mutta luullakseni Muumiperhe on ottanut sen vastaan syvän filosofisen tyynesti. Ainahan voi sitten lähteä seikkailemaan salaperäiselle merelle tai vetäytyä nyt hyvin ansaitulle talvilevolle.

Joulupukki, tuo kausituote ja Kutturan lumo

Minkä pukin valitsisi?

Valinnan varaa on jälleen kerran. Outo römeä-ääninen miesmalli kiertelee ympäriinsä ja jättää jälkeensä värikkäitä joulupapereita, tyhjiä laatikoita, naruja ja onnittelukortteja - sanalla sanoen ongelmaroskaa, mistä ei oikein tiedä mihin jätelaatikkoon niitä sysäisi.

Kirjapukki voisi olla ihan mukava vaihtoehto. Esimerkiksi iänikuiseen kysymykseen, ehtiikö pukki varmasti meillekin, löytyy vastaus Hiroko Motain ja Marika Maijalan selvityksestä Miljoona biljoona joulupukkia (Schildts&Söderström, suom. Mirjam Ilves). Maijalan kuvat ovat nyt tärkeässä osassa, koska itse teksti on ytimekäs ja lyhyenlainen:"Kauan, kaun sitten koko maailmassa oli vain yksi joulupukki. Koska koko maailmassa oli vain vähän ihmisiä." Kun lapsia syntyi enemmän, joulupukille alkoi tulla kiire. Kaksi joulupukkia ehti kuitenkin hoitaa hommat ja niin edelleen. Lopulta oli pakko pyytää jumalalta apua. "Sitten joulupukkeja oli miljoona." Pukit tekivät viisaan päätöksen ja päättivät ulkoistaa koko homman. Vanhemmat saavat hoitaa lahjarumban. Kun tätä oli aikansa jatkunut, joulupukki oli jakaantunut niin pieniksi pukeiksi, ettei niitä erottanut enää paljaalla silmällä. "Mutta yhä edelleen miljoona biljoona joulupukkia kiipeää miljoonan biljoonan aikuisen korvalehdelle ja kuiskaa: Anna lapselle lahja."

Marika Maijala on saanut sydämensä kyllyydestä värittää liiduillaan ensin havupuita, sitten jakaantuvia pukkeja, mutta väliin mahtuu makoisia värimaailmoja ja tilanteita. Kuvitus kantaa hyvin matemaattista jouluselvitystä.

Todellinen joulupukki ja mentaaliongelmat

Tähän väliin on hauska esitellä oma löytöni eli Ulla ja Jorma Eton Joulupukin päiväkirja (Arktinen banaani 1998). Intiimit paljastukset Joulupukin hämärästä menneisyydestä, henkilökohtaisesta kriisistä ja olemisen ongelmista eivät toki ole lasten tavaraa, mutta joulusta uupuneille vanhemmille sarjakuvaromaani suonee edes hetkellisen helpotuksen: ei ole pukillakaan helppoa. "20.7. MIKSI MINUA VAINOTAAN!? Joku tonttu oli poissaollessani käynyt tuomassa valtaisan pinon sanomalehtiä, vaikka olen sen nimenomaan ankarasti kieltänyt!" Amerikassa näyttää jo elokuussa olevan suuria joulualennusmyyntejä, jolloin voi edullisesti hankkia valmiiksi lahjat seuraavaa joulua varten. "Maailman lapset tarvitsevat joka vuosi yhä enemmän ja enemmän. Minun täytyy aloittaa jo huomispäivänä!!!"

Hyvästi siis loma ja pään tyhjennys ja rentoutuminen. Kurssin käyneet arkistotontutkaa eivät pysty luomaan sellaista järjestelmää, joka toimisi lasten kirjeiden kohdalla. Niissähän oikeasti toivotaan perimmiltään vain rakkautta.

Ulla Etto, rovaniemeläinen graafikko ja valokuvaaja - viimeksi sukupolviromaani Repun salaisuuden (Lasten Keskus 2014) kuvittaja, on tehnyt upean matkan isänsä Jorman todenmakuisiin teksteihin. Minusta näissä muotoaan ja kokoaan muuttavissa aukeamissa lukija kohtaa suoraan mieleen virtaavan tulkinnan joulumielen venkuroista ja todellisen, syvän rauhan hakemisesta joulupukin historian eri käänteistä. Pyhän Nikolauksen tarina saa uuden tulkinnan ja yhtymäkohtia nykymenon sivujuonteisiin. Miten joulupukkiparka voikaan reagoida esimerkiksi kaikkein kauneimpien joululaulujen ainaiseen helinään? Psykiatrilla se huomataan: lääkäri tietenkin ehdottaa yhä useampien apulaisten hankkimista, mutta eihän se sovi! "Kuka muu voisi jakaa joululahjoja kuin joulupukki? Pääsiäisnoitako? Sehän olisi samaa jos sairaanhoitajat määräisivät hoitomenetelmät ja suorittaisivat leikkauksetkin. En voi toivoa muuta kuin että ihmislapset oppisivat tyytymään vähempään tavaraan ja kiireeseen." Niinpä...

Pirkko Vainion Majakan jouluvalossa (Lasten Keskus 2014) joukko tonttuja on asuttanut vanhan tornin. Sieltä joulupukki tulisi hakemaan pari päivää ennen joulua tonttujen nikkaroimat lahjat. Majakan valo ohjaisi pukin turvallisesti paikalle. Mutta vanha Petrus ei aina muista, mihin tulitikut ovat joutuneet. Myrsky nousee, eikä Petrus löydä tikkujaan mistään. Vasta ylhäällä tornissa tonttu kouraisee taskuaan ja löytää askin. Pirkko Vainion jouluversiossa on pehmeät värit, lyhdyt tuikkivat ja tonttujen puuhissa on paljon seurattavaa. Aukeamiakin on ryyditetty taitavasti tilannetta seuraavalle sivulle juoksuttaen ja väliin sarjakuvamaisesti eteenpäin hyppien.

Kotimainen kuvitus ja ruotsalainen joulu

Näin käy vaikkapa Katerina Janouchin kuvakirjassa Ingrid och Ivar firar jul (Bonnier Carlsen 2014). Suomenruotsalaiset kuvittajat näyttävät saaneen mukavasti töitä toiselta puolen rajaakin. Esimerkiksi Kati Bondestamin seuraan on liittynyt Mervi Lindman tässä pikkuhauskassa lasten joulunodotuksessa. Lindmanin tunnusmerkilliset lapsihahmot sopivat nyt varsin hauskasti värikkäinä sivuille, missä seurataan askarrellen, huokaillen ja salaisuuksia varjellen juhlan tuloa. Näyttää siltä, että Mervi Lindman on ihan kotona näissä sopivasti kiireisissä ja humoristisissa tilanteissa. Ingrid ja Ivar ovat varsin toimeliaita viikareita, koska lähes kaikki on jo valmista, kun vanhemmat vasta astuvat kuvaan yhdellä loppuaukeamista. Mikä parasta, lahjoja näyttää olevan muutama per nenä, joten niiden aukaisemiseen riittää aikaa ja tutkimista.

Suomalaisen Finlandia Junior -kisaan varmaan tahtomattaan sotkeutunut Ulf Stark on mukana myös jouluvillityksessä kirjallaan Suuren metsän joulu (WSOY 2014, alkup. 2012, suom. Kati Valli). Kuvitus on ehtaa Eva Erikssonia: muodokkaita metsän eläimiä erikoispiirteineen. Eva Eriksson yhdistyy minulla aina humoristisiin helppolukuisten lastenkirjojen kuvituksiin, ja onhan nytkin tontuissa samaa säpinää. Tällä kertaa kuitenkin Ulf Starkin kertomus vie mukanaan. Kanilapset Iina ja Niki löytävät punaisen myssyn ja murtuneen kyltin, jossa lukee: TARJOA! HIENO TONT. Koko metsän väki alkaa puuhata joulutontun vastaanottoa, koska sitähän tuo jännittävä kyltti tarkoittaa. 

Kire-kotitonttu on toki olemassa, pieni harmaanvikkelä ja äkäinen puuhamies, jolla on punainen hiippamyssy. Talossa vain ei enää asu ketään, mutta paikat pitää silti tarkistaa. Ulf Stark luo hienosti vaivihkaa tontun yksinäisyyden ja kaverinkaipuun, vaikka itsetunto ei sitä suostu myöntämään. Tuuli sieppaa Kiran myssyn ja portissa roikkunut kyltti lentää saman tien. Tämä joulutarina onkin sitten kuin jännityskertomus: löytävätkö metsäneläimet ja kiukkuinen tonttu toisensa? Hitsaako yhteinen metsänväen päämäärä porukankin joulutunnelmaan?

Lopussa on kaunis kiitos, mutta kyllä väliin kommelluksiakin mahtuu. Tämä on myös mukava kirja lukea ääneen lasten kanssa. Vaikka silloin kun oikein on jo hinku päästä joulua toimittamaan eikä ihan vielä saa.

Onko joulupukki Lapista kotoisin?

Näinhän sitä väitetään. Varmuuden vuoksi voi olla hyödyllistä tarkistaa pohjoisen tarinoiden tunnelma vaikkapa Leena Laulajaisen hienoista Lapin saduista kokoomajulkaisusta Hopeasarvinen poro (Tammi 2014). Valikoima on koostettu saduista Taikarumpu kertoo, Vesilinnun sydän sekä Aurinkolintu ja Kaamoksen korppi (1980-2000). Mainio idea, sillä Laulajainen on mielestäni juuri näissä maisemissa vaikuttava ja jännittävä. Leena on itse sanonut, ettei näitä satuja ole tehty, ne ovat syntyneet. Sattumalta Kutturan saamelaiskylä, missä sadut ovat mieleen syntyneet, on minullekin hiukan tuttu ja siellä on käytykin. Leenalla on maisema kuin kuvana mielessä:"Otava kiilui keskellä keskellä taivaankantta, lumi kimalsi kuun ja tähtien valossa. Hiljaisuuden rikkoi vain tunturimännyn oksalta putoava kourallinen lunta. Susi kiersi majan kahteen kertaan yöllä ja jatkoi matkaansa kurussa virtaavan joen yli."

Joulupukkia ei jää kaipaamaan syntytarinoiden parissa, sinisen hirven kera tai vedenhaltijan poikaa ihmetellessä. Lappi on jo nimissä houkutteleva: on Tuulisolmuja, Sadesilmää, Auringon peuraa, Saivo-Tuur ja Rievan-Inka tai Skipagurran kuu. Virpi Pennan kuvituksessa yhdistyvät naivistisuus, symbolit, liike ja taika. "Esitän kunnioittavat kiitokseni Saamenmaalle, saamelaiselle kulttuurille ja saamen rikkaalle kielelle, joiden vaikutuksesta nämä sadut ovat syntyneet," Laulajainen sanoo loppukaneetiksi.

Kiva että kirjailija meni Kutturaan ja tuli näiden kanssa sieltä takaisin.

Linda Liukas ja opetusministeriön kompetenssi

Maanväki ja muu palkintokatras

Kulunut viikko on ollut oikeaa lastenkulttuurin palkintotähtisateen aikaa. Kun erilaiset jakavat näyttävät tykästyneen Lapsen Päivän ja oikeuksien liputukseenkin, niin mikäpä ettei alan tunnustuksia voisi jaella juuri tähän aikaan. Muuten, Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston Lasten omassa vuosikirjassa (Lasten keskus 2014) kerrotaan uusin tieto myös tästä merkkipäivästä ja pohditaan olisiko kiva liputtaa myös lasten hauskojen asioiden puolesta. Nyt niitä taitaa olla.

 Tähän mennessä kuumin kädenojennus oli Suomen tietokirjailijat ry:n  Tietopöllöpalkinto, joka myönnettiin lauantaina 22.11. Marjut Hjeltille. Juuri olin ehtinyt kirjoittaa arvion hänen hienosta kirja-aarteiden esittelystään eli Lapsuuden saduista ja seikkailuista (Into 2014). Ainakin tuon kirjan kohdalla ajoitukset ovat onnistuneet hyvin: Niklas Bengtsson kehuu kirjaa Portissa (3/2014) ja Yliopisto-lehtikin hehkuttaa perään. Tietopöllön Hjelt sai monipuolisista retkistään kansanperinteen ja mytologian maisemiin. Uusin kirja Maanväki (SKS 2014) onkin erinomainen esimerkki tiedon, fantasian, tarinoiden ja taustojen oivasta yhteenpunomisesta lukijaa vangitsevalla tavalla.

Toki rinnakkaiset tunnustukset taitavat syödä vähän julkisuustilaa toisiltaan. En hirveän isoja esityksiä ole löytänyt esimerkiksi lastenkulttuurin valtionpalkinnoista puhumattakaan Lasten Päivän maineteoista. Nehän menivät Rauman taidemuseolle ja tanssiteatteri Raatikolle. Erityisesti haluttiin kiinnittää huomiota lasten kulttuurikompetenssin vahvistamiseen - hei, haloo, kauhean virallinen ja muutenkin ei niin suomenkielinen tavoite! Raumalla on jo pitkään toteutettu lapsille suunnattuja näyttelyitä oheistoimintoineen. Raatikko puolestaan on vantaalainen ammattiteatteri, joka toki muuallakin on edistänyt koulujen ja päiväkotien kanssa kulttuurinsa levittämistä. "Tanssiteatteri Raatikko on tehnyt pitkän ja ansiokkaan työn lasten kulttuurikompetenssin vahvistamiseksi tanssin ja muiden taiteiden aloilla." Hyvä kompetenssi!

Sinfoniasoppa vai Milla Magia?

Ja sitten nämä lastenkulttuurin valtionpalkinnot.  Raatikon viereen sopinee ainakin minulle vähän tuntemattomampi lastenmusiikkiduo Soiva Siili, joka on myös "yleisökasvattaja ja valtakunnallinen varhaiskasvattajien musiikki- ja luovuuskouluttaja." Lisää hienoja määreitä: yleisökasvattaja! Luovuuskouluttaja! Esimerkkinä mainittakoon Sinfoniasoppa, joka on klassisen musiikin perehdyttämismetodi alakouluikäisille lapsille yhdessä Oulu Sinfonian kanssa. Onpa tullut levykin, kannen tekijänä itse kuuluisa siili Milla Paloniemi!

Kun kirjastotkin ovat nyt saaneet roppakaupalla tunnustusta, niin niiden kainaloon tai koodaamisen opetuksen rinnalle voisi ehkä kuvitella sitten Linda Liukkaan (s. 1986), joka "edustaa uutta kansainvälistä ja tulevaisuuteen suuntautunutta näkökulmaa lastenkulttuuriin ja sen kehittämiseen: hänet tunnetaan erityisesti digitaalisen teknologian ymmärrettäväksi tekemisestä ja koodauksen opettamisesta tytöille. Taustalla on ajatus koodauksesta uutena digitalisoituvan maailman perustaitona, jota kaikkien tulisi hallita luku- ja kirjoitustaidon tapaan.

Liukas on ollut perustamassa suomalaista Rails Girls -metodia, joka opettaa tytöille koodauksen alkeita. Koodaustyöpajoja on pidetty 160 kaupungissa eri puolilla maailmaa. Lisäksi Liukas on ollut laatimassa opettajille ja opetusalan päättäjille suunnattua Koodi2016-opasta sekä siihen liittyvää verkkosivustoa. Tällä hetkellä Linda Liukas työstää Hello Ruby -lastenkirjaa, joka opettaa koodausta tarinoiden ja lapsille luontevien tehtävien kautta."

Täytyy myöntää, että ensin luulin nimeä ns. taiteilijanimeksi samaan tapaan kuin Milla Magiaa ja toisekseen, että vähän olen näköjään pudonnut lastenkulttuurin uusimmista tuulista. Linda tituleeraa itseään jo kirjailijaksi, ja onhan siellä verkossa näköjään koodauslastenkirjan tapainen.  Ehkä siitä on hyötyä myös vanhemmille kasvattajille.

Ministeri on todella huolestunut

Nimittäin Suomen tietokirjailijat ry:n syyskokouksessa puhunut opetusministeri Krista Kiuru on hänkin todella huolissaan oppimisen motivaation katoamisesta: nuoret eivät enää jaksa samalla tavalla kuin ennen innostua koulunkäyntiin näillä metodeilla. Online-sukupolvi on jo kouluissa, ja digitaalisuus on saatava kaikkialle samantasoiseksi. Vuonna 2015 aloittaa 150 koulua uuden pilotoinnin uusilla kujeilla. Olisiko silloin Linda Liukkaankin uusi aika tullut, ja voisiko hän ottaa sivutoimekseen käydä valistamassa myös opettajankoulutuslaitosten porukkaa?

Krista Kiuru hehkutti kirjastojen merkitystä ja roolia suomalaisessa koulutus- ja sivistysyhteiskunnassa. Hyvä niin, sillä UNICEF ehti jo hehkuttaa lastenkirjastotyötä, joka siis sai Lapsen oikeuksien vaikuttaja 2014-tunnustuksen. Perustelut ovat ihan asiaa: "Kirjasto pyrkii ihailtavasti, lukuinnon vähentymisestä huolimatta, vastaamaan lasten sosiaalisiin, tiedollisiin ja kulttuurisiin tarpeisiin. Se pyrkii tekemään itsestään, ei vain lapsille sallitun, vaan lapset tervetulleeksi toivottavan ja turvallisen tilan, olohuoneen – mikä ei tänä päivänä ole itsestäänselvyys."

 Kirjastot toimivat tiedon lähteinä kaikille pyrkien ehkäisemään tiedollista syrjäytymistä ja mahdollistamaan yhdenvertaisen pääsyn kulttuurin pariin ja harrastuksiin kaikille lapsille ja nuorille. Tasa-arvoa ylläpidetään myös tavoittamalla kirjastoauton kautta syrjäseutuja. Kirjastot ovat innovoineet toimintaa lapsille ottamalla valikoimaansa kirjojen ja lehtien lisäksi musiikkia, elokuvia, pelejä ja harrastusvälineitä. Kirjastot pyrkivät huomiomaan eri-ikäiset lapset mm. satutunnein ja lukukoirien avulla sekä tarjoamalla verkkoyhteyksiä ja pelejä nuorille. Kirjastot tukevat toiminnallaan yhdenvertaista kansalaisuutta aikuisten ja lasten sekä eri lapsiryhmien välillä. Kirjasto sosiaalisena innovaationa ja itseään ajassa alati innovoiden vahvistaa yhdenvertaista ja tasa-arvoista kansalaisyhteiskuntaa."

Feministinen, taidokas maailma

Muistettakoon, että jo vähän aikaisemmin valtakunnallinen Lastenkirjainstituutti Tampereelta jakoi Onnimanni-palkintonsa suomalaiselle kirjastoautotoiminnalle lastenkirjallisuutta ja lasten lukemista edistävästä työstä. Tosin lautakunnassa oli peräti kaksi kirjastonhoitajaa, mutta hällä väliä: tällä kertaa he tuskin olivat jäävejä. Mutta hei: kirjasto on toisellakin tapaa pyörillä. Espoossa alkanut kirjastopyörätoiminta mahdollistaa sekin uudenlaisen lähestymistavan turuilla ja tanhuilla.

Linda Liukkaan ja tyttökoodaajien rinnalle muuten voisi sitten taas nostaa Finlandia Juniorin voittaneen Maria Turtschaninoffin, joka kiitospuheessaan vilautti F-korttia: kysymyksessä oli siis selkeä feministinen fantasia. Ohjaaja Johanna Vuoksenmaa ei säästellyt ihastustaan palkintoperusteluissaan. Hänkin tuli epäsuorasti kertoneeksi miten kirjat sarjoittuvat: Shell's Angels loppuu Vuoksenniskan mielestä sellaiseen cliffhangeriin, että seuraava kirja on ostettava. Minusta kirjan loppu oli melkoisen tyly ja masentava kaiken verbaali-iloittelun jälkeen: tekstiviestinä lyhyt ilmoitus raskaudesta. Sarjan alku on Maresikin, mutta looginen, kokonainen tarina alkuineen ja loppuineen. Minun suosikkini olivat Puuseppä ja Maresi, joten yhdytään diktaattorin sanoihin:"Maresi saa minut muistamaan, että tänäkin päivänä maailmassa on paikkoja, joissa kirjoille ei etsitä lukijoita, eikä tietoa jaeta nuorille janoisille mielille. Edelleen ihmisten mahdollisuuksia tietää ja oppia rajoitetaan ja ihmisoikeuksia poljetaan." 

Kirsi Kunnas, Sauli Niinistö ja Tarinoiden Puisto

Eturivissä presidentti rouvineen ja Eppu Normaali

Aika hyvä porukka todellakin istui ensi rivissä ilon akateemikko Kirsi Kunnaksen 90-vuotisjuhlan aattona Helsingissä. Ja niin kuin ehkä odottaa sopikin, tunnelma oli familiäärinen ja hiukan kotitekoinen sillä tavalla, että iltamaohjelmistoa noudatettiin. Oli juhlapuheita, runonlausuntaa, hassunkurista oopperaa, kovaäänistä laulantaa ja lopuksi kunniavieraan omia rakkaita runoja.

Jotkut runot näyttivät olleen todella maukkaita kun niitä käsiteltiin useaan kertaan eli esimerkiksi perunat padassa. Olihan siinä mainio rytmi, joka ei ole menettänyt ajankohtaisuudestaan mitään - tänään se kertoo meidän kauheasta kiireestämme koko ajan jonnekin. 

Kirsi Kunnaksen elämänkerta on nimeltään Sateessa ja tuulessa. Sen tekijä, kirjallisuustieteilijä Leena Kirstinä valotti aika näppärästi Kirsin kymmenvuotiskausia ja mainosti samalla kirjaa: se kannattaakin lukea, koska jo lastenrunojen taustojen ja enentymisen historia on kiinnostava ajan hengen ilmentymänäkin, mutta Kirsi Kunnas oli toki paljon muutakin. Yhteiskunnallisena vaikuttajana Pen-liikkeen moottorina, kirjailija-aktivistina, kääntäjänä, muun muassa. Kerrotun ja luetun lastenkirjallisuuden puolestapuhujana, jonka kanssa jouduinkin tukkanuottasille aikoinaan selkokirjallisuuden tullessa uutena ilmiönä Suomeen. Ehkä tosiaan silloin oli vaikea käsittää, että kirjallisuutta piti muokata, jotta se toimisi erityisryhmillä. Niilläkin kuitenkin oli varmaan oikeus päästä jollakin tavalla mukaan tajuamaan, mitä suomalaiset klassikot kuten Kalevala, Seitsemän veljestä tai maailmankirjallisuudesta vaikkapa Romeo ja Julia sisällään pitivät.

Tiitiäisestä Tyyris Tylleröön

Kirsi Kunnaksen käännöstaituruus näkyi monessa mutkassa Hanhiemon satukirjasta Lewis Carrolliinkin. Hän lanseerasi suomeksi Humpty Dumptyn alias Tyyris Tyllerön, jota on turhaan yritetty uudelleenkin ristiä ties miksi. Koin henkilökohtaiseksi kunnianosoitukseksi, että Kirsi lupasi sen käyttöoikeuden uuden lastenkulttuurilehtemme nimeksi. Mainoslauseeksi voisi ehkä luodakin jotain sellaista kuin: Kirsi Kunnaksen Tyyris Tyllerö - kotimaista aikuisten lastenkulttuuria jo vuodesta 1978! 

Kirsin laajaa tuotantoa on näköjään nyt sitten niin sanotusti viljelty erilaisten kokoelmien kautta. On uusia painoksia kuten Punni (WS 2014), joka sisältää myös tarinan Ensimmäinen pieni ja pari runoa. Nämä on napattu Tiitiäisen tarinoista (1957) ja Tiitiäisen tuluskukkarosta (2000). Mukana on Maija Karman alkuperäiset kuvat, nyt tosin Elina Vannisen värittäminä.

Kuvitukset ovat mielenkiintoinen juttu sekin. Kuka ottaa haasteen vastaan Maija Karman jälkeen? Kokoomajulkaisussa Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät (WS 2014) värikynään on tarttunut Pia Westerholm. Mukana on runohelmiä lähes kaikista Kirsin kokoelmista, myös Sirkusjutuista sekä Puupuusta ja Käpypojasta. Sisällysluettelosta selviää, että runojen nimien ei aina tarvitse olla kauhean lennokkaita: Meidän kissat, Kissa kehrää, Kissa ja kissanpoika, Kisu-Mirri, Kissat ja hiiret, Kissa ja hiiri, Kissan ja hiiren leikit, Hassu kissa. Onneksi otsikot eivät kerro kaikkea, vaan riimit ja rakenteet ja oivaltavat hauskuudet. Taitaa olla niin, että kissat vievät pitemmän korren ainakin runojen lukumäärässä. Samalla tavalla Pia Westerholm näyttää tykästyneen kissojen joustavuuteen ja salaperäisyyteenkin.Heti ensimmäisessä runossa Naukaisu on mainio kuvitus, missä todellakin maapallon päällä makaava kissa saa kaikki hyrräämään:"Kissalla on niin suuri suu,/ että kun kissa sen aukaisee/niin koko maailma naukaisee,/ja kun kissa hyrisee/niin maailma jyrisee." Kaikissa runoissa ei valittu kuvituskohta ihan onnaa, mutta useimmiten Westerholm tekee mainion hauskaa, riimien näköistä pompotusta, missä on lisäksi tarpeeksi asiaan liittyviä yksityiskohtia lapsen tarkasteltaviksi.

Tarinoiden puisto ja muita lukukoppeja

Helsingin kaupungintalossa Virkagalleriassa on nyt mainio näyttely ja tapahtumatila aina tuonne ensi vuoden helmikuulle saakka eli hyvin ehtii käydä. Tilassa onnistuu kivasti olemaan yhdessä lapsikatraan tai oman itsensä kanssa. Kattavan tuntuinen ja matka-teemaan väljästi ripustautunut kotimaisten lastenkirjan kuvittajiemme kavalkadi riittää moneenkin selailuun. Samalla huomaa miten taitavaa työtä tehdään ja monipuolisesti. Originaaleja tuijotellessaan tajuaa lisäksi, että aina ei paino onnistu sataprosenttisesti matkimaan taiteilijan  aivoituksia. Toisinaan itse materiaali on esteenä: minusta nyt kangasmateriaaleista kasatut originaalit Anne Vaskon Jellona Suuri -kirjaan (WS 2010) hehkuvat ja niiden kolmiulotteisuus näkyy hienosti, mutta yksiulotteisessa kirjan sivussa ei samaa tehokeinoa synny.

Mutta hienointa taitavat olla näyttelyn rakentajien oivallukset lasten mukaan ottamiseen. Keskellä tilaa on agoran tapainen vihreä keidas, missä voi istua, rupatella, lueskella ja väitellä. Jos haluaa rauhallisempaa omaa tilaa, niin voi vaihtaa erilaisiin lukumökkeihin. Seikkailu-niminen oli käyntini aikana ahkerassa käytössä - vain jännityksestä hetkahtelevat varpaat näkyivät. Mökit oli sisustettu yksilöllisesti - joissakin kirjoja oli kätevästi läpi seinän menevissä "kirjakoloissa". Näyttely jatkui vielä Helsinkiä -käsittelevien lasten ja nuortenkirjojen näyttelyyn, missä ilokseni bongasin myös oman uunituoreen Halkokellarin salaisuuteni (Mäkelä 2014). Ja vieläpä taaempana pienen lastenkulttuuritalon takana avautui mukavan intiimi vinkkaustila, missä pari nuorta herraa sattui kertomaan omista kirjamieltymyksistään. Ja näin tuli hiukan todistetuksi, etteivät kaikki pojat ole lukukauhuisia.

Tarinoiden Puisto - jota olen aikaisemmin vähän väärin tituleerannut, mutta nyt melkein oikein Tarinoiden Taloksi - on melkoinen työnäyte Pro kirjallisuustalo -yhdistykseltä. Varsin nuori yhdistys on tarmokkaiden puuhaihmistensä voimin saanut aikaan melkein sanoisin hämmästyttävän keitaan keskelle Helsinkiä. Samalla se muuten on myös prototyyppi oman kirjatalon mahdollisuuksista, joita kaikkien pitäisi nyt päästä makustelemaan.

Joka tapauksessa Tarinoiden taloissa voi kohdata lastenkirjan todella intiimisti ja henkilökohtaisesti. Lastenkulttuurin henki leijuu siis taianomaisesti kaupungintalon byrokraattiskapulakielen sokkeloissa ja näyttää tietä yhteisiin fantasian hetkiin.

Näyttipä käynti tuottavan meikäläisestäkin aika runollista suoltoa...

Ulf Stark sai Finlandia Junior -palkinnon!

Tämänvuotisen Finlandia Junior -palkinnon sai riikinruotsalainen Ulf Starck (70) ja löysi tililtään 15 000 euroa. Hyvänä kakkosena kuvittaja Linda Bondestam kuittasi saman verran. Onnea sinne lahden taakse, sillä nyt Ulf Starck sai kuin helmeksi kruunuunsa Astrid Lindgren ja August-palkinnon lisäksi myös suomalaisten himoitseman kauneimman lastenkirjallisuuspalkinnon.

Näin voisi kuulua uutisointi 20.11. 2014, kun ohjaaja Johanna Vuoksenmaa ilmoittaa valinnastaan. Ilmeisen selvästi kuitenkin yksi kirja on varmasti pois lopullisimmasta mittelöstä eli Ulf Starkin ja Linda Bondestamin Min egen lilla liten (Schildts&Söderström). Sen mukaantulokin oikeastaan mahdollistui vain sen takia, että aikaisemmin Finlandia-palkinnon ongelmien takia sääntöjä muutettiin. Nyt jako-ohjeissa lukee vain: "Finlandia Junior -palkinto voidaan myöntää ansiokkaalle suomalaiselle lasten- ja nuortenkirjalle." Suomalaiseksi katsotaan siis, jos vaikka molemmat tekijät olisivat ruotsalaisia, mutta kirjan on ensiksi ehtinyt tilata suomenruotsalainen kustantaja, joka vasta sen jälkeen on nopeasti saanut kirjalle myös julkaisukanavan Ruotsissa ja hankkinut lisäksi suomalaisen kustantajan (Teos) kääntäjineen Suomesta? Suomalaiseksi hyväksyttäneen siis myös, jos pieni laatutietoinen suomalainen kustantaja ideoi upean kuvakirjan bratislavalaisen taiteilijan kanssa ja pääsee mukaan kisaan? Oikeastaan ei tarvitse mennä kuin lahden yli Tallinnaan - sieltä löytyy varmasti hyvä ehdokkaita niin kirjallisesti kuin kuvallisestikin - ja melkein suomalaisia.

Suomalaisen kirjan puolesta

Suomen Kirjasäätiö, jonka taustapaneelissa lukee "Suomalaisen kirjan puolesta" perustelee valintaa sillä, että kysymyksessä on ilmiselvästi suomalainen kirja. No, ainakin puoleksi, mutta kun kysymyksessä on myös tekijä ja osa palkintorahoista matkaa Ruotsiin tai Bratislavaan tai mihin nyt kulkeutuukaan. 

Viimeaikaisissa Junior -raadeissa on muuten minusta käynyt ilmi, etteivät ne jaksa, viitsi tai osaa tehdä ainutlaatuisesta mahdollisuudestaan kunnon analyysiä julkiselle medialle. Ehkä osasyy on raatien kokoonpanoissa, joihin ei oikein ole enää löytynyt edes yhtä kolmasosaa alan ammattilaista. Tämä olisi ehkä kertonut, ettei Min egen lilla liten välttämättä ole tekijänsä parhaimpia kirjoja, verrannut sitä Diktaattoriin tai mietiskellyt, miten asetelma on niin tutuntuntuinen "Eikö tämä ole Yrjö Kokon ja Hannu Mäkelän vakioteemojen variointia? Voi että, tämä ja tuo ei yllä samalle tasolle kuin edelliset kirjat..." Itse diktaattori voi toki olla mukava julkisuuden henkilö kuten joku Duudson, mutta raati tekee raa'an työn. Historiattomuus taitaa nykyisin olla enemmänkin etu? 

Tieto-Finlandian raadin perusteluissa oli sentään kappaleita, joita mieluusti toistaa. Ateneumin taidemuseon johtaja Susanna Pettersson sanoi mm.: "Tänä vuonna tietokirjojen laajassa valikoimassa on paljon elämänkertoja, politiikkaa, sota-ajan tapahtumia eri näkökulmista avaavia kirjoja sekä ajankohtaisiin aiheisiin pureutuvia erillisteoksia. Toiset teoksista ovat syntyneet vuosikausia kestäneen tutkimuksen tuloksena. Toiset on kirjoitettu vastaamaan juuri nyt ajankohtaiseen tiedontarpeeseen. Kaikkia teoksia yhdistää halu selvittää mysteereitä, tuottaa uutta tietoa ja auttaa meitä ymmärtämään hieman paremmin ympäröivää maailmaamme. Kun kysyin teini-ikäisiltä tyttäriltäni millainen on hyvä tietokirja, sain lyhyen vastauksen: tietokirjat auttavat tajuamaan. Siinä se on tiivistettynä. Hyvä tietokirja auttaa tajuamaan."

Taidekasvatuksen professori Helena Sederholm totesi, että Juniorin raati on lukenut kirjoja ruotsiksi, suomeksi ja visuaaliksi. Ei saameksi, vaikka niitäkin olisi ehkä ollut olemassa. Hän totesi yksikantaan, että he saivat luettavakseen laadultaan erittäin hyvää fiktiota, tietokirjallisuutta ja runoja. Sederholm hehkutti ajankohtaisen posthumanismin näkymistä erityisesti nuortenkirjoissa. Luonto ja nimenomaan metsä ympäristöineen oli kiinnostava. Se sadan kirjan analyysista.

Metsä, luonto, historia tietokirjoissa?

Tietokirjallisuus ei näkynytkään sitten kuin tuossa yhdessä sanassa. Tietokirjallisuuden Finlandiaan ei ollut tullut yhtäkään lasten tai nuorten tietokirjaa. Jos niitä oli tullut Finlandia Junioriin, niin ne sivuutettiin tuolla maininnalla. Kyllä ei Ulf Starkin kirja ehdokaslistaa sinänsä huonontanut, mutta se vei ilmiselvästi paikan yhdeltä aidosti kotimaiselta yrittäjältä. Tämä olisi oikein hyvin voinut olla tietokirjojakin, vaikka listasta uupuivat toki myös runot ja varhaisnuorten dekkarit. Erilaiset faktiot ja selkeämmätkin tietokirjat ovat minusta olleet tämän vuoden mielenkiintoisinta aluetta, juuri niitä, mistä Susanna Pettersson puhui: sellaisia kirjoja, jotka auttavat tajuamaan oman elämämme historiaa, taustoja, ratkaisuja, kulttuuriperinnettä, sukupolvien kautta tapahtuvaa vaihtumista, luonnon mystiikkaa ja iloja. 

Kun kovasti painotettiin tuota luontoa niin ainakin kolme mainiota ehdokasta olisi helposti löytynyt: aito luonnonymmärtämisen iloa Iiris Kalliolan ja Lasse J. Laineen Suomen lasten retkeilyoppaasta (Otava 2014) ja sitä kaivattua oudon, pelottavan ja arvaamattoman metsän selitystä Marjut Hjeltin ehkä parhaimmassa opuksessa Maanväki (SKS 2014). Todellista ajankohtaisuutta taas on roppakaupalla Jani Kiiskilän Ikiomassa Itämeressä (Karisto 2014). Luulenpa melkein, että tietokirjat ja kenties faktiotkin jotenkin jäivät yksinkertaisesti sivuun, kun fiktio jylläsi tärkeimpänä oletusarvona. Kuuluvatkohan ne oikeastaan lasten ja nuortenkirjallisuuteen? Lähettivätkö kustantajat niitä ylipäätään mukaan kisaan? Tietofinlandiassa muuten pienemmät laatukustantajat jyräsivät - vain Otava sai yhden kirjan mukaan, muut sijat veivät Teos, Siltala ja Atena. Juniorissa ehkä hiukan samoin: Books North, Schildts&Söderström, Karisto, Lasten Keskus - ja Tammi. 

Painettu Suomessa?

Jäihän listaan nyt kuitenkin yksi ruotsinkielinen arvostamani kirjailijan teos eli Maria Turtchaninoffin Maresi (Schildts&Söderström), joka sekin toisaalta aloittaa Punaisen luostarin kronikat ja vertautuu nyt eittämättä Ursula le Guinin teemoihin jos muihinkin fantasian yksinäisiin opinahjoihin.

Muista kirjoista voi olla samaa tai eri mieltä, ehkäpä enemmänkin niissä pitää miettiä oman mieltymyksensä mittoja. Yksipä nousee mielessäni esiin eli Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita. Puuseppä - varsinkin kun parivaljakko on saanut pidettyä tasonsa yllä varsin mukavasti myös seuraavassa, Ritarissa. Toki kirja on varttuneemman lukijan materiaalia, mutta varmasti tenhoaisi lukiossa, miksei yläkoulunkin rajapinnalla. Se on näin lastenkirjallisuuden historiaan tuijottavasta mieluisa kunnianosoitus niin perinteiselle sadunkerronnalle kuin luonnolle ja metsälle ja ihmisen kaipuulle täydellisyyteen. Ville Tietäväinenhän oli ehdolla myös tyttärensä kanssa tehdyllä Vain pahaa unta -sarjakuvafaktiolla. En tiedä kuinka tyytyväinen Ville on ollut porvoolaisen Bookwellin painojälkeen, mutta ainakin se on suomalaista. En ehtinytkään vielä tarkistaa ovatko kaikki ehdokaskirjat muuten painettu Suomessa? Eikö näin pitäisi olla, jos puhutaan aidosta suomalaisesta kirjasta? Eihän muualla tehty opus esimerkiksi pääse mukaan kilpailtaessa vuoden kauneimmista kirjoista!

Älytön äyriäinen, mutta kultamitali oppikirjalle

Seuraavat viikot alkavat olla jo täynnä toimintaa, näyttelyitä, palkintoja, kunniaa ja pettymyksiä. Pian pääsee jännittämään Tieto- ja Junior Finlandian ehdokkaita, itse suurta isojen kirjailijoiden Finlandiaa - ja tuleepa sieltä johonkin väliin vielä lastenkulttuurin valtionpalkinnotkin.

Näyttää siltä, että siellä täällä on tartuttu veikkaukseen ja muodostettu erilaisia varjoraateja. Itsekin aikoinaan sorruin samaan muottiin, mutta sentään lasten kanssa. Juonsimme aikoinaan Raili Mikkasen kanssa televisiossa lasten varjoraatia. Tulokset olivat toisaalta odotettuja, toisaalta mukaan pääsi melkoisia yllätyksiä.

Mutta näin taitaa olla myös aikuisraadeissa. Varjolistojen tekeminen tuntuu nyt jotenkin turhalta, koska kolmenkin esiraadin jäsenen keskuudessa mennään varmasti läpi kunnolla koko tarjolle saatu kavalkadi, tehdään äänestyksiä, mietitään, asetellaan ja sovitellaan. Ja tullaan ihan hyvään, yhteen kokonaisuuteen. Pakko kai näin on todeta, kun on itse sen rumban kerran jo käynyt läpi. Samalla se on varmasti raadin jäsenille merkittävän hieno mahdollisuus nähdä kerralla kokonainen vuodenmittainen kirjapino. Mielenkiintoisinta oikeastaan näin journalistin kannalta on tutustua raadin peruskartoitukseen ja mielipiteisiin vuoden trendeistä ja tasosta. Joka vuosi nimittäin ei tätä hienoa mahdollisuutta nostaa lasten- ja nuortenkirjallisuus kunnolla esille ei todellakaan ole - se kannattaa käyttää häikäilemättä hyväkseen.

Kissat naukuvat kovimmin

Koska juuri satun pläräilemään kuva- ja runokirjojen kasoja, voi silti noukkia esiin joitakuita tarinoita, jotka ovat ilahduttaneet. Totesin, miten kissa on nyt löylyttänyt koirat runoissa - tämän vuoden runon grand old lady Kirsi Kunnas on saanut juhlajulkaisuksi mm. Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät (no, onhan siellä muutama koira), on Riimikissa kikattaa (Tammi 2013) ja Kissa kissa kissa (Lasten Keskus 2013). Mietiskelin, miten jonkun kuvittajan piirrostyyli omimmillaan on toisaalta hieno ja erottava merkki, mutta miten se sitten taas voi helposti viedä mielikuvat ihan toisaalle. Kun sain ensin käsiini Tiina Nopolan Siirin ja kadonneen tähden (Tammi 2014) niin huvituin Mervi Lindmanin naperotyylistä ja hauskoista tilannevalinnoista. Seuraavan kirjan

kohdalla aloin ihmetellä Nopolan hurjaa luomisvauhtia, kunnes huomasin kysymyksessä olevan uuden yrittäjän Teija Rekolan Eetun ja nokkelat neropatit (WSOY 2014). Mervi Lindmanin hahmot vain erehdyttivät samankaltaisuudellaan. Lapsia samannäköisyys ei taida haitata, kunhan tarina on vain kunnollinen. Mervi Lindman näyttää saaneen töitä Ruotsin puoleltakin, niin että nämä naperot ovat voittoisalla tiellä kohti kuuluisuutta.

Sekä minulle että lapsilukijoille meni kuitenkin erittäin hyvin perille uuden tekijän Ninka Reitun Messi ja mysteeri -sarja ja sen uusin, Käpälät kohti seikkailua (Otava 2014). Siinä on omanlaisensa pulskahtava piirrostyyli, mihin ympätään mainiosti jotain Tatun ja Patun rakennepiirustuksista ja hulvattomasta vauhdista, mutta myös jännittäviä perspektiivin vaihtoja, pientä pelottavuutta, jännitystä - joka ratkeaa helpottavan myönteisellä tavalla. Ninka Reittu vaihtelee myös tyylissään taitavasti sarjakuvamaista tilanteen kehittelyä, upeita laaksojen ja vuorenhuippujen aaltoilua. Eikä hassumpi idea lasten mielestä ollut lainkaan kutsua apuun kiperässä tilanteessa Batman-Mysteerisankari. Osittain menevän kokonaisuuden onnistumiseen vaikuttaa myös Ninka Reitun varma ote kokonaisuudesta: kun kuvittaja myös tekstittää kirjansa, jompikumpi osa voi jäädä lapsipuolen asemaan. Nyt ei niin tapahdu, vaan saumat pitävät.

Toinen mainio tuttavuus on suomenruotsalaiselta puolelta eli Lena Frölander-Ulfin Totta toinen puoli (Schildts&Söderström 2014) - taattu suomennos Ilpo Tiihosen. Kuvitus on hyvin animaatioelokuvan sävyistä - väliin ihan odottaa, että Gunnar-eno alias nukketeatterinjohtaja Arkan Zuppe alkaa tanssia Songs of the Berlurenstad Cabaret -jazzlevyn säestämänä. Hiukan hankalampaa oli selittää, lapsille mitä on teatterin kellarissa myytävä kotitekoinen kiljukalja. "Se johtaja varmaan kiljuu ja juo kotikaljaa" oli minusta ihan oikeaan osunut kuulijan analyysi.

Tämäkin on mainio sukupolvien välistä "kuilua" kaventava riemukas kuvakirja kaikille, joilla on kovin ryppyinen täti tai setä. Toki mukana on paljon ns. aikuisviihdettä, mutta tämän kirjanhan välittää aikuinen omalla tavallaan. Ja voihan samaan kaavaan innostua kertomaan myös oman isänsä tai isoisänsä salaisista seikkailuista. Kirjassani Mustan vihon salaisuus väitän muun muassa, että isoisäni oli ollut töissä sirkuksessa elävänä kuulana. Se taas oli melkein totta.

Sukupolviromaanien joukosta kuulin, miten Repun salaisuutta (Lasten Keskus 2014) koettiin niin, että ensin 8-vuotias luki 20-lukua koskevan osuuden (pojan ensiaskeleet koulussa ja kalastajana), sitten äiti puolestaan 40-luvun osuuden ja nykyajan koulua käytiin sitten yhdessä. Hyvän kirjan tuntomerkkeihin kuuluukin ehdottomasti tuo monelle avautuva kohderyhmitys. Toisaalta en ole ollut kovin innostunut taas aikuisista kertovista ns. lasten kuvakirjoista kuten sinänsä upeasta Ilmo Launiksen kuvittamasta Annika Eräpuron Myrskykirjasta (Karisto 2014) tai Satu Kettusen Otso Aarnisen salaperäisestä seikkailusta (Tammi 2014). Miksi kertoa miehestä joka ei saanut unta ja meni puuceehen pissalle ja lennähti maailmalle, kun sankarina olisi voinut olla pieni urhea poika tai tyttö? No, tarinan kestää välittää lapsille, koska Launiksen kuvat ovat niin mukaansatempaavia, mutta Satu Kettusen kuvat ja tarina eivät oikein saa samanlaista draivia aikaan, ja lapset tuntuivat pitkästyvän - ehkäpä se johtui sentään kertojavälittäjän lievästä kyllästymisestä?

Pankaapa muuten muistiin Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä (Karisto 2014). Kuvittajana on minulle uusi nimi Kaisa Rekinen, jolle toivotan lisää töitä. Värimaailma on mukava, hahmot humoristisia ja kekseliäitä - hiukan tuli aluksi mieleen yksi suosikeistani eli Hannu Hirvosen krokotiili-kirjojen kuvittaja Pia Sakki. Anneli Kanto näyttää kyntensä mainioilla aakkosloruilla - jopa vaikea C saa aivan ajankohtaisen ja lapsillekin tutun taustan:"Kuoriainen Coloradon/hotki Lopen pottusadon./Syytettynä tästä/yritteli pälkähästä:/"En ollut min. Syy on madon!". Nonsensen kuvioita näkyy monessa nimistössä - jopa Espoo saa oman Ekonomi-etanansa ja kesäpaikkani Sammatissa litisee sammakon lammikko.

Nämä eivät ole varjokirjoja, mutta kelpo kohteita mille vain hymistykselle. Arkistostani löysin muuten Pekka Tarkan jyrähdyksen (HS 4.10.1981) Palkintojen inflaatio. "Palkittu nuortenkirjailija Hellevi Salminen sanoi televisiouutisissa, että nuoret eivät lue nuortenkirjoja, vaikka kotimaisen tuotannon taso on korkea. Yhdeksi syypääksi hän sanoi koulun: oppilaat opetetaan jo lukiossa harrastamaan aikuisten kirjailijoita kuten Albert Camusia. 

Niinpä niin. Minusta on kyllä hyvä, että ihmiset oppivat jo varhain lukemaan mahdollisimman täyttä tekstiä, eli kehittymään niin pitkälle, että eivät enää tarvitse heille erityisesti sovitettua tavaraa." Tarkka kirjaa alalla annettavat palkinnot 14 kappaletta kunniakirjat mukaan laskien, eikä mukana edes ole vielä tuota Finlandia Junioria.

Tasapuolisuuden nimissä Tarkka esittelee myös aikuisten kirjojen palkintojen inflaation, joista taitaa vain Maila Talvio -palkinto olla sammunut kokonaan. "Mutta joskus tuntuu siltä, että palkittavia ei riittäisi joka vuodeksi.""Minusta kuitenkin tuntuu, että noin tasapuolinen lautakunta sissittelee pelokkaasti nurkissa eikä osaa tehdä päätöksiä. Palkintojen pitäisi olla sellaisia, että vain todella hyvät niihin yltävät. Epädemokraattinen, elitistinen palkinto voi olla tuloksekasta kirjallisuuspolitiikkaa."

Junior- ja Tieto-Finlandiass taitaa tänä vuonna olla muuten maksimi ehdokkaita eli kuusi kappaletta. Saapa nähdä miten ne jakautuvat moninaisten lajien kesken. Minusta nimittäin vuosi 2014 ei ollut järin  jännittävä, mutta palkittavia sieltä löytyy aivan varmasti tarpeeksi.

Kultaa suomalaiselle historialle

Yksi palkinto muuten on jäänyt medialta ihan ohi, joten on kiva kertoa siitä tässä blogissa, varsinkin kun on kysymys Frankfurtin kirjamessuista ja suomalaisesta hymistelystä. Editan yläkoulun oppimateriaali Memo 8 Historia palkittiin Best European Learning Materials Awards  2014 -kultamitalilla yli 12-vuotiaille suunnattujen oppimateriaalien sarjassa. Palkinto luovutettiin siis messuilla oppimateriaalikustantajien Education Forumilla. Sarjaan muuten kuuluu hyvin modernisti oppikirjan lisäksi tietysti tehtäväkirja, mutta myös digitaalinen tehtäväaineisto, äänikirja ja digitaalinen opettajan aineisto. Tekijöinä ovat Jussi Hanska, Kimmo Jakonen, Juhapekka Rikala ja Anu Waltari. Nyt kun opetushallitus on julkistanut oman Pilvi-jakelukonseptinsa, niin on toisaalta hyvä huomata, että suomalainen peruspaketti niittää huomiota. Ehkäpä palkinnosta on oltu niin hiljaa, koska se ei tullutkaan ns. traditionaalisen merkittävien kustannustalojen puolelle?