Pellet veivät palkinnot

Kaikkien palkintosateiden keskellä tuntee ihan yltäkylläiseltä. Lastenkulttuurin valtiontunnustus meni Sairaalaklovneille (tämä alue toki oli jo saanutkin toimintaansa reippaasti tukea rahastoilta) ja saamelaiselle kirjallisuudelle – mainiota, että kolmas virallinen kielemme sai julkisuutta. Taiteilija Inger-Mari Aikio, Ima, on todennut, että ’oma kieli on kaiken perusta, se on sydämen kieli’. Hän on myös sanonut, että saamelaisille monikulttuurisuus on ollut aina luonnollista, koska saamelaiset elävät neljän valtakunnan alueella. Inger-Mari Aikion työ lastenkulttuurissa on tärkeää saamenkielisille lapsille kielen ja oman identiteetin vuoksi, mutta se on tärkeää myös muista kulttuureista tuleville lapsille: muita ymmärtämällä oppii ymmärtämään myös itseään.

     Suomen tietokirjailijoiden hieno Tietopöllöpalkinto meni lasten ja nuorten historialle kuten Repun salaisuudelle ja Herttuan hoville. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta jatkoi lasten tietokirjallisuutta arvostavaa linjaansa. Viime vuonna kunniakirjan sai suomenruotsalaisen kirjanvalmistusta selvittävä kuvatietokirja, nyt puolestaan Lasten oma vuosikirja, joka esittelee mukavasti myös aivan uusia eri kulttuurien juhlapäiviä. Kun tietojeni mukaan keväällä ilmestyy uusiakin vuosipäiviä esittelevä Mauri Kunnaksen oma vuosikirja lapsille, niin onpa mielenkiintoista verrata sitten näitä kahta opusta.

 Leipuri Bengtsson on poissa

Mutta kaiken kunnian ja palkintojen loisteessa tuntee olonsa surulliseksi ja kaihoisaksi. Yöllä Finlandia-palkintojen aattona kuoli Tukholmassa kotonaan Klara Östra gatanilla Lennart Hellsing. Häntä voisi verrata merkitykseltään Astrid Lindgreniin. Hellsingin vuonna 1963 ilmestynyt Tankar om barnlitteraturen taisi olla myös eräänlainen lähtölaukaus Svenska barnboksinstitutetin perustamiselle. Lennartin kuvakirjat uudistivat radikaalisti vanhoja sisältöjä yhdessä kuvittajien Stig Lindbergin ja Poul Ströyerin kanssa. Riimejä, tarinoita, koulukirjatekstejä, lauluja…

    Lena Käreland on tehnyt miehestä mainion kokonaiskuvan kirjassaan En sång för att leva bättre (2002) ja Nisse Larssonin luotauksessa Hela Hellsing (2004) kannessa Lennart on juuri omannäköisensä. Sellaisena muistan hänet muun muassa kymmenisen vuotta sitten Göteborgin kirjamessuilta. Esiintymisen jälkeen Hellsingin vuosipäivää juhlistamaan lavalle nousi useita ihailijoita. Lennart itse kiinnitti huomionsa pöydällä olevaan pitkulaiseen pakettiin ja kysäisi: ”Oletanko väärin, vai onko tuo samppanja tarkoitettu minulle?”

    Omista suosikeistani on tietysti nostettava esiin Sjörövarboken, missä ennen Camilla Mickwitziä esiintyi alaston nainen tai oikeastaan useampia merirosvokapakan iloissa, Camillalla Jasonin äiti puolestaan hankki lisää elatusrahoja taiteilijoiden alastonmallina. Bagar Bengtssonin kuolemaa sen sijaan ei meillä tulla varmaankaan koskaan ylittämään – ruumisarkkukin oli tietysti pullapitkon tuntuinen.

    Tankar om barnlittaraturen kuului aikaansa seuraavien lastenkulttuuri-ihmisten matkalaukkuun meilläkin ja varmasti antoi sysäyksen monenlaisiin omiin yrityksiin, joista Gunilla Ambjörnssonin tiukan lastenkulttuurin ja –kirjallisuuden ruotsalainen analyysin kera synnytimme Huutomerkkisarjaan yhdessä Tuula Ikosen kanssa suomalaisittain ensimmäisen pamfletin Kulttuuririhkamaa lapsille (1969).

Rima nousi korkealle

Finlandia Juniorissa tietokirja ei juhlinut, vaan potin korjasi jo Otavan suuren nuortenromaanikilpailun voittanut Nadja Sumasen Rambo. Voi muuten vain kuvitella, millainen rima on ylitettävä seuraavan kirjan kohdalla. Jos tulee parempi, niin kai se on palkittava sekin.

    Rambon ansioihin on luettava kirjan kokonaissävyn nouseminen myönteiseksi kivan itseironian ja kuivakan huumorin kera. Ei voi moittia isovanhempienkaan osuutta ja merkitystä – tämä lienee faktaa nykyisin: tukihenkilöt tulevat kauempaa kuin vanhemmista. Tuttu kaava se toki on, mutta Sumasella isovanhemmillakin on omia ongelmiaan, jotka tulevat luontevasti mukaan.

    Keskusteluissa on pohdittu, kuka lukee oikeastaan synkkiä ja karmeitakin nuorisokuvauksia kuten ehdokkaana ollut Pako? Nuoret, joilla menee huonosti tuskin riemastuvat tällaisista riepotteluista, joten jäljelle jäävät lukijat, joilla menee paremmin. Ja sosiaalityöntekijät?

    Oli varsin oireellista selata juuri ilmestynyttä tamperelaisten yliopistolaisten kehittämästä myönteisyyden mallia. Myönteinen tunnistaminen (Nuorisotutkimusverkosto 2015) valottaa yhteisöllisiä arkisen tuen muotoja. Tavoitteena on arvokkuuden ja osallisuuden kokemusten vahvistaminen koulussa, kotona tai harrastuksissa. Ihmissuhteissa koettu huolenpito ja kunnioitus, osallisuutta vahvistava sosiaalinen arvostus, sekä yksilön oikeuksien kunnioittaminen yhteiskunnan tasolla kehittävät lasten ja nuorten itseluottamusta, itsetuntoa ja itsearvostusta. Näistähän on paljolti kysymys lasten ja nuorten kanssakäymisissä ja oman identiteetin rakentamisessa. Taustalla Rambossakin kuvataan myönteisen tunnistamisen vaikeutta ja hakemista.

    Television uudessa kulttuurin pikaohjelmassa Junior-ehdokkaita lukemaan oli haalittu noin kuudesluokkalaisia oppilaita. Ohjelma jäi kovin pintapuoliseksi ja liikaa juontajan vastausten esiin kaivamiseksi. Mielenkiintoisinta oli nuorten jyrkähkö suhtautuminen Nakki lautasella –kuvatietokirjan materiaaliin: sitä kauhisteltiin eikä sen katsottu soveltuvan lasten luettavaksi. Sen sijaan näköjään nuorten heitteillejättö ja henkinen pahoinpitely olivat ihan ok.

    Palkinnot eivät taida tähän loppua. Vielä on tulossa traditionaalisia hehkutuksia Arvid Lydeckenin ja Topeliuksen nimeen. Mutta käsi sydämellä: kuka muistaa joulun jälkeen, mitä muita ehdokkaita olikaan Finlandioissa? Vahinko, ettei pääse selailemaan kuollutta ja kuopattua? Vuoden kirjat –luetteloa. Ainakin muistaisi helpommin, mitkä kirjat olisi ehdottomasti pitänyt ottaa mukaan.

     Hauska yksityiskohta oli muuten Tieto-Finlandia palkinnon jäsenen kirjoittamasta muistelmasta raadin työskentelystä. Ei ajateltu kustantajia eikä alueellisuutta ei muutakaan. Paitsi – jos kaikki ehdokkaat olisivat olleet naisia. Silloin raati olisi ehkä miettinyt uudelleen. Finlandia Junior –ehdokkaat olivat kaikki naisia.

Kajahtanut kirjailija ja nakkien vallankumous

Ensiviikolla on sitten taas tuo joka vuotinen palkintogaalojen marssi. On Finlandiat, on tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot – tosin ne laahaavat vuoden jäljessä eli  2014 tuotannosta – on lastenkulttuurin valtionpalkinnot, on tietokirjailijoitten Tietopöllö –tunnustus lastentiedolle, on erilaisten järjestöjen vuotisjuhlia ja tunnustuksia ja niin edelleen. Suomi-palkinnotkin jaettiin alkuvaroitukseksi, mutta sieltä lastenkulttuuria ei tällä kertaa löytynyt.

    Lasten tietokirjallisuudella näyttää siis pitkästä aikaa menevän jonkinmoisesti. Finlandia Junioriin pääsi jopa ehdokkaaksi Elina Lappalaisen Nakki lautasella (älkää sekottako Jari Tammen hulvattomaan Nakkikirjaan – siinä on runollisia variaatioita nakin olemuksesta lasten maailmassa). Katariina Heilala on ahkeroinut Linnanmäen ja Korkeasaaren kimpussa ja työstänyt myös monipuolisen soivan laulukirjan Tiernapojista mainioine taustatietoineen. Reetta Niemelä viihtyyi koirien ja hevosten kera Tikkumäessä ja Kerttu Ruuskan Elsa oppii lisää yhteiskunnan toimintamalleja.

Muistokirja Saimaalta

     Mutta ilmastonmuutoskeskustelun myötä Saippa voi nousta puheenaiheeksi. Ainutlaatuisen saimaannorppamme kohtalona näyttää tylysti olevan ilmaston lämpenemisen myötä sukupuuttoon kuoleminen. Sari Kanalan, Daga Ulvin ja Juha Taskisen suomeksi ja englanniksi tehty Saippa saimaanorppa (Amusantti 2015) saattaa jäädä siis muistotietokirjaksi. Tyylinä on saimaannorpan oma kertova teksti, jossa ensin kerrotaan levinneisyydestä ja lähisukulaisista. Perusasiat käydään läpi eliniästä syntymään. Sitten Saippa kertoo ensimmäisestä elinvuodestaan. Hienot valokuvat ja piirrokset selventävät hyvin norpan varttumista, harjaantumista ja vaaroja. Tällainen kerrontatapa on mainio: se tuo nuoren lukijan lähelle norpan vaiheet ja myös merkityksen luonnossa. Lopussa on vielä tarkemmat ja laajemmat perustiedot itämerennorpasta, harmaahylkeestä eli hallista ja saimaannorpasta sekä kartta keskeisimmistä elinalueista.

    Eräs lasten tietokirjan alue on parin viime vuoden aikana selvittänyt pienille lukijoilleen niin erilaisten tautien kuin ruumiintoimintojenkin taustoja. Marianne Kulmala on näin esimerkiksi taustoittanut Aspergerin oireyhtymää Sakussa, spesiaalissa lapsessa (Aivoliitto 2014) ja Touretten oireyhtymää Rufuksessa, spesiaalissa lapsessa (Aivoliitto 2015). Edellisen rakenne kuvaa hyvin molempia kirjoja. Aspergerin oireyhtymä tulee vähitellen esitellyksi 9-vuotiaan kolmasluokkalaisen Sakun arkisten tapahtumien kautta: miten aamutoimet onnistuvat, onko koulussa kaikki samalla lailla kuin ennenkin vai onko sijainen, millainen ruoka on, kotoisia puuhia ja fysioterapiaa ja leikkiä, pihaleikkejä kavereiden kanssa, pikkusisko ja tunteet, entä nukkuminen. Aikuisille on lopussa laaja oma osionsa, missä tarkistetaan uudelleen miten erityisyys näkyy arjessa, miten sosiaalisissa tilanteissa toimitaan, miten asetetaan rutiinit ja rajat ja kun Saku kieltäytyy toimimasta toivotulla tavalla. Samalla puhutaan ajoittaisesta tarpeesta yksinäisyyteen, tunteiden tunnistamisesta ja luovuudesta ja täydellisyyden tavoittelusta. Kaiken kaikkiaan kirjasta syntyy monipuolinen, koskettavakin kuva Sakun elämästä ja sinnittelystä kohti selviytymistä muiden rinnalla. Vain mukaan ympätyt lukijalle – ilmeisesti aikuinen ja lapsi? – sijoitetut kysymyslaatikot (Miten sinä olisit toiminut, sanonut Sakulle, antanut neuvoja jne) tuntuvat kovin keinotekoisilta ja myös keskeyttävät tilanteen, jota pitää alkaa miettiä. Ehkä niiden paikka olisi kuitenkin ollut lopussa? 

     Spesiaalien lapsien rinnalla myös Maaret Kallion trilogia Onnikujan kaveruksista (Väestöliitto 2014) tuo keskusteltavaksi niin pomppivan masun eli vauvabuumin, uuden pojan hyväksymistä mukaan, erilaisia perherakenteita ja tietysti suositun kakkatrendin: Onnikujan kaverukset ja suuri PRÖÖT!

Uudet julkaisijat

   Samalla huomaa taustakustantajien eli järjestöjen mukaantulon aktiivisina julkaisijoina. Samaan rintamaan voi nostaa myös esimerkiksi Helsingin museopuolen sarjakuvajulkaisut  kaupungin historiasta tai Vantaan kaupunginmuseon vastaavan kuvatietokirjan, taiten tehdyn Kylän josta löytyi aarre (2014).

    Tieto näyttää myös siirtyneen juohevasti arkirealismin sävyttämiin kirjoihin ja kuvakirjoihin. Esimerkiksi Anssi Keräsen Lossi-Lassessa ja merten salaisuudessa (Tammi 2015) ollaan luonnonsuojelun asialla eli seikkailun lomassa Lossi-Lasse esittelee useitakin katastrofeja ja niiden ratkaisuja – kovin helpolla ratkaisut kuitenkin näyttävät onnistuvan! Lindy Hop-laivalla lähdetään tutkimusmatkalle. Hiukan tehdyn tuntuinen huumori syömisessä ja kapteenin mahtipontisuudessa ei tuntunut lapsia kiinnostavan, tekniikka ja seikkailu sitä enemmän. Matkalla tutustutaan tärkeimpiin välineisiin kuten hydrofoniin, jotta saadaan yhteys Viivi-delfiiniin. Delfiinit vievät haaksirikkoutuneen Tautoun luokse. Läheisellä saarella törmätään roskaamisongelmaan ja aletaan kerätä pulloja ja roskia koko päivän. Tautou kertoo, miten valtava myrsky tuhosi hänen saarensa. Mutta öljynporauslautalla on sattunut onnettomuus, ja öljyntorjuntaoperaatioon osallistuu tehokkaasti myös Lindy Hop harjakerääjällä. Lopulta päästään sukeltamaan delfiinien kanssa ja tarkistetaan varusteet. Meressä on myös valtava sinivalas. Lopussa ystävykset lupaavat löytää myös Tautoulle uuden kodin eli pakolaisongelmaakin käsitellään. Tekijän oma kuvitustyyli on sarjakuvamainen, monet aukeamat ovat täynnä pieniä tapahtumaketjuja, joita isot aukeamat silloin tällöin rauhoittavat.

Kirjailija koulussa

En malta nostamasta lopuksi esille näin oman koulukäynnin kynnyksellä Dan Gutmanin Kajahtanutta kirjailijaa (Sanoma Media 2015). Päähenkilö Arttu on yksi näistä nykyään suosituista ”arjen sankareista”, jotka törmäilevät joka puolella. Nyt Artun kouluun tulee kuuluisa lastenkirjailija Keiko Kimono lemmikkihaukkansa kera, joka on päähenkilö suositussa kirjassa. Sademetsissä asuva Keiko kirjoittaa uhanalaisista eläimistä, mutta tuntuu oudon avuttomalta tavallisessa koulumaailmassa, ja niinpä vierailu tuottaa enimmäkseen omituisia törmäyksiä, kun haukka pääsee tietenkin irti. Artun loppulausunto saattaa olla aika oikeantuntuinen kaikesta huolimatta: ”Kaiken kaikkiaan neiti Kimonon vierailu oli mielestäni huippumahtava. Oli uskomattoman hienoa, kun Haksu villiintyi ja hyökkäsi Emmin kimppuun. Saimme myös tavata kuuluisan lastenkirjailijan ja nähdä rehtori Pöhelön pesäpallovarusteissa ja pyyhe päänsä ympärillä. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, ettei meidän tarvinnut mennä matematiikan tunnille.”

    Tämä asettaa melkoisia paineita nyt omalle vierailulleni Inkooseen. Täältä kuitenkin tullaan!

Finlandia Junior - voittaja tiedossa!

Nyt meni kilpailu turhan yksipuoliseksi. Voittaja on jo selvillä. Hän on nainen.

    Katsellessani estraadille ilmestyviä Finlandia Juniorin ehdokkaita aloin miettiä päinvastaista tapausta. Mitä tapahtuisi mediassa, jos ehdokkaina olisi kuusi miestä ja kaksi miespuolista kuvantekijää? Nyt tuntui siltä, etteivät kaikki edes huomanneet asiaa. Valokuvaaja rypisti otsaansa. kun huomautin asiasta ja totesi sitten, ettei todellakaan tullut ajatelleeksi asiaa. Samoin raadin jäsen – mikä saattoi olla oikein hyvä asia. Jos valinta olisi ollut tietoinen, niin se jos mikä olisi ollut absurdia.

Siiri Enorannan fantasilla menee hyvin.

    Silti miesten puuttuminen joukosta on jonkinlainen viesti raadilta, joka sentään luki yli sata kirjaa tämän vuoden tuotannosta. Toki ei koskaan voi olla varma, olivatko kaikki relevantit kirjat mukana. Ehdokkaaksi lähettäminen on kustantajan asia ja maksaa.

Raadilla oli asiaa

Toisin kuin Tietofinlandiassa, nyt Tampereen kaupungin kirjastopalvelujohtaja Pirkko Lindberg kokosi huomioita yhteenvedoksi. Tietofinlandiassa raati yksinkertaisesti totesi, että säännöt vaativat vain ja ainoastaan valitsemaan raadin mielestä kuusi parasta tietokirjaa oman mieltymyksensä mukaisesti. Ei katsausta mahdollisiin vuoden tietokirjojen teemoihin, suuntauksiin, ongelmiin, puutteisiin. Henkilökohtaisesti olin pettynyt, koska aina raadin näkemykset ovat minusta olleet tärkeitä ja mielenkiintoisia. Puhumattakaan siitä, että tarjolla on hieno mahdollisuus sanoa jotain painokasta medialle.

    Pirkko Lindberg otti esiin, miten Suomen yhteiskunnallinen tilanne on ehkä enemmän kuin milloinkaan läsnä kirjojen tarinoissa. Perheiden ahdinko, työttömyys, masennus, burn out, syrjäytyminen, kiusaaminen, päihdeongelmat ja itsemurhat ovat yleisiä teemoja. Pienempien lasten kirjoista taas löytyy uusperheitä, sateenkaariperheitä ja vanhempien kiireitä. Erityisesti kiiteltiin kuvittajien kokeellista ja rohkeaa työtä – tämä näkyi ehdokkaissa sentään yhdessä tapauksessa. Toisessa taas tietokuvan tärkeys tuli hyvin esille. Toisaalta raati herkeni moittimaan erityisesti kansikuvien kirjavuutta – kanteen panostaminen saattaa nostaa tarinan aivan toisella tavalla esiin niin kirjakaupassa kun kirjastossakin.

    Ja tosi on, että raadin toivomuksen mukaan nuorten kirjojen pitäisi kulua myös kasvattajien, opettajien ja vanhempien käsissä. Tai oikeastaan: miten jatkuva surkeuden esittäminen, ylitsepääsemättömien vaikeuksien esiin nostaminen ja ahdistus, pelko ruokkisivat luettaessa ”tavallista” elämää viettäviä nuoria? Olin jotenkin iloinen, kun laskin ehdokkaiden ulkopuolelta käsistäni Tuija Lehtisen Välivuoden (Otava). Siinä kahden erilaisen perheen kautta löytyy ei niin love story, mutta terävän humoristisia analyysejä ihmisten raadollisuudesta ja lasten yrityksistä pärjätä. Kaiken takana on luottamus nuoreen. Ja toivoa. Samaan kastiin kelpaa myös Nadja Sumasen Rambo (Otava). Paineita lasketaan nyt tälle nuorisotyön ammattilaiselle, kun plakkarissa on suuren kirjoituskilpailun voitto ja Junior-ehdokkuus.

    Ongelmien ratkaisut taitavat olla kuitenkin poliitikkojen ja toissijaisesti sosiaali- ja nuorisotyön käsissä? Poliitikot hoi. Seuraavissa vaaleissa teiltä kysytään, oletteko lukeneet tuon ja tämän nuorten ongelmakirjan.

Vaihtoehtojen kirjo

    Fantasia voi muuten hyvin tämän päivän Suomessa. Jos raadin kuusikkoa jotenkin luonnehtii, niin suurimman potin veivät nuorison kurjuus, huumorilla, fantasialla, tiedolla ja sadulla oli oma edustajansa. Jonkinlaista alueellista tasapainoa kuitenkin näytti haetun.

    Sanottakoon, että useat raadin valinnat olivat mielestäni täysin kelpoja. Itsekin raadeissa mukana olleena tiedän, että lopullinen ns. yksimielinen tuomio on monen tekijän summa. Kommentoijan helppo tehtävä onkin yksinkertaisesti vain nostaa rinnalle omia suosikkejaan ja olla ihmettelemättä miksi ne putosivat lopullisesta listasta.

    Tietokuvakirjan puolella vuosi on ollut hyvä. Osin sitä nosti Sibeliuksen juhlavuosi, mutta siitäkin huolimatta Tapani Baggen ja Salla Savolaisen Hämeenlinnan Janne (Tammi) on taiten tehty, Sibeliuksen nuoruudesta vetävästi kirjoitettu kokonaisuus, joka avaa lapsille mainion hauskasti taustoja. Samaan tasoon kipuaa myös Riina Katajavuoren ym Meidän pihan perhesoppa (Tammi), joka on kivan juonen avittamana tasapainoinen kokonaisuus erilaisten perheiden synnystä, arjesta ja lasten saamisen monista mahdollisuuksista. Kuvittajana on Christel Rönns, joka on antanut kuvallisen ilmeen myös Junior-ehdokkaalle eli Elina Lappalaisen Nakki lautasella (Tammi). Jälkimmäisestä ei pahaa sanaa – se on mainio johdatus ruokiemme alkuperään ja eettisiin syömisen perusteisiin. Ja taustat on palkittu moneen kertaan, mm. Tietofinlandialla ja Kanavalla. Nakki lautasella –kirjaa voisi siis tarkastella myös mielenkiintoisena esimerkkinä, miten aikuisten kirjailija työstää materiaalinsa lapsille. Samalla korostuu, tietenkin, kuvittajan tärkeä osuus.

   Samalla muuten Tammi kustantajana on noussut ehdottomasti lasten tietokirjojen kärkeen. Yhtiössä näytään tekevän hyvää työtä tämän uhanalaisen lajin hyväksi.

Huumoria, empatiaa, mutta hur står det till?

Ystävyys, erilaisuus ja keskinäiset vaikeat kanssakäymisen suhteet? Veera Salmi esittelee niitä ehdokaskirjassaan Mauri –pojan logiikalla, kun kaveri muuttaa Egyptiin. Kaivetaan tunneli sinne… Mauri ja vähä-älypuhelimessa (Otava) on tuota kuuluisaa tuotemainontaa, koska IPhone on paras! Toki mukana on vakavaa pohdintaa liiallisen kännykänkäytön vaaroista. Ja jääkö kirja jotenkin oudosti kesken eli jatkoako suunnitellaan? Essi Kummun ja Marika Maijalan minua ihastuttaneessa analyysissa Puheliaan Eliaksen kautta eli Harjoituspusuja (Tammi) rakkaus tulee lähelle, eikä vähiten Eliaksen fiksun äidin kommenteissa ja opastuksissa. Ensimmäinen ihastus on sellainen asia, joka jää mieleen lähes jokaiselle. Tämä kirja on hyvä muistutus.

Marika Maijala tavoittaa tekstin sävyt

    Hämärinkäinen (Karisto) on Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon sukellus ehdokaskuvakirjassa runollisen herkkään tunnelmaan, hiljentymiseen ja arjen kiireiden unohtamiseen. Perinteisen sadun uusiutumisen miehinen upea monumentti on puolestaan minulla Puiden tarinoiden kolmas kertomus, Merenkulkija (Books North). Siinä Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen vievät kaikki lukijansa monimieliseen Tuhannen ja yhden yön tapaiseen tarinankerronnan maailmaan, joka hienosti peilaa juuri tätä maailman tilannetta.

    Missä luuraavat suomenruotsalaiset? Ei Tietofinlandiassa, ei Juniorissa ei Finlandiassa? Jos puhutaan kokeilevasta ja rohkeasta työstä, niin ihan hurja juttu on kyllä Stella Parlandin ja Linda Bondestamin runokirja Katastrofer och strofer om slummer och stoj (Schildts och Söderström, uusi p.). Punamustassa kuvituksessa Bondestamin piirrokset ovat ärhäkkäitä, raakoja kuten runojen ilmiasukin: isoja vapaalla kädellä tehtyjä tekstiblokkeja. Ei ehkä ihan jokaisen lastenrunon rakastajan kirja, mutta uskallusta on. Palkintopuolelle olisi voinuti kivuta hyvinkin Minna Lindebergin  ja Bondestamin lapsikuvaus Boggan och Kyösti Kekkonen (Schildts och Söderström), missä vanhempien omaan napaan tuijottelu johtaa mielenkiintoiseen tapahtumasarjaan. Isoveli Boggan purkaa olonsa rötöstelyihin, joista kiharatukkainen Kyösti saa vihat niskaansa. Lopulta perheen yhtenäisyys saadaan palautettua. Ihastelkaa Bondestamin anarkista kuvitusta, suuria pintoja, yksityiskohtia, värien taistelua, symboliikkaa. Suomenruotsalainen puoli näyttää jääneen jotenkin huomiotta ihan syyttä. 

    Etsikää vaihtoehtoja, lapset ja nuoret. Tarjonnassa olisi.