Finlandia tanssii, rokkaa ja ohjelmoi

 

Mitenkään pätevyyttä kyseenalaistamatta kysyn itseltäni, millainen kassakaappilista Kirjasäätiöltä ja Finlandia-palkinnon taustavoimilta löytyy valovoimaisista mediatähdistä. Ainakin hiukan kulmakarvoja kohotin, kun tämän vuoden diktaattorit julkistettiin. Nyt varmaan lopullisesti voidaan todeta, että kirjallisuuden suurimpaan gaalaan haetaan julkisuutta avittamaan nimenomaan raflaavia nimiä. Eipä siitä sen enempää – eihän diktaattorin tarvitsekaan kuin valita yksi korkeintaan kuudesta kirjasta. Kaikki osaavat lukea ja ovat lukeneet enemmän tai vähemmän muun toimintansa ohessa, jopa kirjoittaneet yhden elämäntapaoppaan tai avanneet sydämensä tai tanssinsa ajoissa elämänkerturille tai kirjoittaneet tyttösen seikkailuista tietokoneen ihmemaailmassa ja luovilla aloilla Kiinassa. Mutta kuten huomaatte, valinnat ovat tehneet tehtävänsä! Tätä palkitsemisjuhlaa tullaan odottamaan suurella mielenkiinnolla.

 Diktaattorit tunnustavat

Jotain voinee aavistella diktaattorien antamien haastattelujen pohjalta. Jorma Uotisella on ainakin perspektiiviä, sillä hän on seurannut Finlandiaa koko palkinnon 40-vuotisen historian ajan. Hänellä taitaa olla myös realismia, sillä ”kun minua pyydettiin päättämään kaunokirjallisuuden palkinnosta, menin tolaltani. Olin niin yllättynyt! Totta kai innostuin, mutta samalla kauhistuin: mikä tehtävä, mikä vastuu!” 

Linda Liukas puolestaan on lukenut viime vuosien palkituista kirjoista noin puolet.  Hän muistaa erityisesti Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi-teoksen: ”Olin yläasteikäinen, ja tieteiskirjallisuutta pidettiin lähinnä avaruusolioiden täyttämänä lasten kevyenä pulp-kirjallisuutena. Minulle palkinto oli tärkeä, sillä Sinisalon kirja tarjoaa mahdollisuuden miettiä, miten ja miksi ajattelemme. Se on myös esimerkki siitä, miten tarinat vievät teknologiaa ja samalla maailmaa eteenpäin.” Hän valitsee puolestaan tieteis… anteeksi tietokirjallisuuden voittajan.

Mikko Kalevi Mäntymäki ei taida tällä eikä lisätyllä Frank-etunimelläkään olla vielä julkkis, mutta Herra Ylppö voi jo hetkauttaa. Hän toteaa, ettei Finlandiasta päättäjän rooli ole mikään vitsi, vaan ottaa tämän työn asian vaatimalla vakavuudella. ”Minulla on lukuhäiriö. joten valitsijan rooli on erityinen kunnia. Olen silti aina halunnut lukemista elämääni. Nuorena olisin halunnut lukea paljon jännittävämpiä kirjoja kuin mitä pikkukaupungin pienessä kirjastossa oli tarjolla. Omat lapseni voivat onneksi lukea paljon muutakin kuin viisikkoja. Entisenä tarkkiskundina pidin erityisesti Juha Hurmeen teoksesta Niemi. --- Kirjassa on sitä Hurmeen mielipuolisuutta.” 

Mutta mitä tekevätkään ensin valintaraadit?

 Näillä eväillä varsinaisilla esiraadeille saattaa tulla ongelmia toiveiden täyttämiselle – jos nyt sitä edes ajattelevatkaan. Diktaattorin valinta kun sitten on mitä on – eikä noita luettaviakaan ole kuin kuusi, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. Raatilaiset sen sijaan saavat urakakseen melkoisen massiivisen kirjapinon.

Oma kokemukseni on vuoden 2002 puheenjohtajuudesta, mutta urakka oli silloin pelkästään mielenkiintoinen ja innostava. Samaan luulen nykyisenkin porukan päätyvän: hienoa nähdä miten paljon ja merkittävää kirjallisuutta Suomessa saadaan aikaan. Aina kuitenkin taitaa jäädä kaihertamaan epätietoisuus siitä, kuinka moni varteenotettava kirja on jäänyt osallistumatta kisaan erilaisista syistä.

Lasten ja nuorten puolella lautakuntaa johtaa lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen, jolla on nyt tuhannen taalan paikka tutkia, ”miten paljon lasten ja nuortenkirjat resonoivat tai puskuroivat tätä kiihkeää aikaamme.” Tämä taitaa olla vinkki jostakin? Entä hehkutus vuoden 2001 voittajan Kira Poutasen Ihanasta merestä: ”Teos antaa raadollisen kuvan nuoresta, syömishäiriötä sairastaneen tytön maailmasta. Kirja linkittyi silloin myös omaan elämääni ja auttoi ymmärtämään sairastuneen maailmaa.”

Palkitun koulukirjastonhoitajan Olli Rantalan tunnustus on kuin jostain addiktioryhmän kokouksesta, mutta sopii hyvin kirjaraatiin: ”Olen 60-vuotias ja luen nuortenkirjoja.” Kirjastolaisia on näkynyt sopivasti mukana valitsemassa ehdokkaita, ja koulujen kirjastojen tärkeyttä on hienoa erikseen tässä korostaa. ”Jos aikuiset lukisivat nuortenkirjoja, he eivät olisi niin ulalla nuorten elämästä. Ne ovat ikkunoita maailmaan, johon kurkistaminen tekisi aikuisille hyvää.” Mukavaa realismilta Arvo… anteeksi Herra Ylpön kommentteihin tuo Rantalan lausahdus: ”Koulukirjastonhoitajana minulla on hyvä sormituntuma lasten ja nuorten lukemiseen. Tiedän myös, mistä he oikeasti tykkäävät. Välillä huomaa, etteivät Finlandia-palkitut ole nuorten valitsemia.--- Yhä isompi osa nuorista on tottumattomia lukijoita. Liian mutkikas rakenne voi aiheuttaa hylkyreaktion. Meidän aikuisten tehtävä on käynnistää lukemisen positiivinen kierre.” Lapsiasiavaltuutetun puolelle vinkkejä ovat Rantalan suosikit Nadja Suomisen Rambo ja Juulia Niemen Et kävele yksin. 

Kuvittajien taloissa

Asta Boman on Kuvittajat ry:n toiminnanjohtaja ja tuntee siis erinäisen määrän kuvakirjamaailmassa huseeraavia taiteilijoita. Hänelläkin on suosikki tosin Uotisen kategoriassa: ”Olin lukiossa, kun Eeva-Liisa Mannerin elämästä ammentava Runoilijan talossa voitti Finlandian. Helena Sinervon teos kolahti kaltaiseeni runotyttöön täysillä.”

On ihan hyväksyttävää olla lapsellinen innostunut päästessään ”sukeltamaan satojen tekstien ja laadukkaan visuaalisen tarinankerronnan maailmaan.” 

Nöyränä saakin olla, kun kolme ainakin aluksi erilaista mielipidettä kohtaavat toisensa ja aletaan sorvata tarjolle kuusikkoa. Bomaniltakin löytyy jonkinlainen esikuva: klassikoksi noussut vuoden 2017 Sanna Manderin Avain hukassa-kuvakirja. ”Se on valloittavan ihana kokonaistaideteos, joka kertoo kaikkien oikeudesta olla omanlaisensa.” Kyseinen teos kuitenkin herätti aikanaan jonkinlaista plagiaattikeskustelua. Kirjasta jätettiin tekijänoikeusneuvostolle lausuntopyyntö. Allekirjoittajina olivat alalla varsin merkittävän kustantajan Etana Editionsin tekijät Jenni Erkintalo ja Reka Király, joiden työ Talo kulman takana julkaistiin edellisenä vuonna. Manderin teos muistutti kanteen mukaan liian paljon heidän kirjaansa. Tuomiota ei tullut, mutta kertonee jotain alalla toimivien tarkoista silmistä. Toivottavasti mahdollisia ehdokkaiksi nousevia kuvakirjoja tarkistellaan reilusti itsenäisinä ratkaisuina.

Sanojen ja kuvien tavoittelua

Mutta tosiaan, milloin mukaan pääsevät lukuintoa avittavat selkokirjat, harvemmin nähdyt tietokirjat, viihteen mestarit, ensikirjat? Elina Pekkarinen vihjailee: ”Lapset ja nuoret tarvitsevat kirjoja muodostaakseen käsityksen maailmasta. Omat lapseni ovat jo isoja, mutta vuoden vanha lapsenlapseni tavoittelee parhaillaan sanoja.” Asta Boman todistaa jo virkansa puolesta: ”Haluan herättää raadissa keskustelua visuaalisuuden merkityksestä lasten. ja nuortenkirjoissa. Parhaimmillaan kuva ja teksti ovat samalla tasolla vuoropuhelussa keskenään. Lapselle kuvan kieli jää mieleen jo ennen kuin hän oppii lukemaan itse.” Vielä raatilaisten kirjapino on maltillinen. Vauhti kasvaa rutkasti syksyn lähestyessä. Lopussa saattaa olla jo kiire, kun viimeinen ilmoittautumispäivä on käsillä.

Tänään, Kirjan ja Ruusun päivänä, Ylessä esiintynyt Jarkko Tontti väläytti hänkin paria lasten ja nuortenkirjallisuutta sivuavaa havaintoa. ”Jos vanhoja kirjoja ajanmukaistetaan, myös uusien teoksien sopivuutta tarkkaillaan. Monet kustantamot ovat ottaneet käyttöön sensitiivisyyslukijat. Heidän tehtävänään on lukea tekstejä kuin piru raamattua ja osoittaa, mitä ongelmallisia kohtia kirjassa voi olla heidän edustamansa vähemmistön kannalta.” Haloo, esiraati! Haluatteko varmuuden vuoksi Suomen kirjasäätiön palkkaamaan tunnekykyisen portinvartijan? 

Tontti puhuu myös kustannusalan naisvaltaisuudesta ja sen näkyvyydestä kustantamisen tuotteissa. ”Ennen meillä oli kokonainen lajityyppi nimeltä poikakirjallisuus, jossa oli vauhdikkaita seikkailukirjoja. Niitä ei enää tehdä. Olemmekin kadottamassa lukijakunnasta miehet ja pojat.”

Nyt taidat olla metsässä, missä et näe puita, hyvä kollega. Poika-tyttöjännärit voivat hyvin. Meillä on useita taitavia alan lasten ja nuortenkirjailijoita. Toisaalta toteat, että ”kyllä, jopa korkeakin taide on joskus tosi huonoa tai epäonnistunutta.” tai ”kyllä, taitavasti tehty viihde onnistuu paremmin kuin keskinkertainen tai huono taide.” Taitavaa, viihteellistä ja luettua seikkailumaailmaa ei vain taida näkyä  lasten ja nuortenkirjallisuuden ehdokkaissa?

Puhun mieluimmin Maailman kirjan ja tekijänoikeuden päivästä kuin kirjasta ja ruususta. Sillä on komea tausta – Wlliam Shakespeare ja Miguel de Cervantes kuolivat 23. toukokuuta. Unescon mukaan kirjat ansaitsevat erityisen päivänsä, jolloin niitä juhlitaan vapauden, yhteenkuuluvaisuuden ja rauhan symboleina. Samalla halutaan rohkaista kaikkia kiinnostumaan lukemisesta ja arvostaa kirjailijoita ja heidän työtään.

Ruusu ja kirja yhdessä kuitenkin kaikille lukijoille.