Unohtakaa vanha kunnon satu ja sen kuviot. Onhan tässä sentään säilytetty ihan perimmäinen
juoni: pröystäilevään kaupunkiin ryntää rottalauma ja sen poisajamiseksi
palkataan pillipiipari. Kun tämä ei saa haluamaansa palkkiota, pilli
houkuttelee kaikki lapset pois kaupungista.
Russell Brand panee omassa
versiossaan Hamelnin pillipiiparin
(Jalava 2016) juonen toiseen potenssiin. Kaupungin väki on painajaismaisen
typerää ja omahyväistä. Kaikki yrittävät päteä ja olla parhaimpia, myös lapset.
Kiusaaminen saa melkoiset mitat, kun kohteena on Sam ja tämän toinen ohuempi
jalka, kainalokepit ja ontuminen. Brandin tyyliä kuvaa hyvin pieni kappale Samin
isästä: ”Samin isä oli mies, jonka oli vaikea rakastaa ketään, koska hänen
vanhempansa olivat olleet koko lailla etäisiä ja itsekeskeisiä. Meidän tulisi
nyt olla empaattisia, eli yrittää ymmärtää ja olla tuomitsematta häntä, mutta
minulla on niin surku vastasyntyneen Samin puolesta, että taidanpa sen sijaan
poistaa moisen ilkimyksen tästä tarinasta kokonaan.”
Rotat tulevat kaupunkiin ja
panevat hyrskynmyrskyn johtajanaan hurja Kasper, jonka vaimoina olivat naaras
ja koiras – sattumalta sisarukset. Kasper teki hurjia tekoja kuten sytyttämällä
koulupihan kiipeilytelineen tuleen. Sodanjulistus kaupunkilaisille oli selvä:
Ei sääntöjä! Rotat sekoittivat kaiken, niin ettei edes tärkeää Hamelnin
hemaisevin kersa –kilpailua voitu viedä loppuun. Oli pakko siis hyväksyä
salaperäisen harlekiiniasuisen Piiparin vaatimus voileivästä ja säkillisestä
kultaa. Russel Brand päästää tässä vaiheessa filosofisen, runollisen ja
maailmoja syleilevän otteensa valloilleen. ”Musiikki ryöppysi halki ilman ja
sieltä rottien sisimpään. Se oli niin täyteläistä, niin suloista, ettei rottien
aivoissa jäänyt tilaa rottien ajatuksille, niihin mahtui vain piiparin
musiikki. Musiikki soljui pitkin rottien aivojen pieniä tunneleita, se
kulkeutui huiluun ja huilu kytkeytyi Piipariin ja Piipari alkoi tanssia vienoa
jenkkaa.
Ja niin Piipari tanssi ulos torilta ja hän tanssi kohti kukkuloita ja
hän tanssi oman huilunsa tahtiin ja rotista muodostui yksi suuri kiiltävä
turkkijoki. Ne kuhisivat Piiparin suippojen jalkojen ympärillä.
Piipari käveli turkkien päällä.” Vain Sam huomaa, miten kaunis musiikki
ja taivas sekoittuivat yhdeksi, niin että rajat niiden välillä olivat pelkkää
kuvitelmaa.
Tietysti Hamelnin asukkaat
kieltäytyvät maksamasta palkkiota ja tietysti he saavat rangaistuksensa. Minne
lapset sitten lopulta menivät Piiparin mukana? ”No tämä tarina, hyvät
nenänkaivajaystäväni, armaat toheloni, ei kerro siitä – se mitä heille
tapahtui, on merkityksetön salaisuus eikä kukaan meistä sitä tiedä, mutta jos
haluat tietää, voit päättää sen itse omassa pienessä kaalissasi.” Hamelnin
kaupunki muuttui kokonaan Piiparin viimeisen kultaisten sävelten soiton aikana.
Tervetuloa käymään: siisti ja ystävällinen ja touhukas paikka pormestarinaan
kohtelias ja cool nuorimies nimeltä Sam.
Mutta oikeastaan tämä kirja
on hurja rykäisy kuvittajalta – tietysti monimielisen ja härskinkin tekstin
innoittamana. Chris Riddell on toki tuttu jo mainioista karikatyyreistään Ada
Gootti –kirjoistaan, mutta nyt hän todella ryntää halki sivujen värikkäästi,
remuten ja luoden yhä uusia hirviömäisiä rottia ja melkein yhtä karmeita
ihmistyyppejä. Pillipiiparikin esitellään kuin lännenkaupungin raitille
saapuvana kostajana tai oikeamielisyyden puolustajana – ja sellainenhan hän
todella onkin. Hän tiesi, että jokainen henkäyksemme on vain lainaa!
Helsingin kaupunginkirjaston
uutuusluettelossa kirja on aika kummallisesti esitelty lasten kuvakirjojen
joukossa… Kirjaa voi siis lukea myös kuin kuvakirjaa, joskin lapsukaiset
varmaan tarvitsevat tuekseen aikuisen lämpimän sylin – ja ehkä sekään ei riitä.
Lopussa on toki koristeellisesti selitetty kaikki tekstissä esiintyneet hienot
sanat ns. koijarisanastossa Ahavasta ja Alhosta Vitilumeen ja Vitsaukseen.
Varttuneempi yläkoululainen alkaa jo olla innoissaan kuvamaailmasta, Tuomas
Nevanlinnan sujuvasta käännöksestä ja tekstiin oleellisesti liittyvistä
koristeellisista tekstausten mahtipontisuudesta. Jalavalle kirjan kustantaminen
on kunniaksi: se on rujoudessaan ja sanomassaan tätä aikaa ja kannanotto moneen
asiaan. Lukekaa, katselkaa ja väitelkää. Kyllä vanhassa satupohjissa on
edelleen ytyä.
Karikatyyrejä rakkaista kirjailijoista – ja heidän koiristaan
Aikuista kirjallisuuden tuntijaa varmaan hymisyttää tämä Chris Riddelin
Ada Gootin seikkailujen osa Humisevasta
harjusta (Gummerus 2016) , missä Kalmatollon kartanon kirjalliseen
koiranäyttelyyn saapuu maailmankuuluja kirjailijoita esittelemään uljaita
koiriaan. Mukana on vanha Ullakkokerho ratkomassa nyt outoja sattumuksia, mutta
edellisten osien vauhtiin ja sopivaan karmeuteen ei oikein nyt ylletä. Syy ei
ole upean kääntäjän, vaan ihmissudeksi muuntautuminen tai Differenssi-ihmekoneen
piirustusten varastaminen apinoiden ja banaanien avulla ei kunnolla hytkäytä.
Ei, vaikka kreivitär Peppi Pätkätossu saa varkaan kiinni paiskaamalla hänen
päälleen lumiukon.
Jaana Kapari-Jatalla on
varmaan ollut hauskaa nimien vääntämisessä, ja kyllähän Peppi Pätkätossun koira
hymyilyttää: Muumi, syvänlapinsylikoira. Pepin mukana tulee Hanska-Risto
Andersen, jolle sadut ja tarinat ovat elämän sulostuttajia kääpiötanskandoggi
Yorickin kanssa. Muita kirjailijaegoja tulee mukaan, on Karu Austen
(bestselleri Nopeus ja ennakkoluulo), Sir Walter Skotti, Viljami Aikarauha
Thackeray, Georgie Eliot ja nuppuna vielä Epeli Dickinson luulevipuudelinsa
Carlon kanssa. Kirjan antia rikastuttaa toki edelleen mainio kuva- ja
henkilögalleria: Andersenista ei voi erehtyä, mutta kartanon salinen maailma
avautuu juuri piirrosten kautta salaperäisen myhkäisesti. Mukaan entiseen
tapaan liitetty pikkukirjanen Erään hurtan historia kelailee lähinnä hauskasti
kirjallisuuden ja musiikin johtotähtiä Sevillan karvaturrista Jack Russell Londonin
Aranmaan kutsuun tai Kesäyön ulinasta Franz Sorbetin Talviseen lenkkiin.
Tämä teidän täytyy lukea!
Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 2016 pureutuu lukemisen ja
kirjoittamisen uusiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Monilukutaitoa digiaikaan (2016) sisältää katsauksia niin
monilukutaidon moninaisuuksiin, tulkinnan ja arvioinnin maailmaan, luovaan ja
yhteisölliseen tuottamiseen ja uusien ympäristöjen mukaan ottamiseen
opettamiseen – kaikki tärkeitä ja perusjuttuja, joskin ihan uusimmat
innovaatiot kuten esimerkiksi kamerakynä-toiminta eivät ole ehtineet mukaan
lähinnä yliopistotutkijoiden kirjoituksiin.
Tavalliselle opetuksen
muuttumista sivustasta seuraavalle yksi artikkeli on ylitse muiden. Toimittaja
Tuomas Kasevan analyyttinen, ydinkohtiin porautuva katsaus hiukan sarkastisella
otsikolla ”Oi kyllä, monilukutaito pelastaa äidinkielen opetuksen” on sopiva kaikenlaisille
monilukutaidon viidakossa tarpoville. ”Lukeminen ja kirjoittaminen ovat
muuttuneet – radikaalimmin kuin ehkä meistä kukaan vielä edes tajuaa. Kaseva
puhuu fiksusti tekstiympäristöjen paljoudesta,: ”Kirjoittamisen osalta
mullistavin asia taitaa silti liittyä julkaisemiseen. Portinvartijat puuttuvat,
joten kuka tahansa saa mitä tahansa vaikka miljardille ihmiselle julki. Mikään
kerran julkaistu teksti ei ole enää kenenkään hallittavissa.” Mediatekstit
nousevat yhä enemmän keskiöön, mutta Kaseva korostaa miten pitkien tekstien
lukeminen ja kirjoittaminen on edelleen kullanarvoisia taitoja. ”Pitkän ja
ajattelua vaativan kirjoittamisen rinnalle – ei siis tilalle – pitää koulussa
tuoda lyhyt ja virtaava tekstimaailma monimediaisine keinoineen ja
vaatimuksineen. Juuri tämän asian herättäjänä minusta monilukutaidon
voimallinen painottaminen opetussuunnitelmassa on erinomainen asia.”
Toimittajalle nousee oleellisina
asioina esille myös tietoon liittyvät ongelmat. Kaseva puhuu miten tiedosta
mennään tiedostuttamiseen: esimerkiksi sosiaalinen media tuottaa tarvetta
tiedostuttamiseen julkisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Suurin ongelma liittyy
nimenomaan tietoon, joka on murroksessa monella tavalla. Miten usko tutkittuun
tietoon ja journalistiseen tiedonvälitykseen on murtumassa, Kaseva miettii.
Tiedon valtava lisääntyminen: monelle ei ole enää edes häpeäksi myöntää, ettei
edes halua perehtyä johonkin asiaan, koska tietää jo tarpeeksi. Lähteiden
merkitys ja uskottavuus heikkenee koko ajan varsinkin sosiaalisissa medioissa.
Tiedonhaun opettamiseen on panostettava huomattavasti enemmän on vaatimus,
johon mieluusti yhtyy. Enää ei riitä, että tieto jostakin löydetään – ja sekin
on Kasevan mukaan usein hankalaa yläkoululaiselle ja lukiolaiselle Wikipedian
ja Googlen ulkopuolelta.
Kysymyksiä riittää. Mutta
Kasevan mukaan niiden pohdinnan kautta opettajien kanssa syntyy tärkeitä
keskusteluja: ”Tuntui, etten ollut koskaan ollut mediankäyttäjänä niin pihalla
ja kaikesta jäjessä. Sitten tajusin, että aika monta tärkeää kysymystä tuli
käytyä jo siinä, kun vain ihmettelin. Me keskustelimme tyhmien kysymysteni
pohjalta melkein koko oppitunnin. Opiskelijatkin alkoivat haastaa toisiaan
kysymyksillä: Saako Snapchatissa mainostaa?” Ja tunnista tuli todella kiinnostava
oppilaidenkin mielestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti