Hamelnin pillipiipari ja Peppi Pitkätossun koira

Unohtakaa vanha kunnon satu ja sen kuviot. Onhan tässä sentään säilytetty ihan perimmäinen juoni: pröystäilevään kaupunkiin ryntää rottalauma ja sen poisajamiseksi palkataan pillipiipari. Kun tämä ei saa haluamaansa palkkiota, pilli houkuttelee kaikki lapset pois kaupungista.

     Russell Brand panee omassa versiossaan Hamelnin pillipiiparin (Jalava 2016) juonen toiseen potenssiin. Kaupungin väki on painajaismaisen typerää ja omahyväistä. Kaikki yrittävät päteä ja olla parhaimpia, myös lapset. Kiusaaminen saa melkoiset mitat, kun kohteena on Sam ja tämän toinen ohuempi jalka, kainalokepit ja ontuminen. Brandin tyyliä kuvaa hyvin pieni kappale Samin isästä: ”Samin isä oli mies, jonka oli vaikea rakastaa ketään, koska hänen vanhempansa olivat olleet koko lailla etäisiä ja itsekeskeisiä. Meidän tulisi nyt olla empaattisia, eli yrittää ymmärtää ja olla tuomitsematta häntä, mutta minulla on niin surku vastasyntyneen Samin puolesta, että taidanpa sen sijaan poistaa moisen ilkimyksen tästä tarinasta kokonaan.”

    Rotat tulevat kaupunkiin ja panevat hyrskynmyrskyn johtajanaan hurja Kasper, jonka vaimoina olivat naaras ja koiras – sattumalta sisarukset. Kasper teki hurjia tekoja kuten sytyttämällä koulupihan kiipeilytelineen tuleen. Sodanjulistus kaupunkilaisille oli selvä: Ei sääntöjä! Rotat sekoittivat kaiken, niin ettei edes tärkeää Hamelnin hemaisevin kersa –kilpailua voitu viedä loppuun. Oli pakko siis hyväksyä salaperäisen harlekiiniasuisen Piiparin vaatimus voileivästä ja säkillisestä kultaa. Russel Brand päästää tässä vaiheessa filosofisen, runollisen ja maailmoja syleilevän otteensa valloilleen. ”Musiikki ryöppysi halki ilman ja sieltä rottien sisimpään. Se oli niin täyteläistä, niin suloista, ettei rottien aivoissa jäänyt tilaa rottien ajatuksille, niihin mahtui vain piiparin musiikki. Musiikki soljui pitkin rottien aivojen pieniä tunneleita, se kulkeutui huiluun ja huilu kytkeytyi Piipariin ja Piipari alkoi tanssia vienoa jenkkaa.

    Ja niin Piipari tanssi ulos torilta ja hän tanssi kohti kukkuloita ja hän tanssi oman huilunsa tahtiin ja rotista muodostui yksi suuri kiiltävä turkkijoki. Ne kuhisivat Piiparin suippojen jalkojen ympärillä.

Piipari käveli turkkien päällä.” Vain Sam huomaa, miten kaunis musiikki ja taivas sekoittuivat yhdeksi, niin että rajat niiden välillä olivat pelkkää kuvitelmaa.

     Tietysti Hamelnin asukkaat kieltäytyvät maksamasta palkkiota ja tietysti he saavat rangaistuksensa. Minne lapset sitten lopulta menivät Piiparin mukana? ”No tämä tarina, hyvät nenänkaivajaystäväni, armaat toheloni, ei kerro siitä – se mitä heille tapahtui, on merkityksetön salaisuus eikä kukaan meistä sitä tiedä, mutta jos haluat tietää, voit päättää sen itse omassa pienessä kaalissasi.” Hamelnin kaupunki muuttui kokonaan Piiparin viimeisen kultaisten sävelten soiton aikana. Tervetuloa käymään: siisti ja ystävällinen ja touhukas paikka pormestarinaan kohtelias ja cool nuorimies nimeltä Sam.

     Mutta oikeastaan tämä kirja on hurja rykäisy kuvittajalta – tietysti monimielisen ja härskinkin tekstin innoittamana. Chris Riddell on toki tuttu jo mainioista karikatyyreistään Ada Gootti –kirjoistaan, mutta nyt hän todella ryntää halki sivujen värikkäästi, remuten ja luoden yhä uusia hirviömäisiä rottia ja melkein yhtä karmeita ihmistyyppejä. Pillipiiparikin esitellään kuin lännenkaupungin raitille saapuvana kostajana tai oikeamielisyyden puolustajana – ja sellainenhan hän todella onkin. Hän tiesi, että jokainen henkäyksemme on vain lainaa!

     Helsingin kaupunginkirjaston uutuusluettelossa kirja on aika kummallisesti esitelty lasten kuvakirjojen joukossa… Kirjaa voi siis lukea myös kuin kuvakirjaa, joskin lapsukaiset varmaan tarvitsevat tuekseen aikuisen lämpimän sylin – ja ehkä sekään ei riitä. Lopussa on toki koristeellisesti selitetty kaikki tekstissä esiintyneet hienot sanat ns. koijarisanastossa Ahavasta ja Alhosta Vitilumeen ja Vitsaukseen. Varttuneempi yläkoululainen alkaa jo olla innoissaan kuvamaailmasta, Tuomas Nevanlinnan sujuvasta käännöksestä ja tekstiin oleellisesti liittyvistä koristeellisista tekstausten mahtipontisuudesta. Jalavalle kirjan kustantaminen on kunniaksi: se on rujoudessaan ja sanomassaan tätä aikaa ja kannanotto moneen asiaan. Lukekaa, katselkaa ja väitelkää. Kyllä vanhassa satupohjissa on edelleen ytyä.

Karikatyyrejä rakkaista kirjailijoista – ja heidän koiristaan

Aikuista kirjallisuuden tuntijaa varmaan hymisyttää tämä Chris Riddelin Ada Gootin seikkailujen osa Humisevasta harjusta (Gummerus 2016) , missä Kalmatollon kartanon kirjalliseen koiranäyttelyyn saapuu maailmankuuluja kirjailijoita esittelemään uljaita koiriaan. Mukana on vanha Ullakkokerho ratkomassa nyt outoja sattumuksia, mutta edellisten osien vauhtiin ja sopivaan karmeuteen ei oikein nyt ylletä. Syy ei ole upean kääntäjän, vaan ihmissudeksi muuntautuminen tai Differenssi-ihmekoneen piirustusten varastaminen apinoiden ja banaanien avulla ei kunnolla hytkäytä. Ei, vaikka kreivitär Peppi Pätkätossu saa varkaan kiinni paiskaamalla hänen päälleen lumiukon.

    Jaana Kapari-Jatalla on varmaan ollut hauskaa nimien vääntämisessä, ja kyllähän Peppi Pätkätossun koira hymyilyttää: Muumi, syvänlapinsylikoira. Pepin mukana tulee Hanska-Risto Andersen, jolle sadut ja tarinat ovat elämän sulostuttajia kääpiötanskandoggi Yorickin kanssa. Muita kirjailijaegoja tulee mukaan, on Karu Austen (bestselleri Nopeus ja ennakkoluulo), Sir Walter Skotti, Viljami Aikarauha Thackeray, Georgie Eliot ja nuppuna vielä Epeli Dickinson luulevipuudelinsa Carlon kanssa. Kirjan antia rikastuttaa toki edelleen mainio kuva- ja henkilögalleria: Andersenista ei voi erehtyä, mutta kartanon salinen maailma avautuu juuri piirrosten kautta salaperäisen myhkäisesti. Mukaan entiseen tapaan liitetty pikkukirjanen Erään hurtan historia kelailee lähinnä hauskasti kirjallisuuden ja musiikin johtotähtiä Sevillan karvaturrista Jack Russell Londonin Aranmaan kutsuun tai Kesäyön ulinasta Franz Sorbetin Talviseen lenkkiin.

Tämä teidän täytyy lukea!

Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 2016 pureutuu lukemisen ja kirjoittamisen uusiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Monilukutaitoa digiaikaan (2016) sisältää katsauksia niin monilukutaidon moninaisuuksiin, tulkinnan ja arvioinnin maailmaan, luovaan ja yhteisölliseen tuottamiseen ja uusien ympäristöjen mukaan ottamiseen opettamiseen – kaikki tärkeitä ja perusjuttuja, joskin ihan uusimmat innovaatiot kuten esimerkiksi kamerakynä-toiminta eivät ole ehtineet mukaan lähinnä yliopistotutkijoiden kirjoituksiin.

    Tavalliselle opetuksen muuttumista sivustasta seuraavalle yksi artikkeli on ylitse muiden. Toimittaja Tuomas Kasevan analyyttinen, ydinkohtiin porautuva katsaus hiukan sarkastisella otsikolla ”Oi kyllä, monilukutaito pelastaa äidinkielen opetuksen” on sopiva kaikenlaisille monilukutaidon viidakossa tarpoville. ”Lukeminen ja kirjoittaminen ovat muuttuneet – radikaalimmin kuin ehkä meistä kukaan vielä edes tajuaa. Kaseva puhuu fiksusti tekstiympäristöjen paljoudesta,: ”Kirjoittamisen osalta mullistavin asia taitaa silti liittyä julkaisemiseen. Portinvartijat puuttuvat, joten kuka tahansa saa mitä tahansa vaikka miljardille ihmiselle julki. Mikään kerran julkaistu teksti ei ole enää kenenkään hallittavissa.” Mediatekstit nousevat yhä enemmän keskiöön, mutta Kaseva korostaa miten pitkien tekstien lukeminen ja kirjoittaminen on edelleen kullanarvoisia taitoja. ”Pitkän ja ajattelua vaativan kirjoittamisen rinnalle – ei siis tilalle – pitää koulussa tuoda lyhyt ja virtaava tekstimaailma monimediaisine keinoineen ja vaatimuksineen. Juuri tämän asian herättäjänä minusta monilukutaidon voimallinen painottaminen opetussuunnitelmassa on erinomainen asia.” 

    Toimittajalle nousee oleellisina asioina esille myös tietoon liittyvät ongelmat. Kaseva puhuu miten tiedosta mennään tiedostuttamiseen: esimerkiksi sosiaalinen media tuottaa tarvetta tiedostuttamiseen julkisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Suurin ongelma liittyy nimenomaan tietoon, joka on murroksessa monella tavalla. Miten usko tutkittuun tietoon ja journalistiseen tiedonvälitykseen on murtumassa, Kaseva miettii. Tiedon valtava lisääntyminen: monelle ei ole enää edes häpeäksi myöntää, ettei edes halua perehtyä johonkin asiaan, koska tietää jo tarpeeksi. Lähteiden merkitys ja uskottavuus heikkenee koko ajan varsinkin sosiaalisissa medioissa. Tiedonhaun opettamiseen on panostettava huomattavasti enemmän on vaatimus, johon mieluusti yhtyy. Enää ei riitä, että tieto jostakin löydetään – ja sekin on Kasevan mukaan usein hankalaa yläkoululaiselle ja lukiolaiselle Wikipedian ja Googlen ulkopuolelta.

     Kysymyksiä riittää. Mutta Kasevan mukaan niiden pohdinnan kautta opettajien kanssa syntyy tärkeitä keskusteluja: ”Tuntui, etten ollut koskaan ollut mediankäyttäjänä niin pihalla ja kaikesta jäjessä. Sitten tajusin, että aika monta tärkeää kysymystä tuli käytyä jo siinä, kun vain ihmettelin. Me keskustelimme tyhmien kysymysteni pohjalta melkein koko oppitunnin. Opiskelijatkin alkoivat haastaa toisiaan kysymyksillä: Saako Snapchatissa mainostaa?” Ja tunnista tuli todella kiinnostava oppilaidenkin mielestä.