Aika hauska episodi muuten on näinä Googlen kääntämien kirjojen aikana
– Shakespeare siis muuntui erään kustantamon yrityksenä aivan uudenlaiseksi
tämän ajan kirjallisuudeksi – mutta myös Lewis Carrollin kohtalo Suomessa.
Vuonna 1961 Kynäbaari niminen kustantaja julkaisi Liisa Ihmemaassa – version,
jonka levittämisen loppujen lopuksi KKO kielsi. Perustelut olivat vakuuttavat:
versio tuntemattomine kääntäjineen ja kuvittajineen loukkasi lyhennettynä ja
muutettuna klassisen teoksen kirjallista arvoa.
 |
| Helen Oxenburyn tulkintaa golfaamisesta |
Tämä taitaa olla ensimmäinen
– mutta liekö viimeinen? – jolloin tekijänoikeuden paragrafia klassikon
suojelemisesta on käytetty.
Shakespearen tapaus taitaa
liipatä läheltä? Kuka olisi saanut muuten käännöksestä korvauksen?
Nostalgiaa jäämerellä
Mikä kirja alkaa näin: ”Minä vihaan palelemista. Joudun paniikkiin jo
pelkästä ajatuksesta olla ilman käsineitä tuulessa. Pakkasella pysyttelen
mieluimmin sisällä.” Ja tämä nainen on uneksinut viidentoista vuoden ajan
pääsevänsä palelemaan autiolle saarelle, Pohjoisen jäämeren valkoiselle kaistaleelle.
”Saari on täysin asumaton, ja sitä peittää jäätikkö, jonka reunat viettävät
luotisuoraan veteen, kuin kallioseinämät.”
Valkosaarelta löytyivät
retkikunnan jäännökset, vetykaasupalloretken päätös ja yritys lentää
Pohjoisnavalle vuonna 1897. ”Heidän viimeisen leirinsä jäännökset löydettiin
kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin, umpijäässä autiolta saarelta, keskeltä
Jäämerta. Kolme luurankoa, pienen teltan repaleet. Mitä enemmän saan tietää
jutusta, sen todellisemmaksi se käy, kuin mustavalkoinen valokuva, joka muuttuu
hitaasti moniväriseksi.”
Bea Uusma nimittää kirjaansa Naparetki (Like 2016, suom. Petri
Stenman) minun rakkaustarinakseni. Kiinnostavaksi paksun kirjan tekee juuri
retken johtaja, Salomon August Andréen, jonka sankarillisen suuruudenhullusta
suunnitelmasta on tehty muitakin kirjoja, dokumentteja ja elokuva. Tuon listaan
pääsen minäkin, koska tein vuonna 1977 Kirjayhtymän helppolukuiseen
tietokirjasarjaan Suuret seikkailut oman tulkintani Kotkan lento. Bea Uusman sinnikäs ja pakkomielteinenkin ajatus
selvittää miten loppujen lopuksi Andrée kumppaneineen kuoli, on kuin
salapoliisitarina. Uusma menee läpi kaiken mahdollisen, yrittää etsiä edes
jotain luunäytettä, tutkii uudelleen jäännökset, lääkärilausunnot, jäämistön
museoista, kaiken. Ja vihdoin pääsee monen yrityksen jälkeen itse
Valkeasaarelle tapahtumapaikalle.
 |
| Naparetken autenttista kuvitusta |
Taustalla monia selvityksiä
Suomeksi on ollut saatavilla
pelastetut päiväkirjat Kotkan lennossa
pohjoisnapaa kohti (1930) ja A.Ejen Napaseudun
sankari (1930) sekä tietysti ruotsinkielistä materiaalia. Palkittu
kirjailija P.O. Sundman kiinnostui Andréen habituksesta hänkin ja julkaisi Insinööri Andréen ilmapurjehduksen (1969
Otava). Vertailukohtia siis on ollut, ja innolla luin Uusman kirjan loppuun
saakka todetakseni pettyneenä, ettei hänkään pysty aukottomasti selvittämään
salaisuutta. Minunkin päättelemäni ehkä hiukan dramaattinen loppuratkaisu voi
hyvin olla oikea. Bea Uusma joutuu Valkeasaarella katsellessaan Nils
Strindbergin kivistä hautaa sepittämään hänkin oman ratkaisunsa. Kirjan lopussa
on toki säntillisesti esitetty kaikki mahdollisuudet hyvine ja huonoine
puolineen.
Uusma saa tutkittavakseen
Strindbergin jäämistöstä tämän alushousut ja kiihtyy. Niiden takaosa on
irronnut viistosti. ”Viilto yltää haarasta ylös lantion oikealle puolelle.
Kankaassa on tummia läikkiä, Se näyttää oikeasti vereltä. Jokin on repinyt irti
oikean lahkeen molemmista alushousupareista. Katsoessani tarkemmin kankaan
reunaa näen riekaleet: kankaaseen on syntyy tasaisin välein teräviä viiltoja.
Juuri nuo viisi terävää viiltoa ovat aiheuttaneet kankaan repeytymisen irti. Ne
näyttävät kynnenjäljiltä.”
Mahdollinen tapauskulku
Valkeasaarella Uusma näkee
mielessään tilanteen: jääkarhu lähestyy hylkeenlihan houkuttelemana ja
Strindberg yrittää huutamalla pelotella sitä tiehensä. Jääkarhu nousee
jaloilleen ja ensimmäinen isku kaataa Strindbergin maahan. Fraenkel yrittää huitoa ja auttaa. Andréen
kiväärin laukaus saa pedon poistumaan,
mutta Strindberg on jo kuollut. ”Tuulessa lepattavat pakkaushihnat
paukkuvat. Fraenkel voihkii. Saiko hän iskun? Tule nyt, tänne telttaan
makaamaan. Andrée ottaa morfiinin ja vesipullon esiin. Kolme ruutua. Nyt
nielaise. Ryömi makuupussiin. Sinähän palelet.” Fraenkel on aivan hiljaa ja
kylmä. Andrée pohtii asemaansa. Neljä kuukautta hän saisi istua yksin täysin
pimeässä. Hän hakee päiväkirjansa ja kietoo sen villapaitaansa. Sitä hän ei
enää tarvitse. ”Hän on nähnyt mihin, mihin karhu pystyy. Ladattu kivääri on
hänen vasemmalla puolellaan. Hän ei halua kuolla. Nielaise nyt. Suoraan hänen
edessään on Strindbergin hauta. Hän sulkee silmänsä. Avaa taas silmänsä.
Strindbergin hauta. Hän sulkee silmänsä.”
Vielä kerran Andrée!
 |
| Kansi ja kuvitus Pirre Vaijärvi |
On kummallinen tunne lukea uudelleen joskus aikoinaan tarkasti
läpikäymänsä tapauksen tuore, intohimoinen tulkinta. Minäkin jäin jotenkin
Andréen koukkuun: halusiko mies olla sankari, jonka maine olisi kiirinyt ympäri
maailmaa? Retkikunta oli varustettu amatöörimäisesti silkkisukkineen, kaikki
epäonnistui lähdöstä alkaen. Jäljelle jäi kolmen miehen epätoivoinen harhailu
armottomassa jäämaisemassa, joiden mielialojen vaihtelut kuultavat
päiväkirjojen sivuilta[KV1] .
Minäkin panen Andréen
piilottamaan päiväkirjat huolellisesti jälkipolville. Nils Strindbergiä ei Kotkan
lennossa tapa jääkarhu, vaan heikkous ja kylmyys. Knutin kuoleman jälkeen Andrée levittää
alleen sinireunuksisen huovan ja paneutuu pitkälleen. ”-Keväällä lähden
Huippuvuoria kohti. Ehkä minä olenkin kuolematon? Knut, mitä sanot siihen? Hän haparoi kädellään
vierestään ja tunsi kirveen varren. Pyöreässä purkissa oli voidetta ajottumiin.
Hän oli hyvin varustautunut. Oviaukosta tulvi kylmyys, mutta Andrëe katsoi
kattoon ja kuunteli tuulen ulinaa. – Minun oli pakko. Hänen sydämensä löi
hitaammin.”
Naparetki on erinomainen
tietokirja myös tiedonhaun ja sen tulkinnan kannalta, eri vaihtoehtojen
harkintaa ja puntarointia sekä niiden pohjalta todennäköisyyksien seulomista
esiin. Mutta sen lisäksi kirja on elämänkertaa, mielen ja tunteiden
mukaansatempaava kokonaisuus.
Ratkaisua emme vieläkään siis
saa, mutta sekin on jo seikkailun arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti