Autismi ja tosiokuvitteellinen hiiri

Oulussa oli tajuttu tietokirjan uusi tuleminen opetussuunnitelmien muuttuessa. Maakuntakirjasto, aluehallintovirasto ja Haapajärven kirjasto olivat koostaneet kaksipäiväisen koulutustilaisuuden tietokirjan vinkkaamisen ympärille. Mainiota! Totuushan on, että kirjastolaiset jotenkin kuin huomaamatta täyttävät kirjakassinsa kaunokirjoilla, kun mukaan mahtuisi oikein kätevästi tietoa ja harrastelehtiä, sarjakuvia ja muuta tilpehööriä.

Tatu ja Patu tositoimissa dekkareina

    No, melkoisen monessa niin sanotussa kaunokirjassa on jo vahva realistinen pohja. Suomen tietokirjailijat ovat palkinneet Tietopöllöllään muun muassa Outolan veljekset, Mauri Kunnaksen ja Kristiina Louhen, mikä oli todistettavissa. Mutta omassa vinkkaustunnissani esittelin näitä mahdollisuuksia teemoittaa, yhdistellä ja parittaa eri lajeja tai tehdä haastavia kokonaisuuksia vaikka päiväkirjan ympärille: sieltä löytyy suosittujen Neropatin päiväkirjojen rinnalle niin Raili Mikkasen Wallin –versio kuin Markku Löytösen Arabian vaeltaja. Ja äkkiä päästään Wallinin päiväkirjoista vaikka salakirjoitukseen ja sen historiaan tai kielen kehittymiseen.

    Oulussa olivat järkevästi miettineet uudella tavalla lasten ja nuorten kirjastohyllytyksen loogisuutta. Siellä oli kehitelty uudenmalliset, kätevät ja houkuttelevat hyllyopasteet – ja oikaistu hiukan yleisten kirjastojen luokitusoppaan väliin tuskastuttavia eriyttämisiä eri puolille hyllyjä. Hienoa oli todeta, miten monipuolisesti saatiin näyttöä mahdollisuuksista: oli Celian moniaistisia satutunteja, kirjaston tutuksi tekemistä Punahilkka-satuseikkailun avulla, vinkkausesityksiä, nuorisotoimiston fundeerausta onko nuorille miehille mahdotonta vinkata ja niin edelleen. Tietokuvastakin puhuttiin ja eläinkirjojen kirjosta. Osallistuja oli ilahduttavan runsaasti, sadan lähelle.

Tosiokuvitteellinen faktio

Yhtenä kokonaisuutena tulivat esille perheet ja niiden muuttuminen. Tähän saattoi helposti lisätä erilaiset lapset ja koota selkokirjojen ja alan järjestöjen julkaisujen rinnalle näitä M.A. Nummisen termittämiä tosiokuvitteellisia tietokirjoja. Pitkään yhtenä klassillisena vinkkauskohteena mukana on kulkenut Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus (Otava 2003), missä loistavasti saa käsityksen millaista on Aspergerin syndrooman kanssa painivan nuoren ja tämän läheisten arki. Cristopher John Francis Boone kirjoittaa elämästään selkeästi ja toteavasti. Silti kirja on iholle tulevan hauska, surullinen ja toiveikas. Ja kirjailija tekee siitä melkein jännärin. Poika tulee kotiin ja huomaa rouva Shearsin etupihalla tämän koiran, joka on tapettu talikolla. Miksi?

     Nyt löytyi hieno pari: Naoki Higashadan Miksi minä hypin? (Suom. Mikko Pihlajavirta, Sammakko  2016). Kirjailijan 13-vuotiaana kirjoittama omaelämänkerta laajenee lukijan päässä jonkinlaiseksi pamfletiksi, jonka ydin taitaa olla toivomus oman persoonallisuuden hyväksymisestä, oli se millainen tahansa. Hän sanoo esipuheessaan miettiessään omia pakkoliikkeitään ja kyvyttömyyttään erilaisten asioiden suorittamiseen: ”Miksi en siis pysty tekemään näitä asioita? Niinä päivinä kun tunnen itseni turhautuneeksi, onnettomaksi ja avuttomaksi, kuvittelen millaista olisi, jos kaikki olisivat autistisia. Kaikki olisi meille helpompaa ja iloisempaa, jos autismia pidettäisiin vain vain yhdenlaisena persoonallisuutena. On toki huonoja hetkiä, jolloin aiheutamme muille ihmisille turhaa hulinaa ja vaivaa, mutta oikeasti haluamme vain uskoa tulevaisuuteen.”

     Suomalainen versioksi voisi valita Maria Aution Varjopuutarhan (Karisto 2014), kertomuksen lievemmin autistisen Pihlan lapsuudesta ja koulunkäynnistä, kokeista ja rakastumisesta, yrityksistä sopeutua ympärillä olevaan maailmaan. Tästäkin tapauksesta löytää rajuja ja vaikuttavia kohtauksia lääkärien kokeissa, koulussa ja äidin kanssa, mutta kuten näissä kaikissa kirjoissa mukana on usko parempaan ja kypsymiseen omaksi itsekseen.

Mikähän termi lopulta vakiintuu tiedon ja kaunon paritukseen? Tosiokuviitteellinen, faktio, tietoromaani, friktio vai jokin muu?

Rauhoittavaa kunnon sadun henkeä

Salli Parikka Wahlbergin töitä olen päässyt ihastelemaan silloin tällöin näyttelyissäkin, mutta kirjan kuvituksia on viime aikoina ollut harvemmin. Nyt Salli repäisee kunnolla isokokoisella kuvakirjalla Hiiriukin synttäriomena (Arkmedia 2016). Hiiriä on toki esiintynyt kautta kotimaisen lastenkirjahistorian, ja viimeksi niitä on käyttänyt hyväkseen esimerkiksi Riikka Jäntti kuvakirjoissaan. Omenanhaku hiiriukille on kuitenkin täysverinen, komea kuvasatuseikkailu, jonka juuria voi etsiä kauempaakin klassisten naiskuvittajiemme töistä. Salli Parikka Wahlbergin maisemissa on sävykästä talven tuntua, punaiset omenat ovat käsinsyötävän oloisia ja perspektiivit näyttävät konkreettisesti pienten hiiripoikien hikisen työn valtavien vesisankojen tai talon kellarinnurkan suojassa. 

    Tunnelma kiihtyy seikkailun edetessä. Hipi ja Hopi kulkevat tuttua reittiä etukäteen sijoitettujen pakopaikkojen kautta omenakellariin, mutta sitten seuraa yllätys. Kisaa päästään pakoon, mutta ovelan viljakorren houkutus on koitua kohtalokkaaksi. Muitakin metsän eläimiä tavataan pikkupeikoista jäniksenpoikiin, jotka ahmivat ensimmäisen omenaherkun. Varoituksen ja pienen opetuksen makua on kellarissa lymyävän Homehyyryn tapaamisessa.

    Kuten kaikissa hyvissä saduissa, onnellinen loppu tyydyttää kaikkia. Omena vieritetään ukin sängyn viereen ja laulujen kera vietetään parasta syntymäpäivää ikinä.

    Salli Parikka Wahlberg on jaksottanut tarinaansa sopivasti. Jännittävissä kohdissa käytetään lähikuvia. Lapset huomasivat jo aikaisin, että kissa väijyi ison puun takana ja huolestuivat hiirten kohtalosta. Ovatko ne tarpeeksi nopsia? Minne ne puikahtavat? Kun kissa heiluttaa ohrantähkää, varoituksia satelee. ”Älä nyt hölmö siitä nappaa!” Jänötädin kiljaisu pelästyttää kissan tiehensä, ja sitä kiljaisua harjoitellaan uutterasti. Kuka kiljuu pelottavimmin? Synttäriomenan isoilla aukeamilla on myös paljon etsittävää ja katseltavaa, joka sopivasti rauhoittaa ennen seuraavaa kommellusta.

    Tämäpä kirja sopii isovanhempienkin hankkia lukukaveriksi, kun ennen joulua vietetään yhdessä lastenlasten kanssa sitä laatuaikaa.