Vauvat puissa ja kirjastossa - käytä kamerakynää!

Kuin alkujysäyksenä tämän vuoden kirjallisiin taistoihin ja kustannustekoihin avattiin Helsingissä Töölön kirjasto kahden vuoden remontin jälkeen entistä ehompana. Aarne Ervin suunnittelema talo Sibeliusmonumentin naapurissa on hieno, mutta upeita kirjastoja toki löytyy ympäri Suomen. Eniten minua kuitenkin riemastutti, tyydytti ja innostutti avajaispäivän tunnelma. Kirjastotalo tulvi ihmisiä, kaikenikäisiä ja monenkielisiä, innostuneita, tyytyväisiä: vihdoinkin päästään taas lukemisen, olemisen, viihtymisen ja tiedonhaun pariin. 

Helmet-sivuilla esitellään uuden kirjaston näkymiä.

    Kollegani ja entinen työtoverini kirjastonjohtaja Anne Ala-Honkola oli syystäkin tyytyväinen. Asiakkaiden toiveita oli otettu huomioon niin hiljaisien tilojen kuin keskusteluryhmien kodalta, lastenosasto on nimenomaan lastenpaikka. Uudistuksen yhteydessä on järjestetty myös erilaisia kokoontumistiloja, joita voi vuokrata kohtuullisella tuntitaksalla.

    Kirjastotila osoitti myös moninaisuutensa: pitkät ulkoparvekkeet avautuivat luontoon, ympärillä puistikko, istutukset, tapaamispaikat. Sisällä yläkerrassa Koiton Laulun upea ensemble veti salin täyteen ja sai kuulijat melkein hurmoksiin talon henkeen sopivalla ohjelmistollaan kansanlauluista Kantelettareen, modernilla taistelulaulun versiollaan tiedon tärkeydestä ja huippuna laulukilpailun voittaneen Kari Hotakaisen monimielisellä miestulkinnalla Jorma.

Ihanaa, kirjastot, ihanaa!

Kamerakynästä pelastus?

Toinen julkistustilaisuus pidettiin nostalgisia nuoruusmuistoja herättäneessä elokuvateatteri Orionissa Helsingissä. Eräänlaisena erikoiskinona toimivan tilan aula ja itse salikin on pidetty autenttisen juhlavanapylväineen ja koristeluineen. Penkit olivat niin pehmeän upottavat, että piti oikein terästäytyä kuuntelemaan Kamerakynä-tiimin esitystä.

    Opetushallituksen rahoittamassa projektissa innostetaan opettajia peruskoulussa käyttämään hyväkseen helppoa ja kätevää välinettä. Kännykässä on videointimahdollisuus, ja jokainen osaa sitä käyttää. Kun valitetaan välinepulasta tai eriarvoisuudesta, erinomainen mahdollisuus on esimerkiksi saada käyttöön käytöstä poistettuja kännyköitä, koska niillä voi videoida ilman sim-korttia. Eri asia sitten on, miten agenttikynäkameroiden myyjät reagoivat tähän mainioon projektiin! Kamerakynää googlatessaan näitä tarjouksia jo löytyy…

     Kamerakynä –projektit lähtevät elokuvan tekemisen perusperiaatteista ja saavat oppilaat itse toimimaan ja selvittämään oppituntien aiheita. Esittelytilaisuudessa eri aineiden opettajat välittivät oppilaiden ja oman innostuksensa meille kuulijoille. Kuten eräs oppilas yksikantaan totesi: ”Tämä on kiinnostavampaa, hauskempaa ja järkevämpää kuin sormet ruvella kumittaa tehtäväkirjaa.”

    Mielenkiintoista on myös mietiskellä miten eri-ikäiset opettajat loppujen lopuksi suhtautuvat uuteen opetustapaan. Ehkä iällä ei ole merkitystä, vaan asenteilla uusiin mahdollisuuksiin? Toisaalta voisi myös ounastella, miten nämä hyväksi havaitut opetusta tukevat ja oppilaita innostavat työtavat saataisiin myös opettajakoulutuslaitosten syyniin? Sieltähän varmaan pitäisi toivoa koululaitokseen uusia ja uuden opetussuunnitelman ennakkoluulottomia toimeenpanijoita?

    Kamerakynä-projekti on hyvässä vauhdissa. Siihen voi ja kannattaa tutustua netin erinomaisen havainnollisilla sivuilla. Mahdollisuus on myös suorittaa Kamerakynä-kurssi… Siis käykääpä ottamassa vauhtia: www.mediakasvatus.fi tai hankkeen pedagogin Ismo Kiesiläisen sivuille www.mystinenportaali.com, mistä opettajan oppaan kuvakin on esimerkkinä.

Helppolukuiset lukupalat

Jonkin verran on haikailtu kuolleiden helppolukuisten sarjojen perään. Manalle ovat menneet niin Vihreät Varikset kuin muutkin aikoinaan porskutelleet. WSOY on nyt tuonut markkinoille kolmen kirjan alkurysäyksenä Lukupalat –otsikolla todella isolla tekstillä ja mukavan kokoisilla tekstimassoilla varustettuja tarinoita. Alussa esitellään henkilöt luonteenpiirteineen, ja mukana on myös tapahtumapaikkojen kartta.

Ryhmä Z joutuu pelottaviin tilanteisiin.

   Aiheet taitavat pelata varman päälle. On Henna Helmin Bella saa pentuja, joka lyhyestä tekstimäärästään huolimatta kuvaa luonteikkaasti esikoululaisen Julian tunteita, kun perheen koira on synnyttämässä pentuja. Mukaan mahtuu myös pieniä ristiriitoja parhaan ystävän Annin kanssa, suhteita äitiin ja rasittaviin pikkusiskoihin. Kuvittajana Reetta Niemensivu saa henkilöihin ilmeillä persoonallisuutta, eikä jätä käyttämättä pentujen suloisuutta hyväkseen.

    Tapani Bagge vastaa jännityksestä ja tutusta salaseuran perustamisesta. Kun pikkusisko Ariadne häviää, eikä kissa Aatamiakaan löydy, Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita pääsee vauhtiin. Kakku kieriväinen –kerrontaratkaisuna on nyt Ariadnen villapaidan punainen lanka, jota seurataan aina roskiksen luokse. Hurja pelastusoperaatio huipentuu roskakuskin taklaamiseen ja tytön pelastamiseen roskasäiliöstä. Olen monessa kirjassa seurannut kuvittaja Carlos Da Cruzin töitä, mutta nyt hän näyttää päässeen oikein kunnolla vauhtiin, kun historia tai tietojen välittäminen eivät ole pääosassa. Kuvitus pitää hauskan ja raamiltaan vakiintuneen seikkailun todella kiinnostavana. Värit nostavat jännitystä pimeästä kellarista paloauton hälytykseen, Minotauruksen hahmo liikkuu seinällä ja taklauksessa on lapsienergiaa todella tarpeeksi.

Toimintaa, mietittyä tekstin ja kuvan vuoropuhelua Ryhmä Z:ssa.

     Paula Norosen Yökoulu ja kadonnut opettaja varioi oikeastaan vain yhden suositun muunnoksen turvin. Zombit ja vampyyritkin käyvät koulua, missä uusi opettaja onkin loppujen lopuksi pankkiryöstön ovelasti suunnitellut lurjus. Vampyyreistä saadut lisukkeet ovat ehkä lasten mielestä mojovia, joskin esimerkiksi Harri Istvan Mäki on kalunnut tämän alueen aika tyhjäksi. Kuvittajana esiintyy Kati Närhi, jonka sarjakuvistakin tuttu kuvitustyyli pureutuu sellaisiin kliseisiin kuin hampaisiin ja verilettuihin, eikä oikein hersytä verta roiskimaan.

Mitä itä-Borneossa oikeasti tapahtuu?

Lauri Ahtisen itä-Borneo (S&S) kuvittajanaan Anna Sofia Vuorinen värikkäillä mielikuvitusaukeamillaan saa ainakin hämmentymään. Näinä aikoina kun Väestöliitossa ja vanhempien oppaissa toivotaan kunnon tietoa ja asiallisia vastauksia lasten syntymästä, itä-Borneossa asiat ovat toisin. Toisaalta kuvakirjaa voisi kai lukea melkein dokumenttina, miten lapsille kerrotut moninaiset tarinat lapsen tulosta synnyttävät pienissä mielissä tulkintoja. Toisaalta dokumentoidaan myös, miten isäkarhulla menee melkein jauhot suuhun peruskysymyksen äärellä – hän ei vain osaa ottaa lääketieteellistä kantaa, vaan kulkee helpoimman kautta: kyllä itä-Borneossa tosiaan on vauvoja: ”Riipuinko minä siinä puussa? Remu kysyi. – Joo, sinä riipuit siellä pylly paljaana, joit yrttiteetä ja söit sateenkaarenvärisiä nallekarkkeja! Puro innostui. – Ja…ja… ja sitten yhtäkkiä sinä vain karkasit, Ruusi sanoi. – Paljaspyllyiseksi vauvaksi sinä juoksit kamalan lujaa.”

    Lopussa päästään toki jonkinlaisen sairaalakäyttäytymisen pariin eli sääntöihin: Vauvojen kuuluu itkeä syntyessään – tai sitten niitä läimäytetään. Ehkä jonkin verran olisi voitu ajatella välittävää aikuistakin, joka kenties joutuu selittelemään vaikkapa seuraavaa runollisuutta: ”Syntymäsi jälkeen maksit vain rauhallisena pöydällä ja katselit minua suurilla haaparantalaisia manteleita muistuttavilla silmilläsi, isä jatkoi. – Kätilöiden piti läiskiä sinua selkään, jotta itkisit, isä kertoi.” Haloo – mistä saan kuulijoiden vaatimia haaparantalaisia manteleita? Haaparannasta?

    Loppuaukeamalla tulevat sitten esiin vauvan omalla sivulla merkittävät asiat nimestä syntymäaikaan, missä oleskelin kun olin äitini vatsassa ja mitä tein ensimmäiseksi, kun synnyin, kummit, painot, pituus. Ja tämän hetken ykkösvaatimus: Olen ainutlaatuinen, koska…

    Vauvojen maailmaan saattaminen on monimutkainen ja tunteita herättävä asia. Itä-Borneon rinnakkaiskirjaksi voisi sitten lukea vaikka Juban Minerva-tytön seikkailua Sipulirengassuon vanki, missä haikarat tuovat ihan vääriä eläinlapsia odottaville vanhemmille!