Tarinatietoa selvinpäin

Viikonloppu on ollut täynnä erilaisten kirjallisten yhdistysten syyskokouksia. Torstaina Tiedetoimittajien 5. kansallisessa kongressissa oli ilo päästä puhumaan lasten ja varhaisnuorten tietokirjoista ja tarinallisuudesta. Otsikko oli haastava: Tarinatietoa vai tietotarinaa – onko tarina yliarvostettua lasten tietokirjoissa? Aamupäivän toinen ”tarinoitsija” oli professori Tiina Äikäs Oulusta aiheenaan kuva tutkijasta lasten ja nuorten kirjoissa. Niin, useimmiten tutkijaäidit häipyvät ties minne ja jättävät lapset viettämään enemmän tai vähemmän railakasta elämää. Malliesimerkin, Risto Räppääjän, kohdalla voineekin kysellä tekijöiden ajatusta, millainen on hyvä tutkijaäiti?

Ei, tämä ei ole tietoa!

Tarina nyt joka tapauksessa on kärsinyt jonkinlaisen inflaation. Siihen törmää elämän koko kirjossa ja nurkilla – lähelläni on hyvä kampaamo nimeltä Hiustarinat. Suomi saattaa olla siinä mielessä outo maa, että rakastetuimmat historiamme tulkit tulevat joko Outolasta tai Koiramäeltä. Arvatkaapa, kumpi on tietokirja, Koiramäen Suomen historia vai Tatun ja Patun Suomi (asiatietoja ja Virtasen perheen tilannetta on korjattu viime vuonna)?

Erilaisia soveltamisia ja adaptaatioita on toki kokeiltu kautta lastenkirjan historian. Oli muikeaa havaita, että oikeastaan ensimmäinen alan tietokirja, Antero Wareliuksen Enon opetuksia luonnon asioista (1845) käyttää tähän saakka kulkeutunutta menetelmää hienosti hyväkseen: oppivan lapsen, Jusun, ja tietäväisen aikuisen, enon, yhteispeli kulkee dialogina pitkin kirjaa.

Selvinpäin tietotarinaa

 Suomen tietokirjailijoiden seminaarissa puolestaan puhuttiin tietokirjallisuuden uusimmasta tutkimuksesta ja mm. meneillään olevista väitösaiheista. Sielläkin tarinallisuus on lyönyt itsensä läpi. Suomen kuvalehden 45/18 arvostelussa Outi Hytönen toteaa Teemu Keskisarjan Aleksis Kivi-kirjasta: ”Teräviä tulkintoja tekevä teksti venyy paikoin kaunokirjallisuudeksi. ´Pahoinvointi teki hyvää kirjoittamiselle. Selvinpäin metsässä ja kamarissa ei hän olisi ylettynyt ilon pilviin ja masennuksen kuiluihin´. Keskisarjan tuotanto on hauska ilmentymä tietokirjallisuuden tarinallistumisen trendistä. Mikään aikaisemmista elämänkertateksteistä ei kuvaa Kiveä yhtä sielukkaasti.”

 Jos katsotaan tämän vuoden Finlandia-ehdokkaita, tarina on voimakkaasti läsnä kaikissa lajeissa. Koululuokissa vinkatessani tietoa kaunon rinnalla huomasi jännästii miten kerronnallisuus auttaa kokemaan, ja tästä syntyy aivoihin jäävä jälki, merkitys.

 Lasten ja nuortenkirjallisuuden ehdokkaiden joukossa oleva jonkinlaisella tietokirjan statuksella operoiva Sankaritarinoita tytöille (Into) on selkeästi käänösmalleja toisintava kokoomakavalkaadi – sekä henkilöiden kuvat että tekstit ovat lukuisien kirjoittajien ja kuvittajien käsialaa. Alaotsikkona on kuitenkin ”Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan. Parin sivun – korkeintaan – mittaisia varsin kirjavia esittelyitä lukiessaan huomaa niiden usein nappaavan vain yhden tilanteen elämästä. Perään toki on kirjattu perustiedot. Näin juuri Minna Canthin tapauksessa. Kuvan on tehnyt Penni Osipow ja tekstin Emilia Miettinen, Inton työntekijöitä. Tarinassa Minna istuu Kuopiossa teatterin katsomossa ja seuraa, miten katsojat reagoivat Työmiehen vaimon tapahtumiin.

 Minna ja miehet

Luulisin, että ideana on ollut herättää mielenkiinto tekijään. Minne siis seuraavaksi? Valikoimaa riittää varsinkin aikuisemmille lukijoille Minna Maijalan Herkästä, hellästä, hehkuvaisesta vaikkapa Minna Rytisalon tulkintaan Rouva C. Voisi etsiä selkokielisiä ja ytimekkäistä luonnehdintoja Pertti Rajalalta tai Raili Mikkaselta Suomalaisista suurnaisista (2009) – siinä muuten mielenkiintoisia verrokkikoosteita. Tai tarttua tuoreempaan, Leena Virtasen ilmeisesti sarjan aloittavaan Suomalaisia supernaisia 1 (Teos) eli Minnaan! Sekin lähtee tarinoimaan suoraan tilanteesta herran vuonna 1888. Ollaan Kuopiossa, Kanttilan talossa, jossa aamulla on hereillä vain Minna, kynä viuhuen. Kuka hän oikein on?

 Seuraavaksi Virtanen kirjaa Minnan tärkeimmät pointit maailman muuttamisesta tasa-arvon puolesta taistelemiseen. Vlillä hypätään aikaisempiin vaiheisiin ja palataan Kuopioon ja päivän askareisiin ja niiden myötä Minnan ajatuksiin, merkintöihin, käytännön työhön auttamisineen, kirjoituksineen ja puhumisineen.

Isokokoisen kirjan sivut ovat väliin oudon tyhjät. Sanna Pelliccionin hennohko, tyylitelty kuvitus jättää tilaa, tekee omia tulkintojaan, maalaa Minnan pöydältä lähtevät tekstit monenkirjavaksi taivaaksi. ”Mutta miltä se Minna oikeasti näyttiÅ” tivasit mukana teosta tutkineet varhaisnuoret. Kuva löytyy lopusta, Minnan lausahduksien kuvituksena – tuo vanhahko, jäykästi poseeraava kirjailija… ”Kannessa oli mukavampi”, oli tuomio.

Itse en oikein kuvitukseen saanut heti makua. Mietiskelin miten HS:n kriitikko pohdiskeli Enna AInalan näyttelyn tyttöyskuvien yhteydessä 15.11.2018 taiteilijan aikaisempien kuvien samankaltaisuutta – tyyli vakiintuu vuosiksi eteenpäin. Pelliccionin yhteydessä voi saman tien luetella monta samankaltaisuutta Peukalokirjasta Pörriäisagentteihin jne.

Mutta sitten muistin Ulla Eton eräässä haastattelussani painottamat asiat tietokuvituksesta jotenkin näin: ”Tunnetieto on yhtä merkittävää kuin varsinainen historiallinen tieto. Tietokuvitukseen liittyy kirjailijan valitsemaa ja kirjoittamaa tietoa, kuvittajan lisäämää tietoa ja tietoa, joka syntyy tekijöiden yhteistyössä. Viime kädessä tietokuvitus saa lopullisen sisältönsä lukijassa, siinä mitä tietoa hän kuvituksesta löytää ja mitä hän siihen itse lisää.”

Tältä kantilta ajateltuna ja uudelleen katsottuna Minna! on jännittävä tekijöittensä näköinen tulkinta kohteestaan. Siinä voisikin olla koulussakin mielenkiintoinen tehtävä kuvaamataidossa tiedon ja kuvituksen yhteyksistä. Mutta täytyy lopuksi myöntää, että asiasta innostuneet lukijat nautiskelivat enemmän Kirsti Mäkisen ja Tuula Uusi-Hallilan runsaskuvisesta ja selkeästä elämänkerrasta Minna Canth: taiteilija ja taistelija – vaikka kannessa onkin se ruma kuva. Niin, ja taustatietoa hakiessamme eniten innostusta herätti Ville Rannan toimittama sarjakuvatulkinta Minna & miehet.

Finlandia - miesvapaa vyöhyke?

Aikaisemminkin olen voinut julistaa, että lastenkirjallisuuden Finlandia palkinnon voittaja on jo selvillä. Näin käy tänäkin vuonna. Hän on nainen. Siinä diktaattori Riku Rantalalla ei ole vaihtoehtoja, jos tarvinneekaan. Eli miten miehet pärjäsivät lastenkirjallisuuden Finlandiassa? Huonosti. Ainoastaan jo aikaisemmin blogeissani mietiskellyn Maija Hurmeen Varjostajat/Skuggorna –kuvakirjan (S&S) tiedoissa kerrotaan tarinan ideoijana olleen Anssi Hurmeen.

Varjostajissa analysoidaan surua?

Mutta onkohan taustajärjestön eli Suomen Kirjasäätiön ohjeistus lyhentänyt sekä raadin puheenjohtajien esittelyä että ehdokkaiden perusteluja? jos näin on, oikein kävi hiukan sääliksi sentään hyvin lastenkirjallisuuden aluetta tuntevan puheenjohtajan tutkija Myry Voipion puolen liuskan johdatus. Se oli täynnä kauniita ja maalauksellisia adjektiiveja ja verbejä lastenkirjallisuutemme tasosta. Kutkuttavaa, säkenöivää ja koskettavaa. Se kutsuu lukijoitaan, yksin ja yhdessä, avartamaan mielikuvitustaan ja kokemusmaailmaansa.

Yhdessä kappaleessa toki summattiin nopeasti raadin kuusikon taustoja. Useiden eri kirjallisuuslajien kautta käsitellään ihmisyyden, rakkauden ja ystävyyden teemoja. Oma itse, identiteetti, rohkeus, uskallus, pystyvyys ja oikeus rakkauteen.

Ja tulihan sieltä viime vuosien inflaation kärsinyt termikin loppulauseessa. ”Ne ovat tarinoita, jotka ovat halunneet tulla kerrotuiksi.”

Kansi Riikka Turkulainen

Vanhoja ja uusia yrittäjiä

Siiri Enoranta on tottunut ehdokaskirjailija. Kolmas listalle pääsy tulee nyt Tuhatkuolevan kirouksen (WS) myötä.  Fantasia jyllää Magdalena Hain Royamen aikakirjojen ensimmäisessä osassakin Kolmas sisar (Otava). Itse olin hyvin mieltynyt Hain mainioon tyttöenergiaan Kurnivamahaisessa kissassa (Karisto 2017) ja Teemu Juhanin upeisiin kuviin – eikä toiseen painokseen yltänyt kauhukokoelma Haiseva käsi (Karisto 2016) ollut ollenkaan liiankiltti. 

Varsin korkeatasoista kotimaista fantasiaa olisi ollut tarjolla runsaasti, ja kyllä Enoranta ja Hai lajiaan puolustavat yhtälailla koukuttavasti mausteinaan velhokouluraamien lisäksi vierauden pelko ja seksuaalisuuskin. Hailla läpitunkevana piirteenä on myös maailma, missä sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen tai ihonvärin ei anneta häiritä yhdessäoloa.

Tästä olisi kätevästi päästy valitsemaan tämän vuoden kantaaottavin nuorten tietokirja, Sukupuolena ihminen (Tammi), mutta selvästikin raati pallotteli tietokirjojen olemusta listalla. Ne ovat aina keikkuneet laidalla ja vähän ojassakin lastenkirjojen laajassa skaalassa. Raati löysi korvaavan tapauksen eli WS:n kirjoituskilpailun toisen sijan saavuttaneen Riina Mattilan Järistyksiä, joka hahmottelee päähenkilöksi Eelian. Tämä ei ole koskaan kokenut itseään pojaksi tai tytöksi tai edes poikatytöksi. Perinteisen muotin pakkopuristuksesta pääsee irti vasta muutto suurempaan kaupunkiin ja lukioon, missä voi olla omana itsenään, sukupuolettomana.

Sankarit moninkertaistuvat?

Nyt menin hiukan sekaisin. Kumpi nyt olikaan raadin valinta tämän vuoden tietokirjaksi, joka haluaa tulla luetuksi?  Riikka ja Iida Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä jotka muuttivat maailmaa (S&S) vai Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama Sanakaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) (Into). No, jälkimmäinen osui haaviin tästä vuoden ehdottomasta hittiteemasta.  Sen tekijäkaarti on mielenkiintoinen, sillä kirjoittajina on melkoinen joukko naisia kuten myös kohteiden ominaispiirteitä esittelevät taiteilijat. Joukkovoimalla syntynyt kirja sisältää siis 24 kirjoittajaa ja 41 kuvittajaa. Alaotsikkona on ”Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan.” Kertomukset ovat lyhyitä, kuin anekdootteja, yhdellä sivulla ja vieressä perustietoja kohteista. Kuvitus on monimuotoista, ainakin.

Sankaritarinoissa muuten kerrotaan, että sadun keinoja on otettu käyttöön omaksumisen helpottamiseksi. Verrokkikirja käyttää sekin lupsakkaasti Olipa kerran -aloitusta. Tyylillä on puolensa ja puolensa. Se saattaa parantaa lukemista nuoremmilla, mutta itse tietoaineksen purkaminen tyylistä voi olla hankalampaa. Perustiedot annetaan Tarinoissa melko näköisen piirroksen kera esittelyjen lopussa.  

Molemmissa kirjoissa valinnat ovat varsin odotettuja ja varman päälle tulkittuja: tottakai Tove Jansson, mutta myös hyviä, kiintoisia kohteita Vivi Lönnistä lentokapteeni Orvokki Kuorttiin. Salmisilla on kuitenkin suosikkini kirjaston grand old lady Helle Kannila, joten taidan vetää kotiinpäin. Joka tapauksessa taustatöitä on tehty hyvin, ja Salmisten sanoin meidän maailmamme näyttäisi kovin erilaiselta jos näitä naisia ei olisi ollut ja ole olemassa. Iskusanat ovat niitä samoja, joista voisi varmaan tehdä huoneentaulut uusiksi: ”Aina löytyy joku reitti. Mikä tahansa on mahdollista.  Pystyt mihin vain. Ole oma tsesi ja tee sitä, mitä haluat!” Tai Sankaritarinoissa: ”Tee siis niin kuin sydän sanoo. Riko rajoja. Edes avaruus ei ole rajana.”

 Muna on aina muna

Ainakin se on aina yhtä virkeä kohde lasten kuvakirjoissa. Tänä vuonna ehdokkaana on Sanna Sofia Vuoren teksti ja Linda Bondestamin kuvitus kuvakirjaan Ägget/Muna (Förlaget/Teos). Ei kai tässä vain ole plagiaatin makua, kun erilaisten otusten arkea seuraillaan metsäkerrostalossa? Viime vuoden palkinto meni kerrostalon toilauksille ja kerrostalossa hyörittiin myös Etana editionsin tuotannossa.

No ei ole. Pikemminkin mieleeni tulivat heti vaikkapa vuoden 2012 voittajan Christel Rönnsin Det vidunderliga ägget/Perin erikoinen muna (Söderström). Muna taitaa olla kohteena siis hyvin suomenruotsalainen ja voittaja-ainesta. Vaikka onhan Lennart Hellsing tehnyt mahtavan versionsa Muna aikoinaan, ja Astrid Lindgrenin lasten elämänkerran kuvittaja Lisa Aisaton puolestaan vielä hurjemman elämänkerran kovaksikeitetyn munapojan Odd är ett ägg seikkailuista (Bonnier 2017).

Christel Rönnsin muna ankkuroituu tekijänsä elämään ja koiraan. Teos on edelleen hieno kuvaus erilaisuudesta, ystävyydestä ja luopumisesta.

Mitäs uutta Vuori sitten keksii? No, nyt käydään siis kotitalon eri asukkaiden luona utelemassa, mikä pihalta lätäköstä löytynyt muna oikein on. Ideana lienee, miten erilaiset otukset lepakosta hiireen ja käärmeisiin synnyttävät eli sellaista pientä opetusta. Aivan selväksi idea ei oikein syvenny, ja niinpä Brien, Maudin ja Lun retket jäävät harppauksiksi vähän sinne ja tänne. Lopuksi munan omii ilmeisesti flamingopariskunta, mutta ei tuo munasta kuoriutunut otus oikein linnunpoikaselta näytä… Tai sitten se on Linda Bondestamin versio – hänen tutussa tyylissään otukset kun hyppelevät ääriviivojaan venytellen pitkin taloa. Kivoja yksityiskohtia alkaa löytyä, kun vauhdikkaista sivuista rauhassa etsii.

Mutta mikä uusi trendi tämä kirjoituskoneteksti ja valkoisille lappusille rustatut tekstit oikein on? Olen ennenkin todennut, että vaikka ne selventävät, niin ne myös ikään kuin pysäyttävät menon. Nyt muuten jälleen kerran tummemmissa pinnoissa tavallinen teksti hukkuu varsin hankalasti luettavaksi.

 Toisen ponnahtaneen teeman eli kuninkaallisten ja prinsessojen tapaukset – nehän saivat oikeutuksensa tietokirjallisuuden ehdokkaiden joukossa. Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin Monarkian muruset (Johnny Kniga) on viimeistelty. lempeän ironinen ja lukijaystävällinen. Raadin puheenjohtaja Johanna Vesikallio uskaltautui myös neuvomaan kustantajia ja kirjailijoita: ”Nostakaa katseenne ylös omasta tekstistä ja katsokaa lukijaa. Älkää kirjoittako itsellenne, perheellenne tai tutkijayhteisöllenne, jos toivotte, että joku muukin kuin he lukevat tekstin. Parhaissa teoksissa loisti joka sivulla se, että kirjoittaja oli intohimoisen kiinnostunut aiheestaan ja hänellä oli kyky ja viitseliäisyys kertoa se myös meille muille.”

Sopii yllättävän hyvin myös muille Finlandian lajeille.