Finlandia-ehdokkaat ajetaan sisään

Maanantaina 5.11. alkaa Finlandia-palkintojen rumba. Ensin julkistetaan tietokirjallisuuden ehdokkaat, sitten lasten ja nuorten ja viikon lopuksi romaanit. Minkälaisia nostoja nähdään? Mitkä asiat ja aiheet nousevat raatien poiminnoista esiin? Ennakointi on kovin vaikeaa, tietysti, raadit ovat aina omanlaisiaan. Ehkä ei edes lopullisista diktaattoreistakaan osaa kovin paljon ennustaa, joskin Riku Rantala lasten puolella – niin, räväkkää, kantaaottavaa vai hellää, perheen ja lapsen rakastavaa yhteiseloa?

 Tiedon ja tarinan suhteita

Tietokirjojen puolella tuskin nähdään nuorten puolelle sijoittuvia tietokirjoja. Nehän ovat aina joutuneet taistelemaan lasten ja nuorten romaanien, runojen ja kuvakirjojen laidoilla. Jotenkin toivoisi kuitenkin nuorten tietokirjakilpailun voittaneen Maiju Ristkarin, Nina Sunin ja Vesa Tynin todella iholle tulevan kohtalokoosteen Sukupuolena ihminen (Tammi 2018) olevan näkyvillä jollakin listalla.

Erilaisista tapausselostuksista ja tieto-osuuksista taiten koostettu kirja on haastava ja humaani yleisesitys transsukupuolisuudesta ja sukupuolen moninaisuudesta. Vesa Tynin valokuvatkin ovat sekä itsenäisiä otoksia että tekstin kärkiä tukevia kannanottoja. Paljon uusia termejä, joista nyt saa selvitystä, paljon selkeää tietoa mitä sukupuoli-identiteeteissä piilee. Nämähän ovat asioita, jotka tulevat koko ajan läpi kaikista medioista.

Varsinaisista tietokirjoista ihastuin Ville Hännisen oivallukseen tehdä kirja journalistisen kuvituksen mahdollisuuksista ja keinoista Ville Tietäväisen älykkäiden ja upeiden kuvien kautta Kertovassa kuvassa (SKS 2018). Kun mietiskelee yleensä tarinan ja tiedon välisiä suhteita, tämä kirja haastaakin äkkiä laajentamaan myös kuvan puolelle. Miten tieto tulee esiin? Miten sanoma välitetään? Ja tarinasta siis ei päästä täälläkään eroon: ”Kertova kuva pohtii kuvituksen eri lajeja, keinoja ja mahdollisuuksia käytännön esimerkkien ja lehdentekoon liittyvien tarinoiden kautta.”!

Tiedon ja tarinan kompleksinen suhde? Aivan ihanan taitavasti tämä tekniikka tunkee esiin Ulla Koskisen hienosta suurtyöstä Suomessa selviytymisen historiaa (Into 2018). 293 sivua kertoo tästä kivikaudelta keskiaikaan ja 1900-luvun alkuun. Lukujen sisällä kiinnostavat kysymykset johdattelevat aiheeseen. Miten talo rakennettiin pelkällä kirveellä? Miten lapset saatiin pysymään hengissä aikuisuuteen asti? Miten porsaat toimivat lämmittäjinä?

Sisältö tulee lähelle henkilökohtaisten nimellä mainittujen ihmisten tarinoiden kautta. Tekniikka toimii hyvin: kun tullaan tutummaksi, tunnistetaan myös syvemmin elämän raskaus, ilot. kuolemat ja pettymykset. Suuret otsikot rajaavat sitten aiheet lämpöön ja suojaan, ruokaan ja juomaan, käytössä olleisiin tekniikoihin, työhön ja toimeentuloon, terveyteen ja hyvinvointiin, rakkauteen ja perheeseen sekä sosiaaliseen elämään.

Kakkurin vaarin seurassa aloitetaan ja lopetetaan ihmettelyyn – miten ennen hyvinvointivaltiota voitiin ylipäätään selvitä? Entisajan suomalaiset olivat tässä ammattilaisia. Eli: ”1870-luvulla Suomessa eli vielä vanhuksia, joita kutsuttiin toisinaan rautakouraisiksi. He olivat lapsuudestaan asti joutuneet syömään ’weristä pettua’ eli hätäleipää. jossa ei ollut lainkaan viljaa.” Kuten takakansi toteaa: Tälle kirjalle tosi-tv:n selviytymiskilpailut kalpenevat!

Mitä nousee kuvista ja nuorten kohtaloista?

En ole koskaan kovin kadehtinut raatien urakkaa. Omasta kokemuksestani muistan, miten hankalaa on verrata eri lajeja toisiinsa ja viimeiselle suoralle päässeiden keskinäisiä avuja.

Jään siis mielenkiinnolla odottamaan ehdokkaita. Samaten myös esiraadin puheenjohtajan, tutkija Myry Voipion tarkastelua vuoden kirjoista – viime aikoinahan nämä luonnehdinnat ovat jääneet kovin ylimalkaisiksi.

Onko paras Prinsessa mukana?

Miten erilaiset pinnalla olleet teemat näkyvät? Onko prinsessoja, rohkeita naisia ja uusavuttomien vanhempien tukikirjoja? Tunteiden tulkkeja? Mitkä kustantajat ovat onnistuneet tuotannossaan? Onko ennestään tuttuja konkareita vai uusia kasvoja?

Sen verran selailin tämän vuoden varrella tekemiäni blogeja ja muita muistiinpanoja, että tarkistanpa miten Maija Hurme ja Etana editions pärjäävät, miten työnsankarit eli usean kirjan tekijät kuten Hannamari Ruohonen tai Sanna Pelliccioni ja vaikkapa sanaton kuvakirja Meidän piti lähteä ja muut pakolaistarinat kuten Johanna Venhon Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa onnistuvat.

Yllättävän monta nimeä voikin poimia monen kirjan rustaajista. On Kalle Veirtoa, Tapani Baggea, Juha-Pekka Koskista, Ville Hytöstä, Tuula Kallioniemeä ja niin edelleen. On fantasian taitajia jo aikaisemmin palkituista uudempiin, Anniina Mikamasta Sari Peltoniemeen ja Karin Erlandssoniin.

Pelliccionin Meidän piti lähteä onnellinen loppu?

Soisin, ettei ihan pientenkään lasten lorutusta ja yhteisiä lukuhetkiä unohdeta. Katri Tapolan Oivan laiva ja Tuttityttö ja peukalopoika (Teos 2018) ovat taitavia esimerkkejä.

Tuttityttö miettii minkä tutin valitsisi ja lähtisi äkkiä majaan odottamaan, mitä tapahtuu. Vieraisille tulee peukalopoika ja leikit alkavat. Tapola kertaa hauskasti tapojen erilaisuutta: äidit kysyvät vieläkö teillä imetään tuttia/peukaloa, ja lapset kysyvät: vieläkö teillä juodaan kahvia/teetä? Vielä, vielä!

Riehumisen jälkeen väsyttää, mutta mehu maistuu ja korvapuustit tuoksuvat kanelilta. Laiskiaisten jälkeen leikitään jäniksiä ja mukaan pääsevät Kalle Kalkkarokäärme ja Liisa Liskokin. Riehakkaan majatouhuilun jälkeen on mukava lähteä kotiin. Tarina on yksinkertainen, mutta siitä välittyy lasten omien leikkien arvostus, tasavertainen kumppanuus ja ilo. Karoliina Pertamo luo kuvillaan sekä riehakkuuden, vauhdin että väsymyksen.  Isokokoinen teksti hyppelee sopivasti sivulta toiselle väliin vauhdin mukaan suurentuvana.

Työn iloa siis raadeille kuin myös mukaan kahinoihin valituille!