Kummat kirjat, Labyrintti och Detta är en bok!

Kirjamessuaika lähestyy uhkaavasti. Turku kolkuttaa jo lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna, Göteborgin mammuttikirjatapahtuma otti esille mm. kirjablogistiikan ja koulujen opetuksen pilvipalveluineen - sama puheenaihe kuin meilläkin! - Frankfurtissa taas Suomi on esimerkkimaana ja sitten joutuu taas meluhäiriöisenä kestämään Helsingin kirjahulinan. Olisipa mukava mitata messujen desibelimäärät - 35 on jo siellä ylärajoilla!

Kovaa kaikuivat myös taputukset tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan valtionpalkintojen jakotilaisuudessa viime keskiviikkona Tieteiden talossa. Alueet jakaantuivat varsin mukavasti: oli historiallista elämäntyötä, tiedekeskus Heurekaa eli tieteen popularisointia, oli maanmainio suomen kielen tsekkausradiosarja Aristoteleen kantapää, polemiikkia uskonnollisista yhteisöistä, eläintietoutta sudesta, semanttisen webin kehitystä ja uusia näköaloja, silmiä avaavaa reportaasia kiinalaisista toisinajattelijoista.

Paina perunalla kirja!

Ja kotimainen lasten tietokirja! Siinä poseeraavat professori Heikki Ylikankaan vieressä Jan Kåhre ja Nora Kitinmäki. Vai lasketaanko ahvenanmaalaisen PQR -kustantamon tuote, joka lanseerattiin Göteborgin kirjamessuilla viime vuonna, ihan supikotimaiseksi? Varsinkaan, kun nämä tavanomaisimmat kirjatehtaamme eivät kuulema olleet projektista kiinnostuneita? No, ennenkin on esimerkiksi WSOY laskenut viime tingassa käsistään tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon saaneen lasten tietokirjan, mutta nyt olisi siis mahdollisuus parantaa ja katsastaa insinööri, tutkija Jan Kåhren ja kuvittaja Nora Kitinmäen teos Detta är en bok! För smarta barn som vill veta mer än pappa om böcker. Neuvottelukunnan on täytynyt tehdä varmaan hiukan salapoliisityötä löytääkseen tämän mainion teoksen, sillä esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjastot eivät ole vielä havahtuneet kirjaa hankkimaan. Palkintoperusteluissa on monia oleellisia hyvän lasten tietokirjan tuntomerkkejä.

"Kirja on suunnattu hieman vanhemmille lapsille, sen ikäisille, jotka eivät ole enää kiinnostuneet vain saduista. Tällä ikäryhmälle suunnattuja tietokirjoja on hämmästyttävän vähän. 

Teos onnistuu osaltaan paikkaamaan juuri tätä puutetta ja vieläpä kukkaramitoin. Liioittelematta voi sanoa, että kirja on lyömätön lajissaan niin sisällöltään, kieleltään kuin kuvitukseltaan. Se ei myöskään aliarvioi nuoria lukijoitaan, vaan pikemminkin haastaa heidät."

Näin on, vaikka rinnalle mieluusti toisi heti toisen Ruotsissa palkitun ja maanmainion opuksen eli Nina Ulmajan ABC å allt om D, myös viime vuodelta (ja suomalaistaustaiselta tekijältä!). Sekin kertoo omalta alueeltaan kattavasti kaiken aakkosten tarinasta kirjainten historiaan ja kirjoitustapoihin. Detta är en bok selittää paperin valmistuksen kautta taas vaikkapa selluloosan atomit, painatuksen salat, erikoiskäsitteet. 

Tee itse!

Kuten ABC å allt om D myös Detta är en bok! välittää taitoja: miten teet paperia kotona, painat perunalla kuvia, kirjan sidontaa ja kansien tekemistä. Entäpä marmorointi! Kun muistaa, miten hauskaa oli nuorempana tehdä "omia" kirjoja, niin tästä opuksesta saa hyvää ja innostavaa perusmallistoa. Osa sivuista on muuten kiiltäviä, osa mattaa - ero on käsinkosketeltava. Käsittelytapa on looginen ja hauska: jokainen tiedonjyvä johtaa toiseen, esimerkiksi paperi mäntypuuhun, metsänhoito selluloosaan ja fotosynteesiin ja kemiaan. 

Mukana on pieniä historiallisia tietoiskuja tekniikan kehittymisestä. Nora Kitinmäki on minulle uusi tuttavuus, mutta miellyttävä sellainen. Tällainen teos vaatii sekä tarkkaa että luovaa tietokuvitusta, ja näihin Kitinmäki lisää vielä hauskan humoristisen ulottuvuuden päähenkilöiden kautta ja keskustelevaa sävyä sarjakuvamaisine kuplineen.

Kirjassa on niin paljon tärkeää, erilaista ja monipuolista tietoa, että ehkä jonkinlainen hakemisto olisi ollut paikallaan. Kirjan selkeä jaottelu auttaa tässä kuitenkin. Ja koska kirjan anti on oivallinen myös varttuneemmille lukijoille, soisi sen pääsevän myös pikapikaa suomenkieliseen levitykseen.

Monimuotoiset lastenkirjat

Kenties Detta är en bok menisi siinä ja siinä myös Niklas Bengtssonin monimuoto -määritelmän laitamille. Juuri ilmestynyt Kummat kirjat - lastenkirjan muodon ja kuvituksen historiaa (Cultura 2014) on taas Bengtssonilta katsaus tuntemattomasta alueesta - muistakaapa Elävät aakkoset - lasten ja nuorten käännöstietokirjallisuus 1600-1800-luvuilla (Avain 2012). 

Lastenkirjat ovat erikoisia tuotteita. Niitä on – ainakin toistaiseksi – runsaasti ja niitä tutkitaan yhä aktiivisemmin. Silti huomio kiinnittyy lähinnä tekstiin ja kuvaan. Kummat kirjat nostaa esiin kirjojen, erityisesti lastenkirjojen niukasti huomioituja puolia: keskiössä ovat muotoilu ja kuvituksen unohdetut puolet, materiaalit, rakenne- ja taittoratkaisut.  Uudeksi käsitteeksi Bengtsson nostaa siis monimuotoiset lastenkirjat, jotka voidaan jakaa erilaisiksi alaryhmiksi. Näissä teoksissa hyödynnetään kuvan ja tekstin ohella jotakin perinteisestä kirjaformaatista poikkeavaa käytäntöä ja moninaiset ilmaisukeinot voivat yhdistyä niissä omaksi taiteelliseksi kokonaisuudeksi, joita on myös nuorten ja aikuisten kirjoissa.

Kirjassa syvennytään kirjojen ja pelikorttien rajoihin, kuvasalkkuihin, irtokorttikirjoihin, postikorttikirjoihin, palapelikirjoihin, värityskirjoihin sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden karttoihin. Pääasiassa käsitellään siis paloiteltuja ja paloiteltavia kirjoja eli kirjoja, joissa on irrallisia tai irrotettavia osia, mutta ne eivät suinkaan ole ainoita monimuotoisia kirjoja. Aiheen käsittelyä laajennetaan myös lastenkulttuurin puolelle. Bengtsson nostaa esille useita yllättäviäkin kirjailijoita kuten Riitta Uusitalon - Topeliusta tai Tanskan kuningatar Margareeta II:sta unohtamatta - monimuotoisten kirjojen ensimmäisessä laajassa kartoituksessa. 

Kaikki kirjoissa pomppii

Tuntuu muuten siltä, että monimuotoisten kirjojen maailma on saanut Tove Janssonin juhlavuodesta lisää imua sekin. Juuri avasin Muumin ja suuren aarteen metsästyksen (WS 2014) ja katselin alkajaisiksi moniulotteista Muumilaakson karttaa, sitten hurjaa mustan metsän konstruktiota ja oikeastaan aika kivaa veneretkeä. Vedenpinta nimittäin nousee erilliseksi tasoksi ja lukija näkee mitä veneen alla oikein on! Aarre löytyy - mutta olisikohan siinä vaiheessa jo joku innokas muumifani ehtinyt repiä osan pop up-näyttämöistä hajalle? Vähän enemmän askartelua on muuten Lucy Cousinsin Maisan linnassa (WS 2014), missä näyttämöä oikein rakennetaan irtohahmoista ja vetoläpistä. Tämä oli onneksi hiukan helpompaa kuin Ikean vaatekaapin kokoaminen.

Tammen vastaisku on valtavankokoinen Muumisynttärit -kokoomapläjäys, joka sisältää kaiken 24 vieraalle: on ruokailualustoja, kutsukortteja, viirejä, hattuja, koristeita, ideoita, reseptejä. Muumihullantuneet lapsukaiset toivottavasti saavat avukseen kärsivällisiä aikuisia leikkaamaan, liimaamaan ja ripustelemaan.

Ja jos tästä hybridimuumistelusta ei saa tarpeekseen, niin suosittelen lääkkeeksi Walter Moersin uusinta jatkoa uinuville kirjoille eli Labyrinttiä (Otava 2014). Opus on selvästi jonkinmoinen väliseikkailu, missä Zamonian suurimmaksi kirjailijaksi noussut Hildegunst von Mythenmetz palaa juurilleen tuhkasta nousseeseen Kirjalistoon. Näin on helppo tulkita, koska kirja loppuu lakoniseen toteamukseen labyrinttiin johtavan aukon alkupäässä:"Tarina alkaa tästä." Sitä ennen nimittäin Hildegunst-lohikäärme vaeltaa kirjailjauransa alkulähteillä ja ihmettelee kirjallisuuden muutoksia ja ihmeellisiä uusia muotoja ja tekijöitä. Haloo, sivulla 226 on mukana jopa "Kirjalistoon - syntyy uus/ silkka sel-ko-kir-jal-li-suus!" Tai sivulla 203 nostalgisesti:"Korttelissa oli ennen kulkenut Kustannustoimittajien katu, joka oli aina kaikunut ylityöllistettyjen kustannustoimittajien epätoivoisista huokauksista." Ja lukekaa sivulta 296 riipaiseva tiedon tärkeyden ylistys, mistä tässä vain pieni lainaus:"Kaikkihan riippuu siitä, mikä jää pysyväksi - mutta sitä taas ei voi koskaan tietää etukäteen. Siispä opiskelemaan! Minä tosin en ole koskaan pitänyt tiukasti järjestetystä ja järjestelmällisestä opiskelusta, joka etenee oppikirjan mukaan. Kirjastonkin voi järjestää aakkosjärjestykseen vasta kun se on ensin olemassa."

Ei voi kuin ihailla Marja Kyrön taitoa kääntää, vääntää ja keksiä Mythenmetzin seikkailujen uskomattomat verbaaliset ulottuvuudet. Luultavasti Marja Kyrö on tässä myös tehnyt uraauurtavaa työtä seuraavien kirjallisuustieteiden terminologian uudistamisessa. Biblionekromanteista biblioklepteihin, bibliofanteista biblionääreihin...

Kiljusten filosofinen vauva, kirjakätilö ja Sisko Latvus

Äitiyspakkauskirjat ja niiden valintakriteerit herättivät uteliaisuutta toissa blogissani, joten niihin täytyy vielä palata.  Idea ei ole ollut ihan uusi. Ensiksi löytyi vuodelta 1977 uutinen miten Liikenneturva on on toimittanut postin jaettavaksi joka kotiin Kiipeli-kirjasen: lapsille pikku tehtäviä ja vanhemmille tietoa lasten kehityksestä ja turvallisesta liikkumisesta. Osa neuvoista taitaa päteä yhä: "Kiipelissä korostetaan aiheellisesti lasten oppimista aikuisen mallin mukaan. Paitsi tapoja opitaan myös asenteet. Jos vanhempi kiroilee autoa ajaessaan muita liikkujia, lapsikin oppii kielteisen suhtautumisen." 

Äitiyspakkaus on herättänyt aikoinaan myös satiirista mielenkiintoa, vinkkasi eräs kollega. Niinpä kaivoin kätköistä esiin  Helsingin Sanomien Huutoja ja kuiskauksia 23.4.1978. Siinä joku toimituksesta on keksinyt hyviä lisäehdotuksia luettuaan ensinnäkin Kirjailijakeskuksen ehdotuksen sosiaaliministeriölle: jokaiseen äitiyspakkaukseen on lisättävä lapsen ensimmäinen katselukirja.

Toisekseen intoa on herättänyt nimimerkki Kirjakon artikkeli "Lue jo vauvallesi" Omassa Markassa 4/1978. Ensimmäinen vauvakirja on avattava jo imeväisiässä, ja Kirjakko siteeraa kasvatuspsykologia: "Jos minulla olisi valta, velvoittaisin vanhemmat lakisääteisesti lukemaan pikkulapsilleen."

Vatsakirja on pop - kuka ehtii ensin?

Kuiskaajan mielestä nämä ovat aivan liian mietoja uudistuksia. Hän vaatii tuhtia toimintaa: "Maan synnytyslaitoksiin perustetaan lakisääteinen kirjakätilön toimi. Kirjakätilö lukee korkeatasoisen sadun jokaiselle syntyvälle lapselle. --- Taideteollinen korkeakoulu suunnittelee ryhmätyönä tuttipullon, jonka muoto muistuttaa kirjaa. Näin lapsi saa jo varhain oikean haptisen käsityksen kirjan olemuksesta. Alalla vallitsevan suunnitelmattomuuden poistamiseksi luodaan organisaatio, jonka keskeinen toimija on henkilökohtainen neuvolakirjailija. Neuvolakirjailijoiden kouluttamiseksi Oulun yliopistoon perustetaan loppusoinnuttelun ja imeväisestetiikan oppituolit. Toimintaa koordinoi läänintaideneuvoloiden järjestelmä."

Parodisinta taitaa olla, että aika moni näistä ideoista on jossain muodossa jo olemassa tai jopa vanhentuneita. Nykyisin suositellaan lukemista jo pompottavalle vatsalle musiikkia ja hyräilyä unohtamatta. Välitettävän materiaalin voi tietysti optimistisesti valita mahdollisen myöhemmän suuntautumisen kannalta: Kiljusen herrasväestä Platonin koottuihin tai Woody Allenin musiikista Stockhauseniin. Koulutukseen taas riittäisi mainiosti hieno vauvan tuntemuksen opas eli Alison Gopnikin (suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2010) Filosofinen vauva eli mitä lasten mieli kertoo totuudesta, rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta. Oikeastaan haluaisinkin opuksen ehdottomasti mukaan jo vanhempien synnytysvalmennukseen pakollisena yhteisenä 

lukukokemuksena. Voi käydä niinkin, että vanhemmat joutuvat terveellisen hämmennyksen valtaan. Pikkulapset ovat oikeastaan nokkelampia, syvämietteisempiä ja jopa tietoisempia kuin aikuiset. Psykologiset, neurotieteelliset ja filosofiset uudet tutkimustulokset kannattaa ottaa tosissaan: on aika huikaisevaa perehtyä vaikkapa kolmivuotiaan villiin mielikuvitukseen - sieltähän kumpuavat fantasia- ja tieteiskirjailjoiden tulevaisuuden maailmat, romaanien raamit ja tiedon soveltamisen ulottuvuudet.

Kiljusten uusi tuleminen

Näin kai voisi jo sanoa, kun kolmas seikkailu on jo nähnyt päivänvalon. Kiljusen uusi herraväki ilmestyi 2012, Kaupunkielämää 2013 ja nyt on siis käsissä herrasväen kosteampi seikkailu Merihädässä (Satukustannus 2014). Tekijöinä ovat Tapani Bagge sanaruorissa ja Mika Launis pensselinvedoissa. Voivat olla muuten juuri oikeat herrat tähän vaativaan, etten sanoisi suurta pieteettiä vaativaan urakkaan. Mika Launis on varsin armoitettu anarkististen ilmeiden ja ilmiöiden kuvaaja, joka saa tekstiinkin tarvittavaa rempseyttä - kuvista voi jopa jotenkin aistia Kiljusten tavaramerkin, ainakin 70 desibelin perustason.

Kun kaupunkiasunto on myyty, isä Kiljunen törmää sattumalta luotettavaan liikemieheen, kiinteistönvälittäjä Tuonenkieloon. Lopusta voi arvata jonkin verran, mutta Bagge lataa outojakin käänteitä jahti Esmeraldan löydyttyä. Vene kun näyttää olevan jonkun toisen omaisuutta ja nimeltään

Amanda. Esmeralda taas on huomattavasti ruosteisempi ja vain metrin verran vedenpinnan yläpuolella. Myös moottori näyttää hävinneen. Myrskyssä Esmeralda kuitenkin karkaa ja juuttuu saareen, joka päätetään ristiä Kiljusten kuningaskunnaksi. Kekkosta tarvitaan rauhoittamassa tilannetta, kun Suomen tasavalta julistaa sodan Kiljusten kuningaskunnalle. Kekkonen hoitaa asian: "Eiköhän tehdä heti rauha. Mitä me turhaan sodimme, järkevät ihmiset?" Liekö tässä baggemainen kiljusstrategia laajempiinkin puitteisiin? 

Mutta täytyy sanoa, että odotan suurella mielenkiinnolla Kiljusten neljättä tulemista. Kannattaisiko jo lyödä vetoja seuraavista kohelluksen kohteista? Guggenheim, Havis Amanda vai jättiläismaailmanpyörä?

Syksyn kirjat tulossa

Kohta alkaa varsinainen syksyn lasten ja nuortenkirjojen julkistaminen. Kotimaisten joukko ei näytä ainakaan enentyneen, mutta jokuhan on sanonut tason nousevan tarjonnan tiivistyessä. Liekö totta - toivottavasti ainakin kotimaisten kirjojen kohdalla.

Alku näyttää hyvältä, kun käsiin joutui Sisko Latvuksen Kaksi sateenkaarta (WS 2014, kansi Laura Lyytinen). Latvus on pitkän linjan nuortenkirjailija, joka jo 70-luvulla teki realistisia kertomuksia Jukan touhuista päiväkerhossa, kaupassa ja saaressa. Sitä ennen Latvus herätti kiinnostusta myös nuorisokulttuurin muistiinmerkitsijänä Saviminässä (1965), jonka Salme on erikoislaatuinen nuori keskustellessaan vaikkapa modernista lyriikasta ja uuden aallon elokuvaohjaajista. Uskonnollinen etsiminen ja kääntyminen ovat olleet taustalla muissakin kirjoissa kuten Mopokolarissa (1975). Lähetystyön realistinen kuvaus juontuu Latvuksen omasta

lähetystyöskentelystä Ranskassa ja Venäjällä. Tämä lienee ollut yhtenä syynä hiljaisuuteen Evakkojunalla länteen -kirjan (1984) jälkeen, kunnes Kaukana omalta maalta (2011) räjäytti eräällä lailla pankin päästessään Finlandia Junior-ehdokkaaksikin. Se oli kuin läheltä nähty kohtaus Neuvostoliiton ristiriidoista ja esimerkiksi kristillisyyden salaamisesta. Tuore Kaksi sateenkaarta jatkaa lähietäisyydeltä saman suomalaissyntyisen perheen ongelmia Moskovan vallankaappauksen mainingeissa 1991. Uudet mahdollisuudet ja myös rankat ratkaisut varjostavat 15-vuotiaan Innan aikuisuuteen siirtymistä ja tuskailua uuden rakkauden parissa. Perhe päättää lähteä Innan vastuksesta huolimatta paluumuuttajiksi Helsinkiin, ja tämä saa Innan tekemään dramaattisia ratkaisuja.

Mielenkiintoisesti Latvus punoo mukaan isovanhempien kautta myös Viron itsenäistymisen tuomat muutokset, sopeutumisen suomalaiseen kulttuuriin ja kulutukseen, kielen tuottamat hankaluudet ja ystävyyssuhteiden tärkeyden. Kaksi sateenkaarta on myös ajateltu faktio: Latvus on tehnyt kirjan loppuun hyvinkin tarpeellisen osion Faktat tarinan takana, laajat ja asialliset hakusanat Ahmatovasta inkerinsuomalaisiin, Jeltsinistä voitonpäivään. Hän toteaa itse jälkisanoissaan: "Venäjältä on Suomeen lyhyt matka, mutta se on matka eri kulttuuriin, vaikka asiakirjoissa olisikin oman nimen jäljessä lukenut 'suomalainen'. Sopeutuminen on ollut raskas prosessi erityisesti monille nuorille, joille on ehtinyt ennen muuttoa vakiintua venäläisnuoren identiteetti. Tämän kirjan henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta tarina voisi olla tosi." Siltä se lukiessa tuntuu, todelta. Hyvän kirjan merkki.

Syksyn ensi merkkeihin kuuluvat myös kirjamessujen lähestymiset, seminaarit ja palkintogaalojen aloitukset. Niiden takia Lastenkulttuurin vinkkarikin palaa asiaan kahden viikon kuluttua. Silloin onkin jo tiedossa muun muassa, ketkä saavat tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot eli missä tieto luuraa Suomessa!

Huutoja hiljaisuuteen luokkahuoneessa

Voisi ajatella, että mitä ihmettä nyt oikein tarjoillaan, kun kirjan kansien väliin on koottu 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa (Paasilinna 2014)! Aikani kirjaa pläräiltyäni löysin kuitenkin monia mielenkiintoisia polkuja taakse- ja eteenpäin - myös lasten ja nuorten tietokirjallisuuden puolelta.

 Valikoimaan on pyritty saamaan edustava otos tietokirjallisuuden lajeista: hakuteoksista ja tutkimuksista oppimateriaaleihin ja pamfletteihin. Kaanonista ei siis ole kyse, vaan valistuneista sisäänotoista. Ongelma lienee vähän samanlainen kuin vaikkapa tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan vähälevikkisen tietokirjallisuuden tukilistan kokoamisessa: siinä nyt kuitenkin on tilaa reilulle parillesadalle nimekkeelle, mutta onhan relevantteja mukaan tulijoitakin moninkertainen määrä. Tässä teoksessa on siis kysymys merkkipaaluista, subjektiivisista lukuelämyksistä. Vanhin kirja on toki vuorenvarmasti Mikael Agricolan ABCkiria vuodelta 1543, tuorein Elina Grundströmin Musta orkidea, ilmastonmuutoksesta jännittävällä tavalla uutisoiva pamfletti.

 Pari seikkaa tulee esille melko selvästi: tietokirjallisuus on voittopuolisesti miesten tekemää, mutta kun valikoimaan on tullut runsaasti 2000-luvun kirjoja, naiset ovat lisääntyneet. Suomenruotsalaisia on mukana ehkä yllättävänkin paljon.

Poimintoja tietojen merestä

No, kirjan ulkoasu on kovin uskollinen tietokirjojen historialliselle ilmiasulle: vasta noin 50 kirjan jälkeen kansissa alkaa näkyä uskaliaampia kuvioita kuin pelkkä graafisten kirjainten informaatio. Sittenkin kansia leimaa säntillinen, selkeä typografia, tiukasti asiaan liittyvät kuvat, hillitty väriskaala. Ehkäpä taustalla on ajatus kansien sisälle kätkeytyvän tiedon riittävyydestä ja kiinnostavuudesta?

No, lasten ja nuorten tietokirjoissa on vaihtelevampaa otetta. Sadan kirjan joukkoon on päässyt noin viisi valintaa, jos Topeliuksen Maamme-kirja otetaan mukaan. Kohtuullisen hyvin, jos prosentteja lasketaan, enemmän kuin esimerkiksi apurahoitusten kohdalla. 

Historian hämäryydestä olisin ehkä mielelläni selaillut vielä uudelleen Antero Wareliuksen ällistyttävän modernia Enon Opetuksia Luonnon asioista (1845). Vastineeksi mieltä lämmittää mainio lasten ja nuortenkirjallisuuden tekijäpari Iiris Kalliola ja Lasse J. Laine Suomen lasten luontokirjallaan (2010).

Ehkä sentään olisin voinut napata väljästi nuorten tiedon kategoriaan myös hulvattoman hauskan suomalaisen rockin historian JEE, JEE, JEE (1998)?

Hiljaisuuden tieto karjuu korviin

Jos ja kun Joel Kuortti ja Jukka-Pekka Pietiäinen jatkavat seuraavalla sadalla opuksella, niin ehkäpä mukaan mahtuisi Outi Ampujan ja Miikka Peltomaan toimittama Huutoja hiljaisuuteen (Gaudeamus 2014). Ihminen ääniympäristössä on paksun teoksen alaotsikko, joka ilmentää oleellisen viestin. Milloin melusta tuli ympäristöongelma Suomessa?

Kokoomateos on mainio yleiskatsaus aiheeseen, mutta myös sopivasti syventävä. Aluksi tarkastellaan muuttuvia ääniympäristöjä. Tosiaan, korvat ja ääni ovat olleet aikojen alusta oleellisen tärkeitä niin hengissä pysymiseen kuin viestimiseen. Ja nyt sitten ollaan paketoimassa luonnonäänet maksulliseksi rentoutumiseksi! Kirjassa haetaan kiinnostavasti erilaisia tekijöitä luonnon rauhasta, hiljaisuudesta uskonnossa tai säveltäjän työssä - entä mitä ovat hiljaisuuden ja melun tekstit? Melun vaikutukset ihmiseen ovat nimittäin mitattavissa vaikkapa terveyden puolella: meluherkkyys on uusi tutkimusalue, tinnitys vanhempi ongelma. Mutta miten ympäristöstä tulee melulle altistava?

Suoraan päivän ongelmiin iski kuitenkin Mirka Hintsasen artikkeli miten melu uhkaa lasten ja nuorten hyvinvointia ja oppimista. Hintsanen kertoo selkeästi ja kiihkottomasti tutkimustietoa melun vaikutuksista: normaalipuheen desibelimäärä on noin 50-65, huutamisessa noin 84. Jo 85 desibelin määrä jatkuvasti voi vaurioittaa kuuloa, ja vähäisempikin 50-60 voi aiheuttaa ärtymystä työympäristössä. Miten ollakaan: WHO on antanut 35 desibelin suosituksen koululuokkien ja päiväkotien taustamelulle. Meidän kouluissamme melutaso on aivan varmasti ihan toista luokkaa. Taustameluahan syntyy muustakin kuin puheesta, ikkunoiden takaa, koneista, liikenteestä.

Mitä aktiivisemmin oppilaat osallistuvat, sitä korkeampi melutaso. Miksi olla huolissaan? Lapsilla melulle altistuminen on erityisen haitallista. "Ajattelemiseen, muistiin ja tarkkaavaisuuteen liittyvät toiminnot häiriintyvät enemmän lapsilla kuin aikuisilla." Muisti, keskittyminen, puheen erottaminen, lukemaan oppiminen ja luetun ymmärtäminen vaikeutuvat. 

Hintsasella on paljon muutakin tietoa asioista. Hänkin joutuu myöntämään, että melu on vielä melkoisen nuori tutkimusalue. Joka tapauksessa lapset joutuvat eriarvoiseen asemaan riippuen siitä, millaisesta kotiympäristöstä he tulevat. Myös kouluissa meluisammissa ympäristöissä olleet oppilaat olivat esimerkiksi sitoutumattomampia toimintaan tai uppoutuivat harvemmin tiiviisti käsillä oleviin ongelmiin. "Hyvämuististen ja huonomuististen oppilaiden suoriutuminen huononee melussa suhteessa yhtä paljon, mutta koska hyvämuistiset muistavat ylipäätään enemmän kuin huonomuistiset, heidän muistamiensa asioiden määrä pienenee absoluuttisesti mitattuna enemmän kuin huonomuististen."

Kun voidaan todeta, miten melulle altistuminen on yhteydessä stressistä aiheutuviin kielteisiin tunteisiin ja vaikkapa kohonneeseen verenpaineeseen, kuinka koulu ja opettajat ovat ottaneet tämän huomioon rakentamisessa, oppimistilanteissa, opettajakoulutuksessa ja niin edelleen? Olisiko tässä yksi tärkeä syy viihtymättömyyteen koulussa, kun koululaisten asenteet ovat kääntyneet yhä kielteisemmiksi? 

Pedagoginen viihtyminen

Rauno Haapaniemen ja Liisa Rainan tuore kirja Rakenna oppiva ryhmä, alaotsikkonaan Pedagogisen viihtymisen käsikirja (PS-kustannus 2014) sanoo jo takakannessaan, miten "opettajat tulevat työpaikalleen ensisijaisesti opettamaan, oppilaiden näkökulmasta sosiaalisten suhteiden hoitaminen on oppimista tärkeämpää. Se, minkä opettajat yleensä kokevat työrauhaksi, on oppilaiden mielestä passiivista hiljaisuutta." Pedagoginen viihtyminen on tekijöiden mielestä tila, jossa oppilaat ovat turvalliseksi kokemassaan ryhmässä uteliaita ja motivoituneita oppimaan. He kokevat lisäksi voivansa vaikuttaa koulussa itseään koskeviin asioihin. "Edellytyksenä on että oppilaiden ja opettajien elämismaailmat kohtaavat entistä paremmin ja että opettaja ottaa ryhmän ohjaajan roolin sen sijaan, että yrittää opettaa yksilöitä luokassaan." 

Kirja on oikeastaan eräänlainen pamfletti, niin usein se haastaa miettimään uudelleen opetuskäytäntöjä ja kanssakäymistä oppilaiden kanssa.Tutkimustietokin haastaa aika rankasti nykykoulun - ja myös opettajakoulutuksen. Ryhmääntymisen tuntemus, nuoren elämän kokonaisvaltaisuus, osallisuus koulutyöhön tai tuo ainainen isojen luokkien ongelma, oppimiserojen suuri määrä. Lisäksi koulun muuttunutta tehtävää on tarkasteltava - ja nimenomaan tieto- ja viestintätekniikan uudenlaisten haasteiden ja mahdollisuuksien kannalta.

Onko meillä tosiaan vielä koulussa puurtamisihanne? 

Tekijät jaksottavat ensiksi kirjansa koulun muuttumisesta opettajien tai oppilaiden kouluun. Mikä on opettajan asema ja miksi koulussa ollaan? Miten oppituntien välttämättömästä pahasta päästään samaan peliin? Tähän vastataan kolmannessa osiossa turvallisuudesta, uteliaisuudesta, vuorovaikutuksesta - noista pedagogisen viihtymisen kulmakivistä. Tekijät nostavat esille nimenomaan turvallisuuden tunteen, uteliaisuuden merkityksen oppimisessa, mielekkään vuorovaikutuksen ja lopuksi lempiaiheensa ryhmästä työvälineenä.

Rakenna oppiva ryhmä kuuluu sarjaan Opetus 2000. Se sisältää myös paljon suoria kommentteja opetustyöstä, pohtimisen kulmakiviä ja tiivistää ja selkeyttää mainiosti vielä erikseen peruskäsitteitään. 

Meikäläinenkin, jonka varsinaisesta koulunkäynnistä on todellakin aikaa, tuntee innostuvansa asiaansa paneutuvien tekijöiden uskosta. Varsin monessa kohtaa kirjassa puhutaankin hiljaisuuden koulusta ja pedagogiasta, joka on todellakin tuttu. Jäin miettimään kuitenkin tuota edellisen kirjan sanomaa eriarvoisuuden lisääntymisestä meluisassa ympäristössä. Miten opettaja hallitsee tällaisen kokonaisuuden? Kerettiläisesti muistan kyllä, miten hyvin koko luokkamme oma opettajamamma opetti ja täsmensi asiat hiljaisuuden tilassa. Hän käytti ilmeisesti pedagogisesti oikein niin rauhallisen ilmapiirin, sanojen ja liitutaulun kertaamiset ja tietenkin myös ovelan lahjonnan: paras rivi sai aina lauantaisin palkkioksi karamellin. Mutta karttakeppimentaliteetti on muisto - toivottavasti, kuten tekijöiden aikaisemmassa bestsellerissä todetaan.

Nyt ilmoitetaan yksiselitteisesti: "Nykyaikainen oppimiskäsitys johtaa myös koulutilojen avaamiseen. Hiljaisuuden pedagogiaa tukeneet käytäväkoulut suljettuine luokkahuoneineen ovat auttamattomasti vanhentumassa. Luokat ovat ahtaita, ja niissä aktiivinen vuorovaikutustilanne on usein vaikea järjestää ilman että ainakin jotkut kokevat sen häiriöksi. Pieni tila aiheuttaa myös helposti reviirin vahtimista, hermostumista ja kinaa."

Luulenpa, että mieluusti menisin Haapaniemen ja Rainan kouluun, missä yhteisöllisen pedagogian mukaan oppisin paljolti ohjatussa vertaisryhmässä ja aktiivisen, prosessinomaisen toiminnan avulla. Kouluja on näköjään aikaisemmin kehitetty siis opettajien, ei oppilaiden näkökulmasta. Tästä lähtien taidankin mennessäni kouluihin puhumaan kirjailijantyöstä tarkistaa ensiksi millainen luokkatila on... Nyt alkaa harmittaa, että luokkakäynnit lähes poikkeuksetta ovat tunnin mittaisia luokan edessä esiintymisiä ja lasten viihdyttämisiä. Mitenkähän niitä voisi ohjata yhteisöllisempään suuntaan?Silti haluaisin, että myös melusta koulussa puhuttaisiin paljon enemmän. Meluherkkiä on yllättävän paljon! Mutta se on ehkä taas uuden pamfletin aihe.