Älylaite hoi, älä jätä!

Huolta ja keskustelua se herättää. Kädessä oleva vekotin, jota vikkelät sormet takovat ja katse tuijottaa. Mutta miten älylaitteet oikeastaan näkyvät lastenkirjoissa? Kännykkä vilahtelee toki ahkerasti erilaisissa tilanteissa. Sillä saa yhteyden polisiin, kun polkupyörävarkaat ovat uhkaavasti paljastamassa piilopaikkaa. Sillä saa yhteyden – jos saa – hankalista paikoista ja jokunen kohtaus voi löytyä pelien tiimellyksessäkin. Ja onhan siellä Veera Salmen vähä-älypuhelin! Varttuneempien kohdalla älylaitteiden merkitys on korostuneempi, mutta harvoissapa asiaa puidaan perusteellisemmin tai varsinaisesti suurena ongelmana tai autuutena.

Niinpä. 

Laajan kirjoittajajoukon annin on kolmihenkinen toimituskunta saanut järjesteltyä huolen kohteen selkeään ja jäsenneltyyn ryhmitykseen. Lapset, nuoret ja älylaitteet (Duodecim 2019) lähtee aivojen kehityksestä ja painottaa heti aluksi tunteita, empatiaa ja vuorovaikutusta sekä unen merkitystä. Sisällysluettelosta on helppo poimia itseään kiinnostavia kokonaisuuksia: peliharrastus osana monipuolista arkea, riippuvuus ja ongelmallinen käyttö, stressi ja seuraukset tai turvallisuusuhat. Mielenkiintoinen on lisäksi älylaitteiden ja fyysisen terveyden yhteydet – kuten useissa muissakin kokonaisuuksissa käytöstä on sekä hyötyä että haittaa. Mutta mukaan otetaan monipuolisesti myös merkitys oppimisen välineinä ja pohditaan nuorten sukupolvien asemaa älylaiteyhteiskunnan etujoukkona. Läpikulkevana viestinä on iskulause ”taiten tasapainoon”, ja tätä korostavat myös tekijöiden koostamat vinkit tasapainoiseen elämään älylaitteiden kanssa.

Kahtatoista ohjetta kannattaa miettiä tosissaan niin monisuorittamisen välttämisestä keskittymiskyvyn vaalimiseen, sosiaalista yhteistyötä korostavien pelien suosimisesta tai selkeiden sääntöjen laatimiseen käytölle. Mukavia heittoja ovat myös vanhempien innostaminen kiinnostumaan ja olemaan uteliaita yhdessä tutkimaan sovelluksia, käyttömahdollisuuksia kunnioittamalla toki samalla nuoren yksityisyyttä. Erikoiskustantaja Duodecim on varmaan sopiva aiheen julkaisutahoksi, mutta hiukan enemmän olisi voinut panostaa ulkoasuun ja taittoon. Nyt pieni tekstityyppi, kuivakka taitto, runsaat diagrammit eivät tee lukemisesta kovin houkuttelevaa. Siitä huolimatta kirjaan kannattaa tarttua ja ammentaa asiantuntijoiden tutkitusta tiedosta.

Samaan iltalukemisen pinoon voisi suositella vielä yhtä kahlaamisen arvoista tekstimassaa eli Pauli Kopun Mediaa television jälkeen (Into 2019). Se on mielenkiintoinen yhdistelmä tekijänsä seikkailuja tässä ihmemaailmassa, väliin tiukkaa tutkimusta. väliin irtonaisempaa vaeltelua. Mutta kyllä se tutkimusmatkasta tarinoiden tulevaisuuteen käy – opettajien kannattaisi tutkia tarkemmin sivulta 204 lähtien tarinaa 2000-luvun taidoista ja opettamisesta.

Kannattaako lähteä?

Miten käy, kun yritetään sitten yhdistellä tarinantynkää faktaan? Laura Lindgrenin Lähde sinäkin älyn jäljille (kansi Angelina Luzhina 2018) on aika naseva otsikko, mutta erinomainen tarkoitus ei yksinään takaa perille menevää lopputulosta. Tässä on rinnastettu aukeamittain ihanneperhe ja vastakohta, älylaitteisiin säälittävästi hurahtanut porukka, jossa kuitenkin nuorimmalla Ronjalla on mahdollisuuksia monipuolisempiin toimiin. Älylaitteiden huonot puolet ylikorostuvat: isojen tyttöjen maaninen somessa olo, veljen hortoilu kaupassa nenä näytössä kiinni, vanhempien välinpitämättömyys ja väsyneisyys työpäivän jälkeen.

Esimerkillisen perheen toimet ovat toki kannatettavia ja hienoja – yhdessä syödään, puhelimille oma kotikorinsa, ylipäänsä yhdessä toimiminen ja harrastusten monipuolisuus – mutta kontrastista tulee väliin jopa valistusajan opettavien satujen toisintoja. Kun kuvituskaan ei poikkea mainoskuvien ylimalkaisista tyypityksistä, varsinainen tarinaosuus jää mietityttämään. Kuinkahan se todella puree lasten ja nuorten maailmaan? Sen sijaan lopussa oleva perustelellinen asiantuntijoiden Salla Wilskmanin ja Nina Soukan kokoama tieto-osuus on pätevää luettavaa kaikille, varsinkin tietysti vanhemmille ja aikuisille yleensä. Näin mennään läpimatkapuhelinten kasvainriskeistä, lapsien herkkyydestä ja muista terveysvaikutuksista varovaisuusperiaatteisiin. Osuus jää siltä osin vajaaksi, kun mietitään somemaailmaan koukuttumista ja pakonomaista tarvetta olla koko ajan mukana eli psykologisia tekijöitä.

Se ihana vekotin!

 Kirjakärpänen-sarjassa hehkutetaan siinäkin älypuhelinen iloja, mutta varovaisemmin unohtamatta muitakaan harrastuksia. Helppolukuisessa Riina Katajavuoren anlyysissa Talvikki ja ensimmäinen älypuhelin (kuv. Liisa Kallio Karisto 2019) suurin suru syntyy, kun SE häviää – onneksi fiksu vanhainkodin Mummeli on korjannut laitteen turvaan. Edut käydään läpi: nyt päästään luokan keskusteluryhmään, käytetään emojeita, otetaan kunnollisia kuvia ja tehdään videoita. Ongelmiakin voi syntyä: onko uimahalli ainoa paikka, missä ei koko ajan räplätä kännykkää? Talvikin myötä välittyy älypuhelimen vetovoima ja käyttömahdollisuudet, mutta ovatko haitat missä suhteessa vaakakupissa? Liekö taustalla ihan omakohtaisia havaintoja tilanteesta – ainakin Talvikin elämä tuntuu kovin todenmakuiselta. Liisa Kallion lapsetkin ovat riemuisan näköisiä, ja älypuhelin ihan loistaa! 

Kannattaa toki muistaa, että aihetta sivuavia kirjoja löytää varhaisemmiltakin vuosilta. Mainio Lina Lappalaisen Nyt pelittää! (Tammi 2017) pureutuu nimenomaan mobiilipelien maailmaan. Jussi Kaakisen vetävien hahmojen ja aukeamien tapahtumien myötä selvitetään kätevästi pelisuunnittelijan työtä, ohjelmointia, kuvittamista – mutta mietintämyssyyn pannaan lisäksi ovelasti hyvän pelin tunnusmerkkejä, pelien koukuttavuuden taustoja eli kyllä tämä pelikasvatuksellinen pieni taustaääni sieltä kuuluu vaikkapa yhteisiin iltakeskusteluihin.

Miljoona, miljoona senttiä…

Vielä lisäyksenä viime kertaiseen kirjastojen kirjavalinnan blogitekstiin, mihin oli tullut kommentteja eri puolilta. Meillähän on yhteinen toimija eli Sanasto (kuvittajilla omansa), joka hallinnoi valtion myöntämiä korvauksia kirjojen tekijöille kirjastossa ilmaiseksi lainatuista teoksista oman seurantasysteeminsä mukaan. Korvauksilla on toki kattonsakin ja tasapuolistamistasoja, mutta paljon lainatuille kirjojen tekijöille korvaukset ovat varsin mukavia, parempia kuin esimerkiksi monet apurahat. Tässä mielessä kirjastojen valintavirkamiehet ovat siis paljon vartijoita – kyllä käännettyjen kirjojenkin tekijät osaavat jo pitää huolen saatavistaan. Lastenkirjat – ainakin osa – on hyvissä asemissa, mutta miten oikeastaan käy tietokirjojen, varsinkin tärkeiden mutta erityisalueiden tekijöiden kanssa? Hankintalukuja vertaillessaan erilainen suhtautuminen käy nopeasti selväksi. Lainatkaa runoja!

Kirjasto ja kaljakellunta

Sopivasti koulujen alkajaisiksi lehtien palstoille on herätelty kasvavaa huolestumista lukemisen vähentymisestä – jälleen kerran. Kun vuonna 1978 ilmestyi lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön ensimmäinen numero, runoilija ja kriitikko Matti Paavilainen puhui samasta ongelmasta hyvin huolestuneeseen sävyyn. Onko mikään muuttunut?

 On, ainakin mikäli uskomme Mikael Jungneria, Yleisradion entistä toimitusjohtajaa, joka taitaa olla kaljakelluntaverkoston aktiivinen puolestapuhuja? Kirjojen lukeminen on hänen mukaansa välivaihe, jonka jokin muu korvaa. Ei ole syytä olla huolissaan. Tosiasioita tosiaan on: kirjastojen käyttö ja kirjojen lukeminen on vähentynyt.

Tässäkin voisi toki kirjata taas kerran kirjojen ja lukemisen hyötyjä vaikkapa poikien ja miesten menestymiselle. Nekin ovat todistettuja tosiasioita. Suosittu lastenkirjailijamme Timo Parvela totesi myös aikaisemmin, miten jännittäviä, koukuttavia ja haastavia lasten ja nuortenkirjoja kyllä löytyy, jos ne löytää. Siinäpä se. Miten ne tarttuvat käteen vaikkapa kirjastojen hyllyjen uuvuttavista selkäriveistä? Miten kirjastojen lastenkirja-ammattilaiset oikeastaan suoriutuvat hankintaurakastaan?

Klassikot kansissa - Vantaalla 1 kpl

Timo Parvelan tieto olemassa olevista lukemisen tukilakeijoista pitää löytää ja siihen tarvitaan helppoja ja hyviä foorumeita. Valitettavasti niitä on harvassa, Osaako etsijä löytää Lastenkirjainstituutin sivuille? Onnimanni ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Lapsen Maailma antaa edelleen hienosti joka numerossaan kuitenkin tilaa Ismo Loivamaan aukeamalle teemoitettua esittelyä lasten ja nuortenkirjoista. Mitenkähän muuten Ismon kehumia kirjoja on otettu kirjastovalikoimaan? Onkohan myös niin. että jos Helsinki ottaa paljon, Espoo ja Vantaa harventavat ja luottavat tilaussysteemiin?

Mekaanista sijoittelua?

Jos tutkisi pelkästään Helsingin melkoista kirjarumbaa, ei oikein vihreää lankaa tunnu löytyvän. Näyttää siltä, että urakka on ylivoimainen. Silloin on helpompi tukeutua vanhoihin kaavoihin ja ottaa niin kuin tätä sarjaa tai kirjailijaa on ennenkin otettu. Miten laskisi hankintojen hyötysuhteen? Lainauskertoja voisi tarkastella, mutta niihinkin vaikuttaa kuinka paljon on tarjolla eli enemmän hankittuja lainataan runsaammin. Olisiko niin, että yhä lukuisampien pienkustantajien ja omakustanteiden joukossa piileviä helmiä ei osata löytää – tai uskalleta?

Palkitun tekijän uusin vetävä aihe - Helsingissä 2 kpl!

 Olen ollut huomaavinani, että esimerkiksi yllättävien palkintojen kohteiksi joutuneita kirjailijoita on osattu hankkia minimaalisesti eikä täydennyskorjauksia ole enää helppoa tehdä.

Toki kysymyksessä on kustantajienkin aktiivisuus ja rooli, mutta kyllä isojenkin massiivisempaan tarjontaan eksyy puolivillaisia karitsoja. Ratkeaako huoli lukutaidosta jotenkin helppojen ja trendiaiheita suoltavien kirjojen suosimiseen runsaslukuisina?

Muistanpa ajan, jolloin kirjavalintaa tehtiin tutustumalla ensin kirjoihin. Kiintoisia keskusteluja käytiin. Tuotannon lisääntyessä tämä toki kävi mahdottomaksi, ja sen jälkeen tutustuttiin kunnolla erilaisiin kustantajien esitteisiin. Tämä lienee vieläkin mahdollista, vaikka valinnat on keskitetty esimerkiksi Helsingissä valintaryhmille. Onkohan tarkoituksena tasapäistää ja monistaa kirjakokoelmat hiljalleen automatisoinnin kautta - tietokone kertoo missä kirjastossa on vapaata tilaa hyllyissä, vaan ei asiakkaiden toiveissa?

Kappalemäärissä on valtavia eroja. Ehkäpä joku tekee vielä haastavaa arviota rahojen käytöstä/tuhlaamisesta/pihistämisestä ja uskaltaa vieläkin vaikeampaan: kirjan tuottaman hyödyn, tason, uudistavuuden ja merkityksen arvioimiseen? Kirjailijan, lastenkirjallisuuden, aiheen, esitystavan jne suhteen?

Rauha kantaa - Vantaa ja Espoo 7 kpl

Ymmärrän, ei onnistu. Elinkaareen vetoamisella voidaan varmasti ohittaa monikin näistä ongelmista. Mutta luulen, että kirjastoväki ei ehdi valintarumbassaan syvästi miettiä tulevien klassikoiden olemusta. Bestseller ja steady seller ovat selväpiirteisempiä. Toiveena taitaa olla, että ne kuluvatkin nopeasti ja poistuvat sitten yhtä helposti kuin tulivatkin.

Lisuketta leivän päälle kirjastoista

Tuo kappalemääristä jankuttaminen on laajempi asia kuin luulisikaan. Helsingissä Tatua ja Patua, Risto Räppääjää, Ellaa ja Koiramäkeä hankitaan sadoittain, vielä enemmän jos ajatellaan koulukäyttöä. Tämä hyvä, koska voidaan ajatella niiden perustellusti lisäävän lukemisen ilosanomaa. Toisaalta kerrannaisilmiö keskittää kirjallisuuden valinnat suppeampaan listaan.

Mistä luulette muiden lastenkirjailijoiden saavan suurimmat tulonsa? Kustantajilta? Tekijänpalkkiot tavallisimmissa tapauksissa eivät todellakaan kata aikaa ja vaivaa. Vielä vähemmän jos mukana on tietoa ja sen tajuistamista nuoremmille tai kuvittajan työtä tai laajempia katsauksia.

Ei, satunnaisten apurahojen lisäksi kirjastojen lainaukset ne tuovat sitä lisuketta leivän päälle, toisille siis enemmän, toisille roposemmin. Kerrannaisvaikutus lisää siis muutenkin menestyvien rahapussia, mutta tuottaisi kohtuullisesti muillekin, jos omia tuotoksia olisi kirjastoissasiedettävästi ja vieläpä välillä esilläkin selkärivistöstä. 

Klassikot vauhdissa - Vantaa  0 kpl

Kirjastojen valintaryhmien paineita lisäämään voidaan siis sysätä myös toimeentulon huolia. Te olette melkoisen rahamäärän vartijoita tälläkin puolella. Huolestuttaako? Onko kotimaisella kirjailijalle mitään oikeuksia? Saako hän kelvollisen kohtelun valintatilanteessa?

Uskon näin, ainakin teoriassa ja valintafilosofioissa. Mutta hankintamääriä vertailemalla tiedolla ei näytä ainakaan olevan ihan samaa lähtöviivaa.

Ainahan kirjan voi tilata. Systeemi toimii mainiosti. Pitää vain ensin tietää, minkä valtavirran bestsellereiden taakse jäävistä mielenkiintoisista kirjoista haluaisi, ehkä jopa parin vuoden takaisen.

M.A. Nummisen kanssa aikoinani tehdyssä kirjastolevyssä Pynnisen perintö haikailin uuden kirjastolain perään. Silloin kirjasto oli neliö, jonka keskus oli pöytä. Rauli Badding lauloi puolestaan miten rock on tullut kirjastoihin jäädäkseen. Kohteet on pantu uusiksi vähän väliä. Mitä seuraavaksi?

Jatulintarhoja Hirsipuumäellä?

Kesän aikana on mukava verestää erilaisia muistoja ja vaikkapa vierailujen yhteydessä tutustua eri paikkakuntien kuuluisiin tai vähemmän tunnettuihin muistomerkkeihin.  Linnat ovat aina kiehtoneet poikaviikarien mielikuvitusta. Samalla alkavat historian kerrostumat ja tapahtumat asettua omille paikoilleen. Linnojen yhteydessä on pakostakin tilaisuus miettiä arkeologiankin tehtäviä ja tuloksia. Perinteisesti juuri historiaan ja sen lähialueisiin liittyvä lasten ja nuorten tietokirjallisuus on loistanut monipuolisuudellaan – oikeastaan vain luonnon tutkiminen on kyennyt tarjoamaan yhtä laajan repertuaarin.

 Linnojen magiaa

Tammisaareen mentäessä ei voi välttyä jyhkeän Raaseporin linnan muurien salaperäisestä kutsusta. Jälleen kerran mainiota historiallista ajankuvaa ja nykyisyyttä mukavassa muodossa syntyy asiantuntevien ns harrastajien toimesta alueen kulttuuriyhdistyksen tukemana. Arkea ja juhlaa Raaseporin linnassa (Västnyländska 2019) historiaa ja nykyhetkeäkin valotetaan monelta kantilta.  Toimittajan ammatti näkyy Niklas Erlinin joustavasta kerronnassa ja hauskoissa yksityiskohdissa. Täytyy tunnustaa, että pariin kertaankin käymästäni linnasta Nina Enlund on valokuvissaan löytänyt uusia kuvakulmia – varsinkin linnan paikka, mahtavat muurit ja toiselta puolelta avautuvat näkymät tuovat historian hyvin lähelle. Mukana ovat taustoitetun elämänkaaren joukossa tietysti jännittävät tanskalaisajat, tarinat ja akvarellein höystetyt kuvaukset linnan arkipäivästä. Raaseporin linna on lisäksi koko ajan mielenkiintoinen: uusia löytöjä tehdään, muinaismuistorosvot ovat tehneet tuhojaan, linnaa on restauroitu oikeastaan ällistyttävän paljon. Raunioita on kätevästi käytetty myös erilaisten julkisten tilaisuuksien kulisseina. Juhlaa ja arkea on hyvä tiivistys kirjan annista, joka on samalla sekä kätevä johdatus historiaamme että houkutteleva viitoitus tutustumaan linnaan tarkemmin – paikan päällä, kun Turusta ja Hämeestä ja Savonlinnasta on päästy.

Kimmo Taskisen ja Vesa Sisätön Kiehtovat linnat (WS 2019) on ennen kaikkea ammattivalokuvaajan kavalkadi linnoissa Suomessa ja muualla Euroopassa. Kunkin linnan kohdalla, Suomesta on mukana tuttu Raasepori Turun, Hämeen, Olavin Kajaanin ja Kastelholman linnojen rinnalla. Jos ei kovin uutta, niin tuovatpahan mieleen taas meidän historiallisen tilanteemme verrattuna Eurooppaan. Kotoisten kivimuuriemme jälkeen nimittäin päästään todella huikealle kuvamatkalle ensin Ruotsiin ja Balttiaan ja sitten Brittein saarilta Keski-Eurooppaan, Itä-Eurooppaan ja Balkanille. Ranskan linnat tuovat jo mieleen muskettisotureitakin, Italia ja Kreikka omia vivahteitaan, kunnes päädytään Portugaliin ja Espanjan komeisiin holveihin. Teoksessa on hyvät johdatukset valokuvaajan näkemyksiin linnoista kautta aikojen ja kunkin alueen erikoispiirteistä. Mutta ennen kaikkea kirja innostaa sukeltamaan linnaromantiikan ja historiallisten tapahtumien syleilyyn – meitä kivimuurien salaisuuksien ihastelijoita kun on varmasti melkoinen määrä. Siemen on kylvetty ritariromaanien ja seikkailukirjojen kautta jo kauan sitten!

Nopeasti selailtuna tiukahkosti ladottu Saana Saarisen tekstikirja Kauppaleikki muuttuu todeksi (Elpa 2019)ei näytä kovin houkuttelevalta. Ulkoasu kuitenkin pettää ja jääkin harmittamaan ettei graafisesti/kuvallisesti ole enempään ilmeisesti ollut varaa. Saara Saarinen on nimittäin kelpo kertoja. Tarinat seikkailuista Suomen linnoissa ovat hyvin koostettuja ja taustoitettuja, Faktat ovat mukavasti läsnä nuorten päähenkilöiden toimissa.

Näin edetään muuten taas Raaseporin linnasta ja Hirsipuumäeltä vuodesta 1521 Hämeenlinnan markkinoille 1647, Suomenlinnasta 1764 Turkuun takaisin vuodelle 1561. Väliin mahtuu harvinaisempia kohteita kuten Sjundbyn tai Louhisaaren linnat. Tosikertomuksena mukana on käynti Viiritsassa ja Terijoella tapaamassa Ilja Repiniä. Kohtuullisen pituiset ja kätevästi väliotsikoin jaotellut seikkailut voisivat olla käteviä lisälukemisia käsiteltäessä näiden aikojen historiaa koulussa. Teksti mukautuu myös hyvin dialogeineen ääneen lukemiseen.

Mitäs me arkeologit

Kannuksensa jo moneen kertaan hankkineet Ilari Aalto ja kuvittaja Elina Helkala - muun muassa Matkaopas keskiajan Suomeen (2015) – innostavat nyt nimenomaan nuoren arkelogin käsikirjalla Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita (Atena 2019). Asiat ovat hyvin hallussa: teksti on selkeää ja ryyditetään mielenkiintoisilla lisukkeilla, arkeologian aikakaudet ja tekniikka tuodaan aukeamilla monipuolisesti käsille. Menneisyyden salapoliisityö aloitetaan kuten kaivauksetkin: nykypäivää lähellä olevasta historiallisesta ajasta edetään edelleen taaksepäin kivikaudelle asti.

Matkalla tutustutaan kaivauksiin ja tutkimuksen etenemiseen, apuvälineisiin ja muinaisjäännösten käsittelyyn. Mukana on kätevästi nettivinkkejä asioiden lisätarkennuksiin. Eri aikausien – historiallinen, rauta -, pronssi- ja kivikausi – yhteydessä yleispiirteiden jälkeen perehdytään usein jännittävienkin tapausselosteiden kautta tärkeimpiin kohteisiin. Itämeri on laivojen hautausmaa, kohtalokkaat kahvipavut, Suomen vanhin hylky… Koko ajan kaivetaan erilaisia paikkoja ja löydetään erilaisia aikakaudelle ominaisia esineitä ja jätöksiä.

Ja kuinka ollakaan, taas aloitetaan rauniolinnojen esittelyssä mistä muustakaan kuin Raaseporista, jota tekijät kutsuvat yhdeksi hienoimmista kohteista. Houkuttelevasta kuvauksesta on kätevä siirtyä Arkea ja juhlaa-kirjaan – ja ehkä paikan päällekin. On Suomen vanhin kirkko, hautojen salaisuudet, on elämää rautakauden kylässä ja lasten elämää. Saamelaisten seidoista päästään vaikkapa miekan tiehen Suomeen, ensimmäiseen taloon ja kotimaisin pyramideihin, kunnes kivikaudella mietitään ihmissyöntiä ja kalliomaalauksia. 

Tekijät ovat valinneet esittämismuodoksi pelkät piirrokset, jotka toki ovat havainnollisia ja selkeitä, väliin kivasti salaperäisiä ja tunnelmaa luoviakin. Ehkä kunnolliset valokuvat ovat arvokkaampia – tähtitieteen kirjoissa käy kateeksi upea ilmainen kuvamaailma. Erittäin hyvin tehdyssä verrokissa eli Aino Nissinahon Muinaishaudan salaisuudessa ja kuinka se paljastetaan (2013) yhdistetty kuvamaailma tuo kyllä selkeämmin ja mielenkiintoisemminkin käden ulottuville arkeologian löytöjä ja paikkoja. Pedagogisesti mukaan ympätty ns johdattelija eli mäyrä kommentteineen tuntuu kyllä aika päälle liimatulta. Sen sijaan on hauskaa, että pitkin kirjaa opetetaan puhumaan ”arkeologiaa” eli selitetään mitä eri termit ja ilmaisut tarkoittavat. Lähes pakollisena tietokirjakuviona näyttää olevan ”tietokilpailu-tyyppinen” oikeiden ratkaisujen hakeminen vaihtoehdoista.

Joitakin salaisuuksia on jäänyt tutkijoiden mietittäväksi. Niitäkin arvuutellaan. Asuiko Suomessa koskaan viikinkejä?

Harad Sinihampaasta ja Mielusta 

Mainion kirjan ainoa kauneusvirhe taitaa kannen tylsässä kuvassa ja nimessä. Mikä vetävyys nyt Ihan oikeissa viikinkiajan lapsissa muka on? Mahdollisuuksia kun olisi ollut Rapolan valtiaista riimukirjoituksen salaisuuksiin tai aseisiin, loitsuihin ja ryöstöretkiin? No, muutoin Karoliina Suoniemen Ihan oikeita viikinkiajan lapsia (kuvitus Emmi Kyytsönen, Avain 2019) lukee ja välittää mielikseen. Rakenne on lukijaystävällinen ja selkeä: kutakin aihealuetta edeltään kiinnostava pieni tarina Mielun ja Joutsin elämästä, joka pohjustaa kätevästi tieto-osuutta. Tämä taas sisältää kohtuullisen lyhyitä selvityksiä aluksi rautakaudesta ja viikingeistä yleensä ja Suomen ja muun maailman tilanteesta vuoden 1000 paikkeilla. Erityisen selventävä on vertailu esimerkiksi Kiinaan tai islamilaisiin valtioin ja Euroopan Bysanttiin. Mukana on hauskoja pieniä vinkkejä kuten bluetoothin kytkeytyminen  viikinkikuningas Harald Sinihampaan nimeen.  Eri tietokokonaisuuksia erottava kuvitus on melko viitteellistä, mutta vaikkapa asut ja toiminnan ydin tulevat hyvin esille. Näin selvitellään asumukset, arkipäivä, leikit ja kotieläimet, mietitään uskomuksia ja pyhiä paikkoja tai kuoleman tuloa. Entä miten liikuttiin ja syötiin, pukeuduttiin ja koristauduttiin? Suomessa asuivat myös saamelaiset, viikinkilaivat kävivät ja lähtivät kaukaisiin maihin, kunnes rautakauden lopussa maailma taas muuttui.  Osioiden lopussa on myös erilaisia tehtäviä riimukirjoituksista omaan loitsuun tai miekan suunnitteluun. Tuloksena on hyvin kompakti ja varhaisnuoriakin kiinnostava mietitysti kokoonpantu opas.

Museot kunniaan

Eri museot ovat vastanneet monista mainioista nuorillekin soveltuvista historiallisista ja arkeologisista julkaisuista. Helsingin kaupunginmuseo esimerkiksi on julkaissut parikin Jaana Mellasen sarjakuvan muotoista albumia (Helsinki Helsingin alla 2007). Museoiden esittelyjäkin on tehty, niistä parhaimmasta päästä vaikkapa Christel Rönnsin kuvittama Melkoinen museoretki (2011).

Kun museoista puhutaan ja niitä esitellään, kuvitukselta voisi pyytää jonkinmoista autenttisuutta. Tällä kertaa Elina Kuorelahden (kuvitus Nunnu Halmetoja, Nemo 2019) suurikokoisessa Museoseikkailussa niin perspektiivit, ympäristö ja historiallisetkin puitteet ovat sinnepäin – Aane-mummon giganttisia silmälaseja myöten. Reipas mummo toki on kyseessä: ”Oattelin törräytteä torvea ennenku tulen sissään että soatte housut jalakaa. Toen torilta perliinimmunkkeja. Joko ne lomalaeset o’ herreillä?” Koponen, Metso ja Salvio ovat kesälomalaisia koululaisia,Aane-mummon hoidossa. Mummohan on hankkinut Museokortin ja sitä pitää käyttää. Ateneumin taidemuseosta aloitetaan ja opas haastaa etsimään von Wrightin veljeksiä. Omituisissa raameissa komeilevatkin sinnepäin-metsot ja museo huitaistaan läpi kuivakkaan selostuksen kera – no hauskaa löytyy tietysti, kun Salvio on nähnyt enemmän patsaiden peppuja kuin uimahallissa vuoden aikana. Luonnontieteellinen museo ravataan samaan tahtiin viitteellisten kuvien kera, Hauskaa on taas eläinten kakkakasojen luona. Teatterimuseo olisi todellakin ansainnut tarkemman esittelyn –  useammalla aukeamalla saadaan nyt esiin joitakin mielikuvitusta kiihottavia mahdollisuuksia. Lohikäärme puuttuu Turun linnasta, mutta muuten tarjoillaan tutut kuviot vankityrmistä linnan historiaan ja aaveisiin. Aboa Vetus uuvuttaa retkeilijät niin, että on syötävä tuhdisti ja riennettävä kotiin suunnittelemaan uutta reissua. Miettikääpä toki konseptia ja kuvitusta… Lopussa on mainokset Museokortista ja tiivistelmä museoissa olevista puuhateemoista.

Raaseporin rauniolinnan voisitte jättää väliin. Sillä on jo tasokkaat puolestapuhujat.