Kirjasto ja kaljakellunta

Sopivasti koulujen alkajaisiksi lehtien palstoille on herätelty kasvavaa huolestumista lukemisen vähentymisestä – jälleen kerran. Kun vuonna 1978 ilmestyi lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön ensimmäinen numero, runoilija ja kriitikko Matti Paavilainen puhui samasta ongelmasta hyvin huolestuneeseen sävyyn. Onko mikään muuttunut?

 On, ainakin mikäli uskomme Mikael Jungneria, Yleisradion entistä toimitusjohtajaa, joka taitaa olla kaljakelluntaverkoston aktiivinen puolestapuhuja? Kirjojen lukeminen on hänen mukaansa välivaihe, jonka jokin muu korvaa. Ei ole syytä olla huolissaan. Tosiasioita tosiaan on: kirjastojen käyttö ja kirjojen lukeminen on vähentynyt.

Tässäkin voisi toki kirjata taas kerran kirjojen ja lukemisen hyötyjä vaikkapa poikien ja miesten menestymiselle. Nekin ovat todistettuja tosiasioita. Suosittu lastenkirjailijamme Timo Parvela totesi myös aikaisemmin, miten jännittäviä, koukuttavia ja haastavia lasten ja nuortenkirjoja kyllä löytyy, jos ne löytää. Siinäpä se. Miten ne tarttuvat käteen vaikkapa kirjastojen hyllyjen uuvuttavista selkäriveistä? Miten kirjastojen lastenkirja-ammattilaiset oikeastaan suoriutuvat hankintaurakastaan?

Klassikot kansissa - Vantaalla 1 kpl

Timo Parvelan tieto olemassa olevista lukemisen tukilakeijoista pitää löytää ja siihen tarvitaan helppoja ja hyviä foorumeita. Valitettavasti niitä on harvassa, Osaako etsijä löytää Lastenkirjainstituutin sivuille? Onnimanni ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Lapsen Maailma antaa edelleen hienosti joka numerossaan kuitenkin tilaa Ismo Loivamaan aukeamalle teemoitettua esittelyä lasten ja nuortenkirjoista. Mitenkähän muuten Ismon kehumia kirjoja on otettu kirjastovalikoimaan? Onkohan myös niin. että jos Helsinki ottaa paljon, Espoo ja Vantaa harventavat ja luottavat tilaussysteemiin?

Mekaanista sijoittelua?

Jos tutkisi pelkästään Helsingin melkoista kirjarumbaa, ei oikein vihreää lankaa tunnu löytyvän. Näyttää siltä, että urakka on ylivoimainen. Silloin on helpompi tukeutua vanhoihin kaavoihin ja ottaa niin kuin tätä sarjaa tai kirjailijaa on ennenkin otettu. Miten laskisi hankintojen hyötysuhteen? Lainauskertoja voisi tarkastella, mutta niihinkin vaikuttaa kuinka paljon on tarjolla eli enemmän hankittuja lainataan runsaammin. Olisiko niin, että yhä lukuisampien pienkustantajien ja omakustanteiden joukossa piileviä helmiä ei osata löytää – tai uskalleta?

Palkitun tekijän uusin vetävä aihe - Helsingissä 2 kpl!

 Olen ollut huomaavinani, että esimerkiksi yllättävien palkintojen kohteiksi joutuneita kirjailijoita on osattu hankkia minimaalisesti eikä täydennyskorjauksia ole enää helppoa tehdä.

Toki kysymyksessä on kustantajienkin aktiivisuus ja rooli, mutta kyllä isojenkin massiivisempaan tarjontaan eksyy puolivillaisia karitsoja. Ratkeaako huoli lukutaidosta jotenkin helppojen ja trendiaiheita suoltavien kirjojen suosimiseen runsaslukuisina?

Muistanpa ajan, jolloin kirjavalintaa tehtiin tutustumalla ensin kirjoihin. Kiintoisia keskusteluja käytiin. Tuotannon lisääntyessä tämä toki kävi mahdottomaksi, ja sen jälkeen tutustuttiin kunnolla erilaisiin kustantajien esitteisiin. Tämä lienee vieläkin mahdollista, vaikka valinnat on keskitetty esimerkiksi Helsingissä valintaryhmille. Onkohan tarkoituksena tasapäistää ja monistaa kirjakokoelmat hiljalleen automatisoinnin kautta - tietokone kertoo missä kirjastossa on vapaata tilaa hyllyissä, vaan ei asiakkaiden toiveissa?

Kappalemäärissä on valtavia eroja. Ehkäpä joku tekee vielä haastavaa arviota rahojen käytöstä/tuhlaamisesta/pihistämisestä ja uskaltaa vieläkin vaikeampaan: kirjan tuottaman hyödyn, tason, uudistavuuden ja merkityksen arvioimiseen? Kirjailijan, lastenkirjallisuuden, aiheen, esitystavan jne suhteen?

Rauha kantaa - Vantaa ja Espoo 7 kpl

Ymmärrän, ei onnistu. Elinkaareen vetoamisella voidaan varmasti ohittaa monikin näistä ongelmista. Mutta luulen, että kirjastoväki ei ehdi valintarumbassaan syvästi miettiä tulevien klassikoiden olemusta. Bestseller ja steady seller ovat selväpiirteisempiä. Toiveena taitaa olla, että ne kuluvatkin nopeasti ja poistuvat sitten yhtä helposti kuin tulivatkin.

Lisuketta leivän päälle kirjastoista

Tuo kappalemääristä jankuttaminen on laajempi asia kuin luulisikaan. Helsingissä Tatua ja Patua, Risto Räppääjää, Ellaa ja Koiramäkeä hankitaan sadoittain, vielä enemmän jos ajatellaan koulukäyttöä. Tämä hyvä, koska voidaan ajatella niiden perustellusti lisäävän lukemisen ilosanomaa. Toisaalta kerrannaisilmiö keskittää kirjallisuuden valinnat suppeampaan listaan.

Mistä luulette muiden lastenkirjailijoiden saavan suurimmat tulonsa? Kustantajilta? Tekijänpalkkiot tavallisimmissa tapauksissa eivät todellakaan kata aikaa ja vaivaa. Vielä vähemmän jos mukana on tietoa ja sen tajuistamista nuoremmille tai kuvittajan työtä tai laajempia katsauksia.

Ei, satunnaisten apurahojen lisäksi kirjastojen lainaukset ne tuovat sitä lisuketta leivän päälle, toisille siis enemmän, toisille roposemmin. Kerrannaisvaikutus lisää siis muutenkin menestyvien rahapussia, mutta tuottaisi kohtuullisesti muillekin, jos omia tuotoksia olisi kirjastoissasiedettävästi ja vieläpä välillä esilläkin selkärivistöstä. 

Klassikot vauhdissa - Vantaa  0 kpl

Kirjastojen valintaryhmien paineita lisäämään voidaan siis sysätä myös toimeentulon huolia. Te olette melkoisen rahamäärän vartijoita tälläkin puolella. Huolestuttaako? Onko kotimaisella kirjailijalle mitään oikeuksia? Saako hän kelvollisen kohtelun valintatilanteessa?

Uskon näin, ainakin teoriassa ja valintafilosofioissa. Mutta hankintamääriä vertailemalla tiedolla ei näytä ainakaan olevan ihan samaa lähtöviivaa.

Ainahan kirjan voi tilata. Systeemi toimii mainiosti. Pitää vain ensin tietää, minkä valtavirran bestsellereiden taakse jäävistä mielenkiintoisista kirjoista haluaisi, ehkä jopa parin vuoden takaisen.

M.A. Nummisen kanssa aikoinani tehdyssä kirjastolevyssä Pynnisen perintö haikailin uuden kirjastolain perään. Silloin kirjasto oli neliö, jonka keskus oli pöytä. Rauli Badding lauloi puolestaan miten rock on tullut kirjastoihin jäädäkseen. Kohteet on pantu uusiksi vähän väliä. Mitä seuraavaksi?