maanantai 25. heinäkuuta 2022

Mursut, Pullero ja vauvojen ihanuus

Onkohan seuraava suomalaisten julkkis luontokirjoissamme Haminan mursu tai Korkeasaaren Turso-poikanen, jotka laittavat ikioman saimaannorppamme taka-alalle? Mursutarinoita odotellessamme voimme tyydyttää suojelutarvettamme edelleen kotimaisilla sankareilla Pullerolla ja Saipalla.

Vilkaista voi Janika Materon sadunomaisen hempeää tarinaa Päiväni saimaannorppana (kuv. Sirkku Linnea, Suomen Laatu 2022). Andy nukahtaa ja tutustuu norpanpoikaseen.  Andy kuvittelee olevansa itsekin eksynyt kuutti, joka kaverin luona saa turvapaikan. Tarinan keskeyttävät mukaan ujutetut tiedonjyväset, jotka antavat opettavaisesti perustaa saimaannorpan elintavoista. ”Jos tarkkaan katsoi, saattoi huomata hylkeen hymyilevän. Andy avasi silmänsä ja hymyili itsekin. Miten paljon hän tunsikaan oppineensa tuosta ihmeellisestä, niin todentuntuisesta unestaan.”                Pinja Meretojan isokokoinen Pullervo (Tammi 2022) kulkeekin tietokuvakirjana monipuolisesti Saimaan vesiä. Alaotsikkona on Suuri kirja saimaannorpasta, ja monilla aukeamilla Pullervo - norppaliven julkkis - onkin tukevan tuntuisesti makoilemassa. Tosin kuvitus on viitteellinen, mikä saikin nuoremman kanssalukijan harmittelemaan ”nämä on lapsellisia, pitää olla kunnollisia norppia”. Väliin myös valkoinen teksti hiekanvärisellä pohjalla vaatii melkoista tirkistelyä.
Mutta tietoa löytyy kätevästi jaoteltuna ja monipuolisesti niin Saimaasta kuin esi-isistä, lähisukulaisista ja anatomiasta, aisteista, norppasuhteista aina rauhoitukseen ja yhteispeliin. Meretoja mainitsee myös korrektisti kirjaluettelossaan alan edelleen suvereenin esittelyn eli Sari Kanalan Saippa – saimaannorpan (2015). Siinä Juha Taskisen valokuvat ja Daga Ulvin tarkat piirrokset selventävät hienosti norpan varttumista, harjaantumista ja vaaroja. Kirjassa on myös laajat tiedot itämerennorpasta ja hallista.

 Kesäkauden hitti: lapsen saamisen ihanuus?

 Vauvan tulo perheeseen on ollut eri lailla käsiteltynä vuosikymmenien ajan. Vuokko Österlundin ja Anna Taurialan Ihminen ja ihmisiä (1974) aiheutti vielä hermostunutta polemiikkia realistisillä yhdyntäkuvillaan, mutta hiljalleen - ruotsalaisten käännöskirjojenkin myötä – alue hahmottui realistisemmin. 

Mutta onko buumissa tapahtunut muutoksia vähentyneen syntyvyyden liepeillä? Tuntuu siltä, että realismia ei niinkään enää tarvitse korostaa, vaan vauvan saamisen ihanuutta ja lähes täydellistä perheen onnen täyttymystä. Tarjollahan on kirjastoissa vaikkapa Vuokko Hurmeen monipuolinen Pikkurillin käsikirja (2016) tai Riina Katajavuoren Meidän pihan perhesoppa (2015), missä kuvittaja Christel Rönns saa siittiötkin hymyilemään. Mistä on pienet vauvat tehty (2012) ei ole pekkaa pahempi: iso-Pekka joutuu muun homman lisäksi avustamaan tutusti niin kakkajutuissa kuin mielenylennyksessä.

Ihanuuskirjoihin lukeutuvat Maaret Kallion Välillä olet varpuseni (WS 2022). Nyt keskitytään vauvan tunnetiloihin vertaamalla niitä erilaisiin eläimiin. Kati Vuorennon kuvitus pitää minusta kokonaisuuden kiinnostavasti kasassa. Haisunäätäkin on tämän riimittelyn mukana ihan sympaattinen: ”Töräytä tuoksuja tuhteja/ turautat tujut paketit./ Suihkit seinään, /syliin, sohvaan./ Puhiset ja tuhiset/ yllätykset iloiset.” 
Hellästi lorutellen edetään – ja onhan Kallio jo aikaisemmin hoitanut niitä realistisempiä asioita vaikka kirjassaan Onnikujan kaverukset ja pomppiva masu (2014) tai hajusteellisempia juttuja Onnikylän kaveruksissa ja suuressa PRÖÖTISSÄ (2014).      Kaisa Happosen Suuri matka (kuv. Satu Kettunen, Tammi 2022) on haitarimuooinen ja kiintoisa kohderyhmää ajatellen. Tai hetkinen. Vauvan olosta mahassa ja tulosta maailmaan kerrotaan mm. näin: ”Toin vähän ikiaikaista pölyä ja nukkaa,/vaarin aivastuksen, /kuunvalon kajastuksen hiusteni rajassa,/ ensi kosketuksen, joka ei katoa ajassa.” Niin, ja tieto lähdöstä ulkomaailmaan tulee, kun ensin karjuu leijona, sitten nousee lentoon hurja lohikäärme.      Kun oikein kyllästyy suomalaisten rakkauslaulujen imeliin toistoihin ja tunteiden vyörytykseen, tekee jotenkin hyvää ajatella näitä Happosen runollisia kuvaelmia laululyriikkana. Sillä sävyjä niissä on, taidokasta uuden kosketusta, miten maailma voidaan ottaa haltuun. Satu Kettunen kuvittaa myös intoutuneesti ja monikerroksisesti. Mutta vaarin aivastus tässä on oleellista. Vanhempien riemastus voisi kulminoitua loppusivun yhteenvedossa – ehkä hiukan kansanmusiikin tapaan: ”Mistä vauva tuli?/ Tulin tähdistöstä/ ja tästä,/ navan alta/ ja ihan kaikkialta.” 
Kuka olen ja mitä teen?

 Yhdessä olemisen ja arvuuttelemisen puuhakirjoja on hyvä pitää varalla. Jokin niistä saattaa jäädä lempikirjaksi, jota luetaan väsyksiin asti – kunnes kävelemisen opettelu vie uusille poluille. Sanna Sofia Vuoren Onko se minä? (kuv. Anne Vasko, Tammi 2022) on perusvarma valinta ”oman itsensä” löytämiseen. Kuka on lähdössä ulos ja kenen kanssa? Aukeamalla tuumitaan, kuka kumma polskii mudanhajuisena – olenko se minä? Käännetään seuraava aukeama ja sammakkohan tuossa. Entäpä tien laidassa, lämmin ja sileä? Mukaan on taiten valittu selkeitä esineitä, eläimiä, luonnonilmiöitä ja tuntemuksia opittavaksi ja muistettavaksi. Ja lopuksi iso ihmisesi toteaa sinulle: ”Tämä kuulostaa sinulta. Tämä näyttää sinulta. Tämä tuoksuu sinulta. Tämä maistuu sinulta. Tämä tuntuu sinulta.” Tärkeät asiat ovat yöpuku, vettä, hali. Siinä sitä ollaan lämpimässä sylissä. 

Vasko ei nyt pääse kuvittamaan päähenkilöitä, vaan maalaa laajat aukeamat täyteen väripintoja, varjoja, lähimaastoa ja tunnistettavia ja nimettäviä asioita. Ja sijoittaa loppuun lapsen piirustuksen a la Matilda Vuori auringon ja oman ison ihmisen kanssa auringossa. 

Kuvittaja Liisa Kallion ja Eppu Nuotion OHO-sarjassa vauveli puolestaan kokeilee karttuvia taitojaan - nyt kysytään Mitä tapahtuu? (WS 2022). Kallion riemukas vauveli-ilme täyttää paksut kartonkisivut vauhdilla ja – metelillä. Tämän mahdollisuuksien opaskirjan kohteina ovat rummutus, palikoiden hakkaaminen, valonappulan naksuttelu (kosketin näyttää kyllä turvalliselta), konttaaminen, musiikin etsiminen radiosta, kaukosäätimellä harjoittelu, sukan hävittäminen imuriin, koiran vesikupin ihanuus, laatikoiden avaaminen ja kattilankansien vastustamaton vetovoima ja…ja… Mutta onhan isä suurpiirteinen ja sanoo OHO. ”Minä painan isää nenästä, ja isä sanoo TRÖÖT!”

 Otetaanko huumorilla tosiasiat? 

Jani Niemisen esikoislastenkirja on monimielinen Vauvaskainen! (kuv. Tuoma Kärkääinen,Tammi 2022). Vauvoja, vauhtia ja vaarallisia tilanteita lupaa takakansi, mutta kenelle? Kahden lapsen isän Niemisen kohderyhmä taitaa löytyä ilmaisuista Tuleva äiti ja Tuleva isä, jotka muuttuvat tietenkin myöhemmin Tuore isäksi ja Tuore äidiksi. Jonkin verran valistustakin tarjotaan ennen h-hetkeä, koska äidin suusta lennähtää käki ja hän ilmoittaa haluavansa vauvan. Tuleva isä kolauttaa päänsä, sadattelee ja suutelee ja lähtee kauppaan. ”-Oliko muita toiveita kuin vauva? hän huhuili takkia pukien. – Jogurttia. Niin ja maito on loppu, Tuleva äiti muistutti.” Moni muukin on harrastanut erilaisia vauvan hakuoperaatioita. Äiti on esimerkiksi lähtenyt aamulla Stockmannille hakemaan vauvaa, kun taas Mustat rytmit - nimisessä viihdekirjassa balettitanssijatar rakastuu, nyrjäyttää nilkkansa ja saa lapsen. Jani Niemisen isän maailmassa Tuleva isä kastelee uutterasti kannullaan Tulevan äidin vatsaa.

Vatsassa Vauvaskainen viettää lokoisaa elämää, eikä huvituksista tai virikkeistä ole pulaa: napanuora ja korvalappustereot, kunnes olo alkaa tuntua ahtaalta ja alkaa varsinainen show. ”Kätilö otti kiinni ulospäin pullahtaneesta navasta ja veti korkin irti. POKS.”    Vauvan saamisen ihanuus lienee hiukan pöllämystyttänyt Tuore isän, koska hän muistelee Vauvaskaisen joutuneen Pesumummon käsittelyyn ja pesuharjoihin. Tuore isä pääsee myös mukaan sinappivaipan pesuun, ja jöötin hoidosta vastaa kärpäskaksikko, joka grillaa tästä mukavan rapsakan syömisen. Ei tämä mitään. Tuore isä pääsee välillä ihastelemaan ketjukarusellia, missä äidit kieppuivat maidosta raskaat rinnat suihkimassa  nektaria lasten suihin kuten tässä aukeaman oikealla sivulla. 

Enpä voi mitään sille, että mieleeni välähti Lennart Hellsingin merirosvot, jotka panivat iloisesti ranttaliksi kapakassa rinnat paljaina hyppelehtivien kaunotarten kanssa. Jotain samanlaista ilottelua, hullunkurisuutta ja överiä menoa löytyy Vauvaskaisen tarinastakin. Myös kuvista, jotka panevat paikka paikoin tapahtumat vielä hurjemmiksi – vauvan suun koosta puhumattakaan. Hetken tosin luulin Ilja Karsikkaan pitkäraajaisten tyyppien vierailevan mukana. Väliin pitää näyttää nokkelalta. Vauvaskainen haluaa ajaa kotiin laitokselta, mutta ärsyyntyy, kun radiosta ei tule jazzia. ”Isä sääti hymyillen radiota ja riemastui, jazzia! Dizzy Gillespiehän siellä hihkui suolapähkinöistä.” Niin, ja jonkinlainen klassikkojen tuntemuskaan ei ole pahitteeksi; ”-Nyt hän taitaa tulla, kyllä se nyt on niin, että hän taitaa tulla. – Ai, Vauvaskainenko? Tuleva isä ihmetteli. – Eikä kuin Godot! Kuka muukaan kuin Vauvaskainen!” Mutta onhan Jani Nieminen kirjastonhoitaja.

 Ja tämä on totuus vauva-asiasta. Sen pituinen se.

 Näin loppuu Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki ja (kaamea) totuus vauvoista (kuv. Ninka Reittu, Otava 2022). Nyt päästään asiaan ja nauttimaan koko perheen voimin asiallisesta ja syvän filosofisista pohdiskeluista syntymästä, salaisuuksista, odotuksesta ja lopullisesta täyttymyksestä. 

Kaikki alkaa hyvin kummallisesti: äidin mahaan muutti joku asumaan. Selitystä ei tahdo löytyä, ennen kuin Pikkiriikki kysyy Jeejee-tädiltä. ”Ne tulee kuule ihmisen pyllystä PLÖTS, täti sanoi ja hörppäsi lisää teetä. – TÄTI! äiti kiljaisi.” Äiti kertoo oman versionsa, joka alkaa oman vauvan haaveilusta. Sitten pitää löytää toinen aikuinen, sellainen jonka mielestä olisi myös kiva valmistaa uusi ihminen. Pikkiriikki miettii saamiaan tietoja ja valmistaa asiallisen esityksen ihmisten siemenistä ja pippelistä ja pimpistä ja vauvareiästä. ”Ja kuvittele, että kaikki maailman ihmiset ovat olleet jonkun mahassa. Naapurin täti, kaupan setä, hän joka ajaa bussia… Ja niin minäkin!”
Kaikki ei tunnu ihan kivalta, kun ajattelee mitä vauva joutuu kestämään mahassa ja mitä se oikein syö ja pissaa ja juo.        Ninka Reitun kuvitus on sydämeen käyvää kuten ennenkin. Prinsessa Pikkiriikin mielialan vaihtelut, oivallukset, kauhistus, pelot, kiukut tulevat lähelle. Aukeamat on suunniteltu myös taiten niin, että tarinaa ja uusia tietoja voidaan käydä läpi suuresta kuvasta pieniin, lennokkaasta tilanteesta sohvalla köllöttävään yhteiseen tunnelmaan. Ja tuleehan tuo pieni Urpo laitokselta kotiin ja on ihana ja kun ei ole niin: ”Ja kun se kakkaa, niin se kakkaa koko vaipan täyteen, ja sitten aikuiset joutuvat vaihtamaan vaippaa ja SE HAISEE ja niitä YÖKÖTTÄÄ HAHHAA.” 

Näin tärkeimmät yhteiset vauvanhoidon perusteesit näyttävät tulevan kaikissa kirjoissa rekisteröityä. Mutta tärkeintä toki on Pikkiriikin kommentti: ”Että on kyllä kiva, että välillä joku muuttaa toisten sisuskaluihin asumaan. Kun sillä tavalla tulee niitä tyyppejä. Ja mitä enemmän on tyyppejä, niin sitä enemmän on rakkautta ja rakkaita tyyppejä.”

 

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Pohjolan äkäisin muurahainen vai tuohinopsakki?

Lastenkulttuurin kentällä toimivien erilaisten järjestöjen työn hedelmistä on kiva nauttia ja saada vaikka hengähdysaikaa omasta lasten kulttuuriaktivoinnista. Lastenkulttuurikeskuksissa ja kaupunkien järjestämissä touhuissa voi bongata erilaisia taideharrastuksia, vaihtelua kesälomailuun ja virikettä koko perheelle. 
Tuoreessa koululaiskyselyssä todettiin, että 55 % vastaajista haluaa aloittaa jonkin harrastuksen ja joka viidenneltä sellainen puuttuu! Syksyllä 5.-11.9. vietettävä harrastusviikko pyrkii osaltaan tutustuttamaan lapset ja nuoret mielenkiintoisiin, mahdollisiin kohteisiin. Tukea kyselylle saa myös Mikko Salasuon toimittamasta valtion nuortenneuvoston julkaisusta Harrastamisen äärellä. Lasten ja nuorten vapaa-aikatutkimus 2021 käsittelee 7-29-vuotiaidenharrastamista eri näkökulmista. Teeman on erityisesti nuorten kulttuurin, taiteen ja median käyttö. Tutkimusta varten haastateltiin lisäksi nuorimpien vanhempia. Mukana on myös lukeminen, vaikka pääpaino onkin muussa kulttuuritarjonnassa.

Sanataidekouluilla on lisäksi tärkeä osuutensa lukemisen ja kirjallisten kohtaamisten kentällä. Hieno tunnustus oli tämän vuoden Kirsi Kunnas-palkinnon myöntäminen postuumisti sanataituri Jukka Itkoselle, ja kymmenentuhannen euron ohjaaminen Valveen sanataidekoululle Oulun lastenkulttuurikeskuksessa. Valve toteuttaa nyt Jukka Itkosen mukaan nimettävän sanataidekokonaisuuden.

 Sanataideoppaiden kirjoa 

 

Lukemisen ja kirjoittamisen oppaita on viime vuosien aikana ilmestynyt kirjahyllyille mukava pino. Muutaman vanhemmankin voisi poimia tuoreempien rinnalle. Olen jo aikaisemmin kehunut Runomatkaopasta (Aviador 2019), mutta vanhassa voi olla ytyä enemmänkin. Miten runojen lukemisen ja kirjoittamisen kautta päästään suhdetta ympäröivään maailmaan selventämään ja oppimaan? Eskariin, kouluun ja kotiin soveltuvia runomatkoja vinkkeineen ja harjoituksineen riittää runsaasti. Työpajojen kohdilla on suosituksia iästä ja ajankäytöstä. Alussa neljä alan toimijaa kertoo taustoista, runoilijan päivästä, sadutuksesta ja niin edelleen. Tästä edetään harjoituksiin, aistien merkitykseen, runotyyleihin ja runobuffetin tarjouksiin jälkiruokineen. Tietokirjojaan ei unohdeta, mikä on hienoa asia, vaan niitä voidaan käyttää yhtä lailla hyödyksi. Tämäpä kirja on varsinainen aarreaitta – myös tavalliselle kirjallisuuden harrastajalle, joka haluaa uppoutua runouden moninaisiin ulottuvuuksiin. 

Katariina Vuoren Tarinataikurit (kuv. Maija Hurme, Lasten Keskus 2020) sisältää sekin mielikuvitusta ruokkivia sanataideharjoituksia lapsille päiväkoteihin, kerhoihin ja kouluun. Harjoitukset eivät ohjaa liikaa, vaan auttavat alkuun monin eri tavoin. Lapsen oma tarinointikin antaa aikuiselle paljon tietoa. Mukana on myös satumaisia askarteluvinkkejä ja ilokseni myös oma osastonsa faktalle ja fiktiolle. Tämän tapainen tiedon luikerteleminen tarinaan kun jää useimmista oppaissa hoitamatta. Osasto osoittaa samalla, miten mainiosti tietoa voi käyttää tarinan tukena ja osana. Luontevaa on lähteä omasta itsestä, sukupuusta, perheestä ja touhukkaasta päivästä. Maija Hurmeen vekkulit vinjetit ja hahmot riemastuttavat. Ja saahan näistä vinkeistä aikuinenkin tehdä tarinansa vastavuoroon jälkikasvulleen.
Tuotteliaan Tittamari Marttisen Haaveiden huvilaan (Avain 2022) muuttaa perhe, jonka päähenkilönä voisit olla vaikka sinä. Kun tapaat sitten kirjailijan, voit kysellä kaikenlaista kirjoittamisesta. Kirjailija taitaa seurata sinua Haaveiden taloonkin. Näinpä alkaa Tittamrin johdatus kirjoittamisen ja tarinoiden pariin. Tämä opas ei olekaan perinteinen, vaan eräänlainen hyppely mahdollisuuksien maailmaan. Vaikka rakenne saattaa tuntua sanojen myllytyksen tulvalta, hiljalleen rakenne tulee tutummaksi. On kepposten portaita, on saippuakuplasalia, unelmastudiota, hupihuonetta, tähtien tarkkailuhuonetta, pelihuonetta, kirjojen huonetta ja niin edelleen. Perusjuttuja sirotellaan mukaan: tekotapoja, sanakimppuja, lauseen syntyjä, juonihuonetta. Tietoa ja sen käsittelyä ei ole liiemmälti, mutta sentään siellä täällä mahdollisuuksista muistutetaan. Haaveet eivät ehkä ole niin tosia?

 Tuo tuttu suomalainen luonto 

 

Kesällä erilaiset puuhat lisääntyvät ilmojen myötä ja esimerkiksi luontotietoretket tuovat tärkeitä asioita takaraivoon. Suomalaiseen lanu-tietokirjallisuuteen ei tule vuosittain notkahdusta ainakaan luonnon kohdalla, vaan sinnikkäästi tarjoillaan eväitä tutkiskeluun ja havainnoimiseen. Toki sävyt ovat monipuolistuneet niin luonnon moninaisuuden kuin muutostenkin suhteen. Tarjolle on tullut edelleen näitä komeita lajioppaita, jotka väliin tuntuvat kuin samasta kuva-arkistosta hiukan muuttaen kokoonpannuilta. Kivoja selailla, mutta luontoon niitä on vaikeampi raahata. 

Kotimaiset luotettavien tekijöiden tutuntuntuisetkin opukset ovat lukemisen ja käyttämisen väärtejä. Valita voi Lapsen omasta ötökkäkirjasta omaan metsäkirjaan tai perhoskirjaan. Näissä on kuvittajana huseerannut Laila Nevakivi, joka on viimeksi hyväksi havaitun maalin mukaan tehnyt kokonaan itse Lapsen oman puutarhaseikkailun (Minerva 2022). Kati-keijun puutarhassa (Maahenki 2018)oli myös Nevakiven omaa tuotantoa, ja niinpä nyt mukaan on tullut puutarhakeiju Uolevi, Iiris-tytön rakas ystävä. Tämän kaksikon kanssa tutustutaan fantasian avittamana kevään tuloon, keijujen kasvimaahan ja kukkivaan keittiöpuutarhaan. Pienten tarinoiden kautta päästään laajempiin tieto-osioihin, joissa selvennetään varsin selkeästi miten elämä uinuu siemenessä, kasvien yhteyttämistä, omilla aukeamilla tutustutetaan lisäksi tarkemmin lajeihin. Tietosivut ovat mielenkiintoisia kasvien väreistä supervoimiin ja Uolevi-keijun kasvisherkkuihin. On pölytystä, puutarhan lintuja, siilin suojelua, onnellisen puutarhan rakennetta, rikkaruohojen kitkemistä. Mummin kautta tutustutaan vahoihin kasvilajeihin ja kukkakalenteriin. Marjoista ja hedelmistä päästään lisäksi puiden pariin ja uskomustietoihin. Sadonkorjuujuhlien jälkeen keijulla on talvilevon aika, mutta puutarhamuistoja kannattaa laittaa muistiin vaikkapa kirjan loppusivuille. 

Sen sijaan Pikku Myyn ötökkäkirjan (WS 2022) avatessaan löytää joitakin Toven piirroksia toki, mutta mittavan kavalkadin hienoa piirroksia ja tiedot kahdestasadasta Suomen yleisestä ötökästä punkeista perhosiin ja siiroista tuohinopsakkiin.

Toinen pitkän linjan ammattilaisen Sari Kanalan kirjoissa on tekstin lisäksi kuvamaailma ollut aina kunnossa.  Piilosilla metsässä (Avain 2021) Hannu Ahosen valokuvista näkyy osasia, joista on hauska miettiä mistä otuksesta ne ovat peräisin. Samalla annetaan vastauksen yhteydessä perustiedot kustakin kohteesta. Ja onpa ihmetystä, kun ison piikin kohdalla arvataan varmaksi sarvikuonon sarvea, ja sivua käännettäessä eteen tulee horsmakiitäjä! Ihanat koiramme (Avain 2021) oppaassa Daga Ulvin kuvat ovat tyyliteltyjä, mutta hauskan luonnekkaita. Lyhyehköissä esittelyissä on perustietojen ohella lisävinkkejä ja pieniä tietoiskuja. Uusin Elämää pihapiirissä (Avain 2022) saa Hannu Ahosen valokuvista selkeään ja sujuvaan esittelyyn oman erikoisen viehätyksensä. Kuva ei ole pelkästään lajin tunnistamiskuvista, vaan siitä löytyy jännittäviä ja erikoisia kuvakulmia niin kyykäärmeestä, perhosista tai jäärästä.

 Mutta nämä uudet ja vanhat suosikit

 Muurahaiset! Lepakot! Punkit! Niistä on Suomen luonto tehty. Ainakin mikäli on uskomista lukumääriin. Ja siihen, että vielä kerran tyrkylle tullut Kaikkea eeppistä dinosauruksesta ja muista esihistoriallisista pedoista kertova Mike Loweryn (WS 2022) ”massiivnen” tietoteos ei herää Jurassic Parkin tapaan eloon juuri nyt! Onneksi teoksen kuvat kohteistaan eivät voisi olla kauempana totuudesta. 

Katja Bargumin Muurahaisten ennätyskirja (kuv. Jenny Lucander, suom. Veera Antsalo, Teos 2022) kertoo supervoimaisista muurahaisista, miljoonasta miljardista. Esitystavaksi on valittu Guinnessin ennätysten kirjan tähdittämä jaottelu. Sepä onkin kiinnostavaa alakoululaisen mielestä. Jos muurahaiset menisivät jonoon, se ylettyisi kymmenen kertaa aurinkoon ja takaisin. Heti ensimmäisellä aukeamalla itse dinosaurus toteaa: ”Ei hassummin, vai mitä?”

Jatkoa seuraa, sillä supervoimia tosiaan löytyy hajuaistista muurahaisten parhaimpaan lämpöpatteriin. Muutoin kirjaa voi käyttää niin mainion kuvituksensa puolesta nokkelan humoristisena yksityiskohtien etsimisessä ja toisaalta arvuutteluna. Nyt nimittäin selvitetään muurahaisten yksilöllisiä ennätyksiä: epätavallisin, laiskin, viekkain, äkäisin, kauhein, nopein, väkevin ja niin edelleen. Tällä raamituksella saadaan tarjolle myös monipuolisesti erilaista tietoa ja vertailukohteita. Muurahaiset selviävät mainiosti myös avaruusmatkoista. Tietotekstit on sijoitettu lisäksi hyvin kuvien tukemiin paikkoihin.

Koko perheen muurahaiskirja (suom. Tuomas Renvall, Minerva 2021) on tutumpi kuvituksensa puolesta. Vaikuttavan lähelle tuleva valokuvanomainen esitystapa vaihtelee sopivasti tarkoilla yksityiskohdilla ja suurilla koko pesää tai vaikkapa ruoanhakumatkoja selventävillä isoilla kokonaisuuksilla. Kirja on selkeästi jaoteltu asiakokonaisuuksiin ruumiinrakenteesta pariutumiseen, keon rakentamisesta vuodenaikojen vaihteluun, vihollisiin ja puolustamiseen, ruoan löytämiseen ja sukupuolten ja kastien syntymiseen aina yhdyskunnan muuttamiseen. Tietoa on paljo, ja se jaetaan lähinnä kuvien yhteydessä olevien tekstilaatikoiden kautta – pitkiä yhtenäisiä tekstejä on vähän. Tämä saattaa olla houkutteleva keino tutustua helpommin kiinnostavaan kohteeseen, joka taitaa olla kaikille jollakin tavalla tuttu. Samalla kirjaa on mahdollista kätevästi selailla sieltä täältä tai kiinnostuksen mukaan ja jatkaa taas myöhemmin eteenpäin. Ja kirja on sen verran koukuttava, että siitä on varmasti koko perheen tutkailtavaksi.

 Nahkasiivet vauhdissa 

 

Esikouluikäinen porukka oli kyllä kiinnostunut Minna Viitalähteen kuvakirjanomaisesta Me uhanalaiset (Atena 2021), mutta kuvitustyyli tuli ensiksi esteeksi. ”Miks ei ole valokuvia?””Tai ainaski oikean näköisiä. Ei karhu ole tollanen.” ”Eikä hylje.” Niinpä, aukeaman peruskuva näyttää kohteen sulosilmineen ja tyylitellyin ominaispiirtein. Esimerkiksi lepakko ei hahmottunut kunnolla pitkään aikaan. Oikean sivun perustiedot kuvineen saivat armollisemman vastaanoton, ja nehän olivat jo aika luonnollisen tuntuisia. Idea ja tarkoitus on hyvä: esitellään 14 uhanalaista eläintä Suomen luonnossa karhusta mustarottaan (joka on jo oikeastaan hävinnyt Suomesta). Lopussa on esiintymisalueet kartalla, jälkiluettelo ja mukana on myös uhanalaisuusluokat. Pienet tietoruudut väliin hankalilla alusväreillä vaikeuttavat väliin tulkintaa.

Mutta Mia Röngän ja Thomas Lillyen Lepakon vuosi (kuv. Nadja Sarell, Sammakko 2020) innosti ja vähän varttuneempia. Lepakkoihin liittyy varsinkin korona-aikana kaikenlaisia uskomuksia ja pelkoja, joten tämä realistinen tarina ja tietoaines antavat vastauksia moniin kysymyksiin. Raamina on ystävysten Kimon ja Tomin innostuminen tutkimaan lepakoiden arvoitusta. Mukaan tulee vielä vanhempi Nahir-tyttö ja tietoa alkaa löytyä. Juoneen liitetään luontevasti myös luonnonsuojelua ja jopa taistelua purkutuomiota vastaan. Uusi tie uhkaa viedä mennessään Penttilän ukon vanhan vierasmökin metsän laidalta. Lapset löytävät ison lepakkoyhdyskunnan, ja talo pystytään suojelemaan. Tiedonhankintaa selvitetään realistisesti eri tavoin kirjaston ja netin avulla. Mukaan saadaan jopa tekijöiden alter ego, kun lisäapua saadaan Lepakkonaiselta eli tutkija Leena Lehtoselta Luonnontietelisestä keskusmuseosta.

Nadja Sarellin yölliset kuvat tenhoavat, joskin joissakin kohdissa olisi kaivannut vaikkapa valokuvia selvennykseksi. Aukeamilla reunoilla on erilaisia tietopalstoja, piirustuksia ja tehtäviä. Perustiedot lepakoista saadaan. Aluksi sirpalemaiset tiedon osaset järjestyvät kuitenkin loogisemmaksi kokonaisuudeksi liittyessään tiiviimmin tarinan kulkuun. Mainio kokonaisuus juuri tähän maailmanaikaan lisää varmasti kiinnostusta muihinkin luonnon arvoituksiin.

Lapset punkkitutkijoina (Aviador 2021) on taas ajankohtainen. Ritva Penttinen ja MaijaLamppu aloittavat arkisesti: Molli-koirasta tipahtaa jotain Eevin piirustuksen päälle. Äiti toteaa sen punkiksi ja patistaa käymään isovanhempien luona saamaan lisätietoa. Einon kanssa Eevi saakin perusannoksen punkin elämää, kun mummi alkaa lukea tietokirjaa. Tiedonjano on herännyt, ja seuraavana päivänä jatketaan vaarin mikroskoopin avulla. Nyt näkyy punkin kärsäkin ja muut osat, ja samalla selvitetään miten borrelioosi ja puutiaisaivokuume voivat syntyä. Iltapäivällä järjestetään pyydystysretki ja tutustutaan toukkapunkkiin ja muihin maaperässä eläviin punkkeihin kuten nopsaan petopunkiin.

Lapset saavat luonnossa lisää tutkittavaa, kun löydetään puiden lehtien äkämäpunkit ja muita piilopesiä, Äiti osallistuu tutkintaan tunnistaessaan kasvimaaltaan samettipunkin ja kasvihuoneesta vihannespunkkeja. Nyt tarvitaan avuksi ansaripunkkeja puutarhakaupasta, ja tällä biologisella torjunnalla vältetään kemikaalien tarvetta. Esimerkit ovat selkeitä ja havainnollisia, ja kuvitus tarpeeksi yksityiskohtainen. Kirjan koko tunnelma on – en sano vanhanaikaisempi – vaan rauhallisen yhteistoiminnallinen isovanhempien kanssa.

Ehkäpä tässä on toimintamallia tämän kesän matkoille ja tapaamisille. Hyvän kirjan kanssa.

 

 

 

 

maanantai 23. toukokuuta 2022

Nuori Priitu ja oravien sota

 Miten sodan läheisyys ja uhka näkyy myös lasten ja nuorten fiktioissa ja faktioissa? Pitemmällä aikavälillä varmaankin - ideasta lopulliseen tulokseen pääseminen vie kuitenkin niin paljon aikaa, että yhteensattumat ovat harvinaisempia. Larysa Denysenkon Maja ja ystävät (kuv. Marija Foja, käännös Eero Balk, Tammi 2022) saatiin todella nopeasti lukijoille: kantaaottava ja erinomainen kuvakirja, jonka tuotto menee Ukrainan lasten hyväksi.

Tarinan rakenne on yksinkertaisen selkeä. Maja esittelee luokkansa lapset, joilla kaikilla on hyvin erilaiset taustat. Ihmisoikeustaistelijan kuvakirjassa tulee selväksi lapsen oikeus saada elää turvassa, rakastettuna ilman sotaa. Neljännellä luokalla on 17 oppilasta. Heidän kauttaan tullaan tutuiksi kahden äidin perheisiin, kadonneisiin isiin, on koeputkilapsia, eronneita, australialaisia äitejä, valkovenäläisiä. On Kiovasta, Luhansikista paenneita ja uusia tulijoita. Sopiviin kohtiin on lisätty tietoiskuja esimerkiksi pakkosiirtolaisista. Kuvitus on vivahteikasta ja värikästä, aukeamilla tapahtuu. Kuvituksen ilme on jotenkin tuttu tsekkiläisistä tai puolalaisistakin kuvamaailmoista. Denysenko kirjoittaa myönteisesti, lapset löytävät iloa ja toveruutta kaiken keskellä. 

Oman kotiseudun valtaamisesta ja muuttamisesta kertoo tuore Lotta-Sofia Saahkon Omenarannasta uuteen kotiin (kuv. Christel Rönns, Tammi 2022). Laatokan rannalta joutuu Lotan pappa lähtemään, mutta lapsenlapsen kanssa voi asioita kerrata. 

Ymmärrän, että julkisuutta mukavasti saanut projekti on poikinut myös kirjan. Christel Rönns kuvittaa tunnetulla ilmeikkään raikkaalla otteellaan muuttoon liittyvät monet tapahtumat ja ongelmat. Ne ovat toki varsin tuttuja useammastakin aikaisemmasta tarinasta. Maarit Malmbergin Aapeli ja sotaveteraani Reino (2011) ja varsinkin Aapelin evakkomatka (2011) ovat yhä koskettavimpia kuvauksia.

 Oravatkin ovat petoja

 Nopeasti syntyi myös kolmiosainen henkilöesittely Sankaripoikia: vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi (Karisto 1918-19), lyhyet tarinat yhden sotilaan elämästä ja viimeisistä vaiheista. Mielenkiintoista, että Goethe-instituutissa Suomessa herättiin miettimään, miksi Suomessa ei ole tuoreita lastenkirjoja sisällissodasta.

Riina Katajavuoren tarina Oravien sodasta (Tammi 2021) on luettavissa joko faabelina tai sisällissodan allegoriana, julma tarina on kumpainenkin. Saksalainen taiteilija Martin Baltscheit on tehnyt tyyliin sopivan groteskin selkeän punaiseen ja valkoiseen vaihtelevan tyyppigallerian. Taisteluosuudet ovat tehokkaita, joistakin aukeamista aukeaa kuin iskulauseiden täyttämä banderollimaailma.

Oravaveljeksien Valtterin ja Pekan kanssa lähdetään lyhyin lausein puimaan tilannetta. Isoveljellä on puussa enemmän käpyjä kuin Pekalla, joten kovan talven aikana nuoremmalla alkaa olla pulaa ruoasta. Sopua ei syntynyt, joten Pekka rikkoo puiden välisen sillan ja hakee apua Karhulta. Valtterllai taas on suhteita Suteen, joten edessä on sota. ”Metsässä paukkui ja jylisi niin kovasti, että siilit ummistivat silmänsä kiinni ja pikkulinnut menettivät kuulonsa.”

Taistelua jatketaan 109 päivää, ennen kuin saadaan voittaja selville. Jälki on lohdutonta, mutta tässä faabelissa Katajavuori lopettaa katumukseen ja anteeksiantoon. Valtteri ehdottaa syksyllä, että jaetaan ruuat tasan. Molemmat pyytävät anteeksi. Silta puiden välille rakennetaan uudelleen, ja siitä pitäen oravat ovat eläneet rauhassa.

Jälkisanoissa puhutaan paljon, miten kirjan avulla voidaan lasten kanssa keskustella sodasta, äärimmäisen väkivallan hulluudesta. Juuri nyt Oravien sota voikin olla yksi polku meneillään olevan tragedian selvittelemisessä, vaikka lähtökohdat ovatkin erilaiset. Välittäjälle tämä tuo vastuuta ja ongelmia. Lasten tietoja ja ymmärrystä ei kannata kuitenkaan aliarvioida. Ekaluokkalaiset tekivät paljon kysymyksiä, mutta mieleen jäi erään lakoninen huomio: ”Oravat on petoja. Ne tappelee ja syö pikkulintujen munat. Ei kai ne voi sille mitään.”

Ristiriitojen ja tunteiden talvi 

Harvoin tulee esitelleeksi ja ihastelleeksi erilaisten museoiden ja seurojen julkaisuja. Esimerkiksi Helsingin kaupunginmuseo julkaisi tosi hauskan kirjan Tarinoita ratikoista (2022).  Toiminta jää kovin usein huomaamatta suurempien kustantajien nimikkeiden katveessa. Tämän blogin teemaan osuu Lapin maakuntamuseon monen vuoden projekti talvesta 1917-1918 Rovaniemellä kahtiajakautumisen aikana. Tuloksena on upea tekstin, sarjakuvan ja graafisen kokonaisuuden yhdistelmä Nuori Priitu (2022). Jos Oravien sota on lapsemmille, niin vielä harvemmin ilmestyy materiaalia, joka kiinnostaisi yläkoulua ja lukiota sekä tietysti varttuneempiakin.

Nuoren Priitun taustalla on maakuntamuseon ympäriltä laaja asiantuntijoiden joukko, joka varmistaa perusasioiden toimivuuden. Ydinjoukossa tarvitaan toimittajat ja käsikirjoittajat Heidi Pelkonen ja Suvi Harju sekä Ulla Etto, ulkoasun ja kuvamaailman luoja. Hiukan lisää perspektiiviä tytön kuvioihin voi ounastella, kun muistaa ensimmäisen osan, kasvuikäisen Priitun Rovaniemen markkinoilla (1911). Teos ilmestyi 2009, mutta nyt Priitu on tullutut 17-vuotiaaksi nuoreksi naiseksi, joka sotavuosien aikaan kasvaa vielä enemmän sisäisesti, lähtee töihin, päättää tulevaisuudestaan ja kokee ihmisten hädän, epätoivon ja tulevaisuuden uskon. Kouluikäisestä Priitusta voi löytää yhtymäkohtia: tyttö on vasta muuttanut Rovaniemelle, kun isä on päässyt töihin rautatieasemalle. Ja markkinoilla Priitu lukee onnenlehdestään ennustuksia kuin vuotta 1918 varten: ”Älä ole koskaan murheellinen. Joudut pian naimisiin ja kaikki muutkin toiveesi toteutuvat. Pääset pian suuriin tanssiaisiin.”  Kiertävä gramofoninsoittaja puolestaan tarjoilee kappaletta ”Minä lähden Amerikkaan.”

Ulla Eton kuvamaailma vie mukanaan. Se on taitava sekoitus sarjakuvaa, laajoja aukeamia, uutistaustojen päälle tehtyjä keskusteluja, lintuperspektiivejä eri tilanteista sodan aikana, taustoilla leikittelyä punaisten ja valkoisten manöövereistä, lähikuvia ja jännittäviä tilanteita. Ennen kaikkea ihmisten tunteet tulevat eteen vivahteikkaasti. Nuoren Priitun kasvoilta voi lukea väsymyksen, innostuksen sairaalatyöhön, ihmetyksen, kun päästään tutustumaan hienoon porvariskotiin, rakastumisen epäröinnin, huolenpidon isästä ja kaipuun äitiin.Kaikki ei ole aina huolta täynnä tai pelkoa, vaan välillä voidaan tapailla, tehdä retkiä, laulaa ja näytellä. Nuoret ovat ennen asioiden kärjistymistä olleet ystäviä ja koulutovereitakin taustoistaan riippumatta. Sota tuo vaikeita ristiriitoja ja eroja, pettymyksiä ja surua.

Nuoren Priitun tarina rakentuu kätevästi äidille sairaalaan lähetettyjen kirjeiden kautta. Niissä pystytään kertomaan asioista tytön silmien kuvien kautta. Tärkeimmät päivämäärät ovat vasemmassa yläkulmassa kuin kalenterista repäistyinä numerolappuina. Samalla sisällissodan tapahtumat Rovaniemellä etenevät vääjäämättä loppuun.

Priitu saa Juholta tarjouksen kihloista ja Amerikkaan lähdöstä. Siellä on töitä ja mahdollisuus päästä jaloilleen ja vaurastua. Tyttö pitää päänsä. Hän oli sairaalassa saanut auttaa synnytyksessä ja haluaa kouluttautua kätilöksi. Juho toki saa tulla Amerikoista takaisin ja koettaa uudelleen. Nyt Priitulle on tärkeintä lähteä isän kanssa asemalle vastaan sairaalasta palaavaa äitiä. Elämää aletaan rakentaa uudelleen yhdessä. 

Kirjan lopussa on edellisen kirjan tavoin laaja taustoitus kirjan henkilöistä ja tapahtumista. Käytössä on ollut historiallista kuva-, esine-, arkisto. ja sanomalehtiaineistoa, aikalaislähteistä löydettyjä tekstejä ja puhetta, suoria lainauksia oikeilta henkilöiltä. Ja toki mukana on paikkakuntalaisten puheissa tuota Rovaniemen murretta.

Odottelen, että Nuoresta Priitusta vielä kuullaan erilaisissa yhteyksissä. Parnassoon, Kulttuurivihkoihin, Kaltioon, Sarjainfoon ja muihin aikakausilehtiin tässä on herkullista materiaalia. Ja onhan niitä kaikenlaisia palkintojakin.