Finlandian kompurointia messujen varjossa

 

 

Mitä jäi mukaan tämän kertaisilta Helsingin kirjamessuilta? Vajaan 90 000 kävijän joukossa tallustelua lavalta toiselle, ylihinnoiteltua ruokaa tasoonsa nähden, paremmin ja huonommin kuultuja ja toteutettuja haastatteluja, sekava lasten puoli ja tyytyväisen tuntuisia myyntipisteitä. Taloudellisesti siis nämä taloudelliset messut onnistuivat.

Mutta mukaan tarttui kuin huomaamatta myös lavoilta kuulunut jatkuva huoli, katastrofit, ongelmat, ahdinko, uhkaava tulevaisuus. Ei edes Tuomas Kyrö esitellyt ennen oli paremmin-filosofiaa, vaan ammattisotilaan arkea.

 

Lapset antavat toivoa

Onneksi oli lastenkirjailijoita ja kuvantekijöitä. Hannele Lampelan esityksen jälkeen esimerkiksi jaksoi taas kestää synkkiä analyysejä ja jopa presidentillisten ehdokkaiden kirjavalintoja. Prinsessa Pikkiriikki ja hurmaava huvipuisto (Otava) lepuutti ahdistunutta psyykeä ehdan lapsienergian pläjäyksen kera. Pikkiriikki on menossa ensi kertaa yökylään Pöjöläisen luokse. Yö on pimeä ja vähän pelottavakin, mutta siihen auttaa parivaljakon energia, tähtisade ja ilmapallot.

Hiukan jäi huvittamaan, miten taattu prinsessojen kuvittaja Ninka Reittu on hänkin omassa kuvakirjassaan pohtinut samanlaista tilannetta. Pulla Vehnänen ja yö puumajassa kun lopulta päättyy yhteiseen nukkumiseen sekin.

No, messut taisivat lahjoittaa myös viheliäisen influenssan, jota sai potea useamman viikkoa. Tämä sopi yleisannin harmauteen ja synkkyyteen – nuortenlavankaan aiheet eivät poikenneet trendistä. Toivoa valoi taas lasten lavojen anti, varsinkin Leena Valmun esiintyminen uuden sankarinsa kanssa. Serius ja ihmisen ilmastonmuutos (Aula&co, kuv. Lasse Rantanen) on neljäs tarinallisessa tietokirjasarjassa ihmisen sisuksista. Nyt valokeilassa on nuori hermosolupoika, joka aloittelee työtään lämmönsäätelyn keskuksessa.

Kirjan kannessa kuumemittari kohoaa hälyttävästi, joten olipa helppo samastua. En tietysti suosittele näin omakohtaista vertautumista Valmun jännittävään tarinaan. Näin se kuitenkin alkoi tuntua oikealta seikkailulta, ja arvostukseni sisuksieni erilaisiin hypotalamuksen keräämiin tietoihin ja analyyseihin kasvoi. Vieras virus on perustanut keuhkoputkistooni tehtaan, joka ei välitä tekojensa vaikutuksista ympäristöön!

Yskiessäni ja niistäessäni seurasin Seriuksen ja aktivointiystävä Gretan kamppailua täydellä myötätunnolla. Sarjan kiihkeimmässä osassa joudutaan vanhoja ja ehkä jo hiukan kyynistyneitä toimijoita uhkaamaan jopa lakolla, jos ei ryhdytä toimeen. Varsinaisen tekstiosuuden lukee tosiaan kuin jännittävänä taisteluna – myöhemmin voi tutustua tarkemmin seikkaperäisiin tietosivustoihin, jossa nämä luulihakset, punasolut, aivo-veriesteet, motoriset neuronit ja myeiinitupet tarkentuvat. Ja kannattaa omassa kehossa näköjään vierailla vanhainkodissakin, sillä muistisoluilla saattaa olla tärkeää, tukevaa tietoa. Kansiaukeamien selventävät yhteenvedot avaavat nekin kätevästi kehoni koko ajan virtaavat toimijat olinpaikkoineen.

 

Virheitä ja yhteismitättömyyksiä?

 

Kiitos Seriuksen ja kavereiden pystyn taas kummastelemaan Finlandia-raadin pähkäilyjä kuuden lasten- ja nuortenkirjan valinnassa. Lapsiasiainvaltuutettu ehti jo saada kentältä murinaa railakkaasta kommentistaan vähäisestä runotuotannosta, tekstin ja kuvituksen kompuroinnista, kiireisyyden leimasta, virheistä ja viimeistelyn puutteesta. Hän kiirehti vannomaan tämän olleen vain omakohtaista tunnetta, mutta veikkaanpa koko valintaraadin miettineen yhdessä, mitä vajaan parin sadan ehdokkaan joukosta löytyi.

Mitään yleistä analyysiä ei toki tullut, hajahuomioita tiedon mukanaolosta ja ajankohtaisista asioista, ydinperheen vähäisyydestä ja äidin katoamisesta lasten hoidosta. Ääneen lukemisen tärkeyttä korostettiin ja yhteisen lukemisen iloa – ja tämähän on tietysti totta ja oikein. Mutta miten raadin kuusikko sitten näyttäisi toteuttavan virityksiä?

Ei yhtään kunnon satukirjaa kuvakirjatyyppien ulkopuolelta, vaikka esimerkiksi Arla Kanerva löysi jo keväällä (20.2.23) vinon pinon otsikolla Monenlaisten satujen kevät. Tätä genreä edustanee ehdokkaissa pelottoman peltohiiren neljäs seikkailu Lumilabyrintti (Otava), jota tituleerataan lisäksi englantilaisen lastenkirjan klassikoiden jatkajaksi. Kuvitus onkin viimeisen päälle sliipattu ja viimeistelty staattisiksi tilanteiksi.

Englantilaisen keijuperinteen kotimainen vaalija taitaa kuitenkin olla Christal Snow, jonka neljäs osa Penni Pähkinäsydämen seikkailut eli Tarinoita Tuulenpesän metsästä (WS) on juonellisen saturomaanin sijasta lyhyempiä taitavia tarinoita. Runkona on Pennin löytämä äidin salaperäinen muistikirja. Ja onneksi tekijällä on tukenaan keijun keveä kuvittaja Kati Vuorento kuin sivulta irti liihottelevine tyyppeineen. Pidetään Snow mukana muihin kilpailuihin.

Lukekaapa sitten ääneen Hissun kissun, Hilla! (Förlaget). Taitaa olla aika tuttu monesta muustakin tarinasta – ei todellakaan pääse nukkumaan, kun aina tapahtuu jotain jännää. Koiran mielikuvituksellakaan ei tunnu olevan mitään rajaa. Hyvällä harjoituksella päästään sutjakasti loppuun, mutta se nukahtaminen? Kaksi tätiä nimeltä Veera (WS) puolestaan nappaa mukaan useita vuorenvarmoja osioita. On riiteleviä vanhempia, jotka nerokkaasti päättävät lähteä omahoidolliselle lomalle. Lapset tuupataan tädeille, jotka ovat sopivasti toistensa vastakohtia, mutta rakastavat Esteriä ja Viljamia yli kaiken. Toki, koska eivät ole hankkineet omia lapsia – syistä ei kovin paljoa jutella, joten se jääkin sitten arvuuteltavaksi yhteiseen lukuhetkeen?

Joskus mietin myös, kuinka paljon kirjapaino vaikuttaa väliin niin epäselvään lopputulokseen. Mira Mallius onnistuu Veeroissa mukavan monipuolisesti sivujen tilanteissa, mutta edelleenkin vaalea teksti joillakin väripohjilla tuottaa silmien siristelyä.

 

Missä lukemisen ja tiedon tuki?

 

Ei yhtään juuri lukemaan oppineiden ja harjoitusta tarvitsevien seikkailukirjoja, vaikka taitajia riittää. Ei lainkaan tarinallista tai selkeää tietokirjaa, vaikka juuri tällä hetkellä ajankohtaisia aiheita tosiaan olisi ollut tarjolla. Karoliina Suoniemen Paperinarukengät (Avain, kuv. Emmi Kyytsönen) tuo juuri nyt mukaan lapsien aseman sota-ajan Suomessa. kauhun, mutta myös auttavaisuuden ja yhteen hiileen puhaltamisen toimet. Monipuolinen kirja avaa myös polkuja siirtolaisuuteen sekä pikkulottiin ja sotilaspoikiin.

Entäpä ne tavallisen elämän kiinnostuksen kohteet? Asfalttihommissa (WS) ja uuden talon rakentamisessa riittää ihmeteltävää. Samoin missä raha kasvaa ja minne se katoaa? Tai miksi työssä käydään ja mitä siellä tehdään? Ynnä paljon muuta…

 

Taustojen kertomaa

 

Taitaa olla niin, että raadin taustoista voi ounastella kuusikon selkeää jakoa kolmeen kuvakirjaan ja kolmeen varttuneiden romaaniin. Olisiko Ihmepoika Leon (Tamm, kansi Laura Lyytineni) syvälle Englannin jalkapallon hienouksiin hurahtaneen valinta? Jukka Behm aloittaa kyllä ovelasti kuin Potterin ikään. Futistemppuja salaa harjoitteleva Leon on orpona perheessä, missä öykkäröi entinen futaaja ja isokokoinen Pikku-Wayne.  Leonia ei noteerata lainkaan tai käytetään hyväksi aina kun on tarvis.

Kunnes ovelle ilmestyy kaksi velhoa – anteeksi valmentaja ja kykyjenetsijä, jotka ovat löytäneet Leonin ja vievät hänet mukanaan maineeseen ja kunniaan. Toki useamman mutkan kautta, jotka ovatkin sitten sitä tutumpaa jalkapallorekvisiittaa. Behm jättää loppuun paljastuksen Leonin oikeasta äidistä, joka ei oikeastaan tuntunut paljastukselta, vaan pakolliselta yhteen niittaamiselta.

Satuin lukemaan samoihin aikoihin Niki Dundee-sarjan kolmannen Pidetään yhtä, team Dundee! (Hanna Kökkö, kansi Tanja Mitchell, Mäkelä). Totesin kirjat mukaansa tempaaviksi koulu- ja jalkapallotarinoiksi. Nikin tuntematon isä paljastuu Skotlannissa pelaavaksi ammattilaiseksi, joka loppujen lopuksi palaa loukkaantuneena Suomeen, ja Nikin ura alkaa. Mukana on tässäkin sarjassa ihastumista taitavaan ja äksyyn joukkuekaveriin. Mimmi haaveilee hänkin ammattilaisuudesta. Kaikki ei sitten lopukaan, kun Niki lähtee Skotlantiin luomaan tarinaansa. Plusaa tulee mainioista otteluselostuksista, ja naisjalkapalloilun värikkäistä tilanteista.

Magdaleena Hai puolestaan vastaa pätevästi kauhun osuudesta Sarvijumalassa (Otava). Muistetaan kuitenkin lisäksi mainioita tarjouksia myös lukemisen innostuksen tukemiseksi Painajaispuodin salaisuuksia ratkottaessa. Eikä Sanna Istokaan ole ensimmäistä kertaa kyydissä mukana Behmin tavoin, vaan taustalla on Maanalaiset (WS 2016) ja vaikkapa Tinka ja Taika-sarja. Näkymättömät (Tammi) yhdistelee sitten näitä oudosti tuttuja kuvioita kesälomasta pikkusiskon ja äidin kanssa maalla. Kun outo poika alkaa liikuskella mukana, ollaankin sitten pikkukylän salaisuuksien äärellä, toden ja magiikan liepeillä. Oman minän kohentaminen, sivullisuuden ongelmat, siinäpä ajassa olevia purtavia pähkinöitä.

 

Kumman kantti kestää?

 

Nyt on todella hauskaa seurata, mitä tekee diktaattori näiden kuuden kirjansa kanssa. Tilanteesta ei tarvitse kuitenkaan olla kovin huolissaan, sillä perusteluita voi keksiä miten vain. Voi myös ajatella, että ihan sama.

Mutta ihastuuko Frans Mikko Kalevi Mäntymäki kuvakirjojen maailmaan? Vai olisiko sittenkin reipas jalkapallosankarin ura mitä läheisin?

Luulen kuitenkin, että he rra Ylppöä voisi ihan statuksen vuoksi hersyttää kauhu: auto-onnettomuus, isä letkuissa, äiti kuollut ja muutto pikkukylään tädin perheen luo. Siellä taas ilmestyy kummajaispeura ja todentuntuiset kammottavat unet.

Kun herra Ylppö ehkä pääsee näin kauhun makuun, suosittelen seuraavaksi tai rinnalle vielä hurjempaa teosta aiheesta, Patrick Nessin ja Siobhan Dowdin Hirviön kutsua (Tammi 2011. kuv. Jim Kay). Taitaa olla eräs näiden listojen ansio, että alkaa muistella lukuelämyksiään aikaisempina vuosina. Historia asettaa jännästi rinnakkaisia maailmoja eri vuosien välille.

 

Muumimatkoilta messuille ja omaan Koppaan

 Muumien rintamalla kiehuu. Kuka oikein on Nuuskamuikkusen esikuva? Eikö Atos Wirtanen ole enää mukana kuvioissa ja vievätkö ruotsalaiset nyt viimein Muumilaakson toiselle puolelle lahtea? 

Istuin aikoinani 90-luvun alussa Topelius-palkinnon raadissa – mukana oli niin Eila Pennanen puheenjohtajana kuin Tove Jansson jäsenenä. Kokouksen jälkeen käveltiin Toven kanssa hetken aikaa. Tuli käytettyä tilannetta hyväksyä ja kyseltyä sitä ja tätä. On kyllä niin, että kirjailijan esikuvat ja lähtökohdat kietoutuvat monenmoisten ajatusten ja sattumien verkkoon. Voihan olla, että sekaan mahtuu myös kyselijän hassutusta. Ei siis heilautella laineita vesilasiin enempää.

Mitä väliä, voisi joku vanhojen hyvien aikojen muumifani tokaista. Muumit on jo moneen kertaan pyöritelty Japanista Englannin kautta ties minne. Originaalit muumiviivat on irroteltu yhteyksistään ja siirrelty erilaisiin uusiin tarinoihin tai käytetty sinänsä taitavia toisintajia pienten ja varttuneempien uusiin tarinoihin.

 Monta muumikertojaa

Mielenkiintoista ovat Tovea käsittelevien tietokirjojen ja fiktiivisten romaanien sisällöt. Pari vuotta sitten äimistelin esimerkiksi Paula Nivukosken versiota Lysti ystävä (Otava 2021). Alaotsikkona on Onnellisia sanamatkoja, kuvituksen väitetään olevan Tove Janssonin. Tarinat on kirjoitettu Tove Janssonin alkuperäisiin tarinoihin perustuen. Nivukoski kertoo uusiki tulkiten ”tarkempia lisäyksiä” erilaisiin Muumimaailman hahmoihin ja tapahtumiin. Teksti yrittää olla runollista, kertovaa, selkokielisesti kappaleisiin jaettua, poks ja hupsis ja aunts-tehostettua. Lopussa vierekkäin ovat kirjailijat, ensin Paula Nivuskoski, s. 1985, jolla on takanaan jo muumiaakkoskirja Onnelliset aakkoset ja pari historiallista romaania. Hän ”etsii tarinoita ullakoilta ja piilopoluilta.” Liekö omakuva Tove Janssonin tekemä? Liekö kansikuva Tove Janssonin – vai suunnittelusta ja taitosta vastanneen Kobra-toimiston?  

Jos lukisin kirjaa ilman outoa Jansson -perspektiiviä, voisin väliin olla ihan mukana joissakin Hemulin ja Nimettömän tai Surkun lisukkeissa. Mutta että Muumipeikko, Niiskuneiti tai Muumimamma pappoineen saavat tällaista lisäväriä, enpä tiedä. Onko sillä todella lisäarvoa suhteeseeni originaaleihin? Tarvitsenko lisää luonnehdintoja? Kenties näin on, jos Moomin Characters on antanut luvan jopa kuvien muokkaamiseen!

Tammi tekee hiukan samaa Muumin satutuokioissa (2023), missä hyvän yön iltasatuja on kirjoittamassa neljä eri tavoin muumien muunnoksiin osallistunutta. Nyt kuitenkin ollaan selkeästi autenttisessa ympäristössä ja kirjoista tuttujen perustapahtumien versioissa. Riina ja Sami Kaarlan hahmot irtoavat usein kuin leikatut silhuetit taustoistaan. Ehkäpä näin korostetaan uutta mallinnusta. Kaiken kaikkiaan nyt lienee sitten luvallista kertoa uudelleen kaikenmoista – tiedoissa on mukana Moomin Caractersin lupa. 

Tarinat ovat mukavia, leppoisia ja vivahteitakin löytyy, jos eroavaisuuksiakin pitemmän maalailevan tekstin ja nopsan dialogin välillä. Ehkä tutuin voi olla uusintaversio talvesta, Muumipeikosta ja uimahuoneesta, mutta onhan siinä lämpöä, Pikku Myyn reippautta ja mäenlaskun vaarallisuutta. Jotenkin Tittamari Marttisen syksyyn sijoittuva osuus viehättää eniten. Siinä nimittäin Muumimamma saa vihdoinkin Miskan ylipuhumana rohkeutta lähteä lomalle.

 Reissumeininkiä

Matkalle siis. Kaksi sanoisinko viehättävää ja kovin erilaista projektia vie meidät muumien matkaan. Leena Virtasen Tove! (kuv. Sanna Pelliccioni, S&S 2023) kulkee alaotsikon mukaan vapauteen ja maailman ääriin. Amanda Lin Muumipostia (suom. Katariina Heilala, kuv. Filippa Widlund, Tammi 2023) taas kuljettaa postikorttien ja kirjeiden kanssa Muumilaaksosta vaikkapa myrskyäville merille. 

Suomen supernaisia -sarjan kuudes kirja tarttuu ehkä järkevästikin Toveen varsin eri kantilta. Muumit ovat jääneet taakse ja kirjailija todella matkustaa ja nauttii täysin siemauksin maailman-ympäri -matkastaan Tootin alias Tuulikki Pietilän kanssa. Taustatyö on tehty, lopussa viitataan mm. Kanerva Cederströmin dokumentteihin, peruselämänkerrat on kahlattu, kirjeitä Atos Wirtaselle ja muumikirjoista asiaan liittyen lainataan.

Toven omat matkakirjat Kevyt kantamus, Matkalla Konican kanssa ja Kesäkirja ovat mukana. Äkkiä kuvakirjaa selaillessani tulee mieleen Merete Mazzarella. Onkohan tuo matkaamisen ilo, paluu ja jonkinlainen haaveellisuus, nostalgia kirjalliskulturelli piirre näille kulkijoille? Varovainen matkailija, Matkalla puoleen hintaan ja useat muutkin ikääntymistä, rakkauden kaipuuta ja elämisen taitoa ruotivat pohdinnat voisi siirtää toisiinkin raameihin. 

Varttuneena muumimiehenä oli hauskaa, yllätyksellistäkin ja hymyilyttävää kulkea Sanna Pelliccionin kuvituksen maailmaa läpi. Kautta Suomen supernaisia –sarjan hänen kohokohtansa ovat täyttäneet reilunkokoisten kuvakirjojen aukeamat omilla ratkaisuillaan. Tyyli on – kun koko sarjaa selailee – tutunoloinen ratkaisuiltaan, mutta kunkin kohteen ominaislaadun huomioon ottavaa. Tovessa on isoja potretteja ja pieniä yksityiskohtaisia. Niiden välissä eri tekstien tyyleillä kerrotaan lainauksin ja selkein tietokappalein seuraavista tapahtumista. Oivaltavin kuvaratkaisuin saadaan mukaan vaikkapa Tootin kaitafilmikameran kuvien juoksua seuraten tai Missisippin jokiristeilyn koko aukeaman sinistä viivaa porhaltaen ja kirjaa kääntäen. Lopussa sitten siteerataan Hattivattien salaisuutta. Jopa yhdelle sivulle on viitseliäästi leikattu pyöreä aukko kuin Kuinkas sitten kävikään -muistoksi. Minulle tuotti eniten hankaluuksia ikänäkö, joka ei suopunut helpolla lainauksien ohuen ohuisiin kirjaimiin. Varsinkin tummien alustojen kanssa oli käytettävä lisävälineitä. Nuoremmat tarkkanäköiset suoriutuisivat varmasti paremmin. Mistä sitten löydämme näitä Toven matkoista kiinnostuneita lukijoita? Perustekstinä on selkeitä lauseita, joita on helppo lukea. Kokonaisuus vaatii ja antaa paljon muutakin.

 Koko perheen matkapostia

Hauskaksi aarteen etsinnäksi kuvataan Muumipostia, joka kätkee sisälleen mitäpä muutakaan kuin postia. Samalla tällainen kirjan muoto – askartelua, vihjeitä, kuiorien aukaisua – tuottaa tarpeeksi kiinnostavaa tekemistä ja yhteistä lukemisen askartelua koko perheelle. Isovanhemmillekin tästä saattaa tulla aina yhä uudelleen hyllystä napattava seikkailu. 

Kirjan selailu alkaa syksyllä, kun Muumipeikko saa kuin saakin Nuuskamuikkusen jäähyväiskirjeen. Aarteenetsintä alkaa vihjeen avulla, jota pohditaan ja seurataan. Seuraavissa kirjeissä ja vihjeissä on sykähdyttäviä otsikoita kuten ”Poikani Muumipeikko/Ensimmäinen iso luola/Muumilaakson ranta./ Varoitus: sisältää hirmuisia juttuja Muumipapan meriseikkailuista!” Ensimmäisen luokan lintupostina tullut kirje johdattaa hätätapauksen varalle suunniteltuun pisteeseen, mutta millainen on pikku Myyn salainen kirja? Kurkkiminen on kielletty ”Tai muuten – puraisen!” Kirjan tekeminen vie juuret melkein japanilaiseen kirjantaittotaiteeseen – tuloksena on todella oma kirja. Ja tuota mallia voi mainiosti käyttää uudelleen, kun tehdään yhdessä meidän tarinamme valkoiselle arkille!! 

Nostalgisesti tuosta Pikku Myystä tuli mieleen edesmennyt ystävä Arto Kytöhonka, joka opetti saman tekniikan. Hän tekaisi sillä vinkkaamastani Runebergin juomalaulusta mainion kirjasen, jota oli kätevä jakaa mainoksena erilaisissa tilanteissa.

Lopussa ei seiso kiitos vaan todella hauska ikivihreä askartelutehtävä, joka liittyy Nuuskamuikkusen lähtöön ja tuloon ja kaipaukseen ja erikoiseen viestintään. Pitää vielä muistuttaa Niklas Bengtssonin kattavasta Kummista kirjoista (Cultura 2014). Lastenkirjan muodon ja kuvituksen historiassa sivutaan useaan otteeseen muumejakin. Matkantekoon tai siitä haaveiluun liittyvät esimerkiksi kartat, ja Tovekin teki veljensä kanssa Muumilaakson karttaan perustuvan Muumipelin.

 Kirjamessujen tärppejä

Muumilaaksosta on syytä suunnistaa hengittämään ja valamaan uskoa kirjaan Helsingin kirjamessujen vilinään. Vaikka tiedossa taitaa olla edelleen hikistä puurtamista ja paikoista tappelemista, niin lasten tietokirjan puolella on pari must-kohdetta. Perjantaina Töölönlahti –lavalla Elina Lappalainen analysoi, millaista on olla Rahan jäljillä (Tammi). Esillä on nyt jäsennelty, hauska ja ajankohtainen täysverinen faktio, missä ansaitsemista ja sen ongelmia pohditaan tarttuvasti nuoren kohdeyleisön ongelmien kautta.

Vielä sunnuntaina sitten Kumpulaan! Leena Valmun ihmisen sisuksissa myllertävien kaikkien solujen on liittouduttava viruksien nujertamiseen. Neljäs opus Seriuksesta (Aula 2023) hermosolupojasta, on paitsi jännittävä, myös puhetta yhteispelin merkityksestä – vaikka melkein lakkoon mennäänkin.

 

Valitettavasti erästä ihailemaani tekijää ei taida näkyä messuilla. Mutta varmaan Moreenin standilla 6 a 50 voi bongata Virpi Marjaana Siiran Oma koppa –sarjan edustajan Puikoissa – ja koukussa. En minä itse kudo, mutta se ei estä nauttimasta tekijän hulvattomasta ideoiden rikkaudesta – aikaisemmin löytyy Tienvarsikukkia ja erilaisia variaatioita. Nyt oikein hyvin teemaan liittyen nähdään puiden vuodenkiertoa, vaeltamista erilaisissa muuttuvissa väreissä ja houkuttelevia otsikoita pajukissapaidasta vaikkapa jalopähkinätoppiin. On siellä vihdoinkin yksi miehillekin eli Valepalmikkopaita. Upeat kuvat, puhetta luonnon puolesta voi nauttia vain selailemalla. Olen koukussa.

 

Pöhkön, Hölynpölyn ja Mahaplötsin filosofiat

Suomalaisillalapsilla on hyvät oltavat kirjaston ja kirjakaupan lasten kuvakirjojen äärellä. Välittäjillä on varaa valita ja kokeilla niin huumorintajuaan, äänenkäyttöään, kuvan yksityiskohtien hahmottamista ja lapsen vaativiin kysymyksiin vastaamista.

Ja kaikki tämä lapsen parhaaksi, joka saa kaikkien tutkimusten mukaan elämänpolulleen mitä parhainta virikettä ja avartavaa tukea.

 

 Hulvattomat pähkähullut

Niin, tämä huumori koetuksella-sarja. Koettakaapa aluksi sisäistää vaikka Petri Raivosen Satukielen ihan pöhkö katoaminen (Kumma 2023). Takakansi kertoo, että kirjan hulvaton tarina on ideoitu yhdessä lasten kanssa. Kun siihen lisää Raivion kuvitustyyli, valmiina taitaa olla melkoinen kaaos jossakin galaksin kauimmaisessa kolkassa sijaitsevassa Pöhkömaassa. Aina eivät kuitenkaan lastenkaan ideat saa vastakaikua kaikilta lapsilta – tai välittäviltä aikuisilta.

Hulvattomuus voi sisältää samalla myös paljon sekalaista rekvisiittaa, kissan puhekuplaan filosofisen mietiskelyn ”Minäkin olen alien” tai opastinkilven lakoniseen ilmoitukseen ”Täällä asuu hissi”. Toki aukeamissa on sanoisinko jopa runsaudenpulaa etsiskeltäessä niin päähenkilöitä kuin muitakin sakkeja soittamassa omituisia vempaimia. Valita voi myös meklari Öllimölliäisen mielenliikeitä tai tanssin megatähtien Pääpään ja Pööpöön kiemurteluja. 

Kun Pöhkömaan paras sadunkertoja Satukieli katoaa, etsintäretki on tietysti melkoinen hurlumhei. Kyllä toki välittäjästä tuntuu vähän samalta. Ei ainakaan ihan heti jaksa ryhtyä kirjan mukaan ympättyyn Satukieli-peliin. Siinä kun heti aluksi on otettava mahdollisimman hassu ilme ja saada toiset nauramaan.

Kuinka ollakaan, myös hyvin tuotteliaan Ville Hytösen ainakin kolmas tuote tänä vuonna eli Maa nimeltä Hampampam (kuv. Marja-Liisa Plats, Tammi 2023) esittelee sadunkertojan ja omanlaisensa nonsensen värittämän itämerioloisen Hölynpölyn maan. Kuten Raivion sanastossa Satukieli myös Hampampamissa löytyy Puutyyhti keromassa tarinaa ja kaikki tietävät, että sillä on parhaat narinaiset iltasadut. Muita yhtäläisyyksiä löytää kuvastostakin. Hevoshaassa kasvaa viikunoita, kengissä kurpitsoita ja köynnöksissä kaalipiirakoita. Tarinoiden sankareiksi ilmestyvät tutunoloiset pienet koivistolaiset, roistopää Rauskinpoika Kontiainen, Hilpi-tilhi, eläimistä lutuisin pieni puti ja hirmuinen Krankkrank.

Takakansi toteaa iloisesti, että käsissä on poikkeuksellisen nautinnollinen teos runollisen kielensä ansiosta. ”Hampampamin tarinoita ei voi kuvailla, ne pitää itse kokea – mieluiten ääneen luettuina.” Hyvä on, mutta sujuvan esityksen aikaansaamiseen tarvitaan todella etukäteisharjoitusta. Ja sittenkin tähän kenties kaipaisi Tarmo Mannin ja Lasse Pöystin henkistä tukea. Liekö muuten kannessa tekijän oma piilokuva?

Ville Hytösen kirjojen maailmat tarjoaisivat tutkijalle antoisan viidakon. Esimerkiksi Hämeenlinnan kokoisen kanan (kuv. Minna Mäkipää, Kivasana 2023) takakansi sen todistaa: pähkähullu tarina. Mutta kenelle? Olisiko tässäkin samoja rajoja rikkovia tarinankulmia kuin lasten sepittämissä Pöhkömaan kuvioissa? Rohtori Rienu on kehittänyt superrehun, joka hän aikoo syöttää Hämeenlinnan kokoiselle kanalle. Mukana on samoihin pöksyihin mahtuva kaksoispäinen apulainen. Tarvitaan kuitenkin pienennys eli väärinpäinsuurennuslasi, jotta kana saadaan edes näkövinkkeliin syöttöä varten. Se löytyy Pöksymieheltä ja Paksumieheltä.

Tänä vuonna seikkailee myös prontosaurus Beppe Berliinissä (kuv. Mira Mallius, Enostone 2023). Siinäkin kustantaja suosittelee kirjan sopivuutta 3-8-vuotiaille. No, kustantajilla on usein kaikenlaisia odotuksia. Alarajalla taitaa kyllä suurin osa vitseistä – jos ne niitä ovat – mennä hiukan yli: on mm. berliiniläinen hipsteri, vegaani berliininmunkki, currywursti & soijaleikedönereitä Ehkä kolmivuotiaan kanssa selvitään joistakuista kohdista, mutta siihen on syynä lähinnä Mira Malliuksen kuvitus, mistä voi näppärästi etsiä erilaisia kuvallisia vastineita yli oman sanavaraston meneville ilmauksille. Varttuneiden ruokahifistelyä voin vain ounastella.

 

Pupuperhe ja tutkivaa tiedonhakua

 

Jonkinlaista tiukempaa ja analyyttisempää otetta tämän tyyliseen kerrontaan osoittaa samalla vauhdilla omassa galaksissaan operoiva Jonna Björnstjerna oudolla kaniperheellään. Takakansi kutsuu näitä kolmea tarinaa (pian ilmestyy vielä Kummitusjuna!) kammottaviksi jutuiksi suloisen riemukkaalla otteella.

Homma alkoi Setä Surkeudella (suom. Outi Menna. WS 2022). Niin tarinaa kuin kuvitusta saattoi kutsua merkilliseksi ja runsaasti on yksityiskohtia poimittavaksi.  Lapsellista katselija/kuuntelijaa monet mukana roikkuvat oudot hahmot voivat toki ällistyttää. Hiukan paremmin lapsuutensa satuja muistavat löytävät kenties enemmänkin hauskoja viitteitä ihmeellisistä sattumuksista. Tekijän tyyliin kuuluu, että esimerkiksi Lumikkia pelastamaan tullut prinssi näyttää rakastuvan ohikulkevaan neitoseen. Sinnepä katosi.

Syväjärven salaisuudessa (WS 2023) kanilapset lähtevät sukeltelemaan pelottavaan järveen. Setä Surkeudessa kaniperhe rientää uhkarohkeasti mustikoita poimimaan, vaikka lehdissä on varoiteltu huonoa onnea tuovan Setä Surkeuden olevan liikenteessä. Kaikki alkaa mennä pieleen, äitikin katoaa. Kolmipäinen peikko vie kanilapset ja sedän suoraan kuumaan pataan. Pelastavat enkelit Setä Surkeus ja Täti Tuuri rakastuvat. ”Siitä lähtien Satumetsän asukkailla on ollut välillä hyvää ja välillä huonoa onnea.”

Syväjärvessä taas todella vaanii Merihirviö. Nyt tekijän kuvitustyyli on aluksi jopa selkeän sarjakuvamaista: Pikkuveli katselee, kun isosiko ja -veli pyydystävät kaloja lasipurkkeihin, piirtävät ne ja päästävät takaisin. Pikkuveljeä härnätään peluriksi, koska hän ei halua sukeltaa. Kuinka ollakaan muiden hurjat avunpyynnöt eivät vakuuta pikkuveljeä, ennen kuin kauhea totuus paljastuu. Merihirviä on napannut heidät!

Kuvitustyyli alkaa riehaantua, kun sukelletaan syvyyksiin, tavataan hurjia silakat ja ankeriaat ja onneksi myös vedenalaistontut!  Mutta hirviötä ei voi vastustaa ja tontutkin joutuvat vangeiksi lasipurkkeihin. Hurja mustekala nimittäin kirjoittaa merkittävää tietokirjaa Satumetsän kasvit ja eläimet – tekijä löytyy alareunasta: Maija ”Merihirviö” Mahaplätsi. Juonenpaljastuksiin en ryhdy, mutta neuvokas sankari on tietenkin Pikkuveli.

Pienet kamalat sankarit

 

Marja Lappalaisen ja Jarkko Vehniäisen Hurjasta seikkailusta (Otava 2023) taisimme saada mukavan kumppanit Tatun ja Patun sekä Mauri Kunnaksen hahmoille, sopivasti hiukan nuoremmille nautittavaksi. Sarjakuvapuolella Kamala luonto-tarinat viihdyttävät varttuneita, nyt kirmaavat kamalat pennut metsään esikuviensa lapsikopioina. Ilves, kärppä ja kettu ryntäävät pelastuspuuhiin, kun karsinasta karannut pikkupossu joutuu merihätään. Pian kiipeliin ajautuu samaan hyssykkkään joukko apuun tulleita metsäneläviä. Lopullinen surkea kivellä värjöttelevä joukkue on kuvana aivan ratkitäysosuma (lapsetkin naureskelivat ja etsivät pyramidista erilaisia eläimiä).

Psykologista silmää osoittaa, että sankariksi valitaan ensin ujo majavanuorukainen padon rakentajana. Toisekseen muut eläimet arvioivat väärin pikkupossun urheuden, kun ihmissisarukset Ruska ja Myrsky tulevat hakemaan karkulaista. Pikkupossu hyökkää noin vain vaarallisten ihmisten kimppuun ja vie heidät oikein käsistä pidellen pois metsästä! Suuret aukeamat ovat virkistävän vauhdikkaita ja täynnä pieniä kutkuttavia yksityiskohtia lasten huomattaviksi. Aikuiselle välittäjällekin jää hymy suupieleen.

Vauhtia tuntuu riittävän. Mistähän löydetään niitä rauhallisia, mietiskeleviä lastenkirjoja?

Laatuaikaa & ilmiöopetusta

 

Ei taida olla ihan helppoa, sillä kotimaisissa pientenkin lasten kirjoissa naperoilla riittää puuhaa ja vauhtia. Pahimmillaan homma taitaa olla ikuistettuna Vuokko Hurmeen Hirveässä hopussa (kuv. Noora Katto, Into 2023). Hoppu on tässä personoitu vihreä hirviö, joka saa Virtasia kuvittavan Katon vanhemmat näyttämään rasittuneilta ikälopuilta. Sanoma toki on aivan selvä ja ajankohtainen ja vaikuttava: hoppu vaanii kaikkialta, ja sen taltuttamiseen pitää todellakin keksiä keinot. Varsinkin kun tekoset ulottuvat jo pienempiin lapsiinkin. Lopussa on hauska hengitysharjoitus, jolla  voi aloittaa Hopun nujertaminen.

Mutta laatuaikaa oikein roppakaupalla on Sanna Pelliccionin Onnin ja isin omassa päivässä (Etana editions 202).  Kirjasarjan 11. osa laittaa isän ja Onnin kalastusretkelle. Hyvä näin, joskin kansikuva tuntuu lyövän roolit paikoilleen: isä makoilee, Onni soutaa. Päiväkotilapsista moinen on ok, koska soutaminen on paljon kivempaa kuin makoilu. Huonompinäköiselle sarjassa sinnikkäästi käytetty korkea ja ohut teksti kovin helposti sotkeentuu – myös lukemaan harjoittelevalta.

Sellaista hiljaista ympäristön ja itsensä tutkimista jatkaa Saanko minä silittää sinua Kirsti Kurosen tarinoimana ja Karoliina Pertamon kuvittamana (Myllylahti 2023). Anna minulle mainio maku on edelleenkin suosikkini sanojen, ilmeiden ja hajujen maailmassa. Toki hivelystä, sivelystä ja paijaamisestakin saadaan monia elämyksiä ja malliesimerkkejä. Jaakon sormia alkaa kutkuttaa mummin lämpöinen poski ja ullakon portaiden sileä ja kulunut pinta.  Elollistetut kohteet vastailevat eri tavoin luvan kysyntään, ja valikoima kasvaa kasvamistaan. Opetustakin löytyy, kun veitsi ei pidä silittelystä ja kuuma makaronilaatikko polttaa näpit. Pertamo havainnollistaa kätevästi erilaiset tilanteet ja tunteet ja bonuksena on tuntemuksille omantyylisensä kirjasintyypit. Edelleenkin retki kosketuksien pariin on mukavan aktivoiva ja herättää keskustelua yhä useammista mahdollisuuksista.

Salaperäiset tunteen rajat

 

Olen pitänyt ja pidän Ninka Reitun hersyvästä tyylistä, joka on monille varmaan tuttu Prinsessa Pikkiriikki -kirjoista. Tylli-tyttö vaikuttaakin tässä Prinsessan pikkusiskolta, mutta ei se mitään, kun persoonallisuutta riittää. Pulla Vehnäsessä ja yössä puumajassa (Otava 2923) on herätty väärällä jalalla, eikä mikään mene oikeille urille, joten Mummi tuuppaa tytön lempeästi pihalle leikkimään. Tarvitaan Momma tajuamaan tilanne ja keksimään sopiva uusi kiinnostuksen kohde. Ja sehän on vanha leikkimökki ja piilopaikka puussa! Niinpä Tylli muuttaa puuhun ja aikoo olla siellä koko yön! Reittu kuvaa taitavasti pienen tytön mielenmuutoksia, toisaalta urheuden ja päämäärätietoisuuden – ja sitten hiukan viiveellä syntyvän epäröinnin, yksinäisyyden tulon ja pimeän oudon tunnelman. Onko tiikereitä tuolla viidakossa?

Reittu piilottaa aukeaman kuvaan vastauksen lukijan löydettäväksi – kissa suurine silmineen! Mutta iso tyttö ei peräänny. Sen sijaan Momma ja Mummi päättävät pelätä ja lähtevät turvaan piilomajaan Tyllin viereen. Tosin heiltä ei kiipeäminen enää suju ihan sutjakasti, mutta onnistuu sentään. Kolmistaan on ihanaa vain kelliä majan lattialla, ja Tylli päättääkin aloitta itsenäisen elämän vasta huomenna.

Jäin miettimään kirjan nimeä: Pulla Vehnänen-poni on toki mukana ja katsomassa Tyllin toimia, mutta ei se päähenkilö ole olleenkaan, vaan Tylli. Kirjan aika taitaa olla valoisa kesäyö, koska yö ei oikein näytä yöltä.

Mutta laatuaika läheisten ymmärtäjien kanssa on aina hurmaavaa.