Pöhkön, Hölynpölyn ja Mahaplötsin filosofiat

Suomalaisillalapsilla on hyvät oltavat kirjaston ja kirjakaupan lasten kuvakirjojen äärellä. Välittäjillä on varaa valita ja kokeilla niin huumorintajuaan, äänenkäyttöään, kuvan yksityiskohtien hahmottamista ja lapsen vaativiin kysymyksiin vastaamista.

Ja kaikki tämä lapsen parhaaksi, joka saa kaikkien tutkimusten mukaan elämänpolulleen mitä parhainta virikettä ja avartavaa tukea.

 

 Hulvattomat pähkähullut

Niin, tämä huumori koetuksella-sarja. Koettakaapa aluksi sisäistää vaikka Petri Raivosen Satukielen ihan pöhkö katoaminen (Kumma 2023). Takakansi kertoo, että kirjan hulvaton tarina on ideoitu yhdessä lasten kanssa. Kun siihen lisää Raivion kuvitustyyli, valmiina taitaa olla melkoinen kaaos jossakin galaksin kauimmaisessa kolkassa sijaitsevassa Pöhkömaassa. Aina eivät kuitenkaan lastenkaan ideat saa vastakaikua kaikilta lapsilta – tai välittäviltä aikuisilta.

Hulvattomuus voi sisältää samalla myös paljon sekalaista rekvisiittaa, kissan puhekuplaan filosofisen mietiskelyn ”Minäkin olen alien” tai opastinkilven lakoniseen ilmoitukseen ”Täällä asuu hissi”. Toki aukeamissa on sanoisinko jopa runsaudenpulaa etsiskeltäessä niin päähenkilöitä kuin muitakin sakkeja soittamassa omituisia vempaimia. Valita voi myös meklari Öllimölliäisen mielenliikeitä tai tanssin megatähtien Pääpään ja Pööpöön kiemurteluja. 

Kun Pöhkömaan paras sadunkertoja Satukieli katoaa, etsintäretki on tietysti melkoinen hurlumhei. Kyllä toki välittäjästä tuntuu vähän samalta. Ei ainakaan ihan heti jaksa ryhtyä kirjan mukaan ympättyyn Satukieli-peliin. Siinä kun heti aluksi on otettava mahdollisimman hassu ilme ja saada toiset nauramaan.

Kuinka ollakaan, myös hyvin tuotteliaan Ville Hytösen ainakin kolmas tuote tänä vuonna eli Maa nimeltä Hampampam (kuv. Marja-Liisa Plats, Tammi 2023) esittelee sadunkertojan ja omanlaisensa nonsensen värittämän itämerioloisen Hölynpölyn maan. Kuten Raivion sanastossa Satukieli myös Hampampamissa löytyy Puutyyhti keromassa tarinaa ja kaikki tietävät, että sillä on parhaat narinaiset iltasadut. Muita yhtäläisyyksiä löytää kuvastostakin. Hevoshaassa kasvaa viikunoita, kengissä kurpitsoita ja köynnöksissä kaalipiirakoita. Tarinoiden sankareiksi ilmestyvät tutunoloiset pienet koivistolaiset, roistopää Rauskinpoika Kontiainen, Hilpi-tilhi, eläimistä lutuisin pieni puti ja hirmuinen Krankkrank.

Takakansi toteaa iloisesti, että käsissä on poikkeuksellisen nautinnollinen teos runollisen kielensä ansiosta. ”Hampampamin tarinoita ei voi kuvailla, ne pitää itse kokea – mieluiten ääneen luettuina.” Hyvä on, mutta sujuvan esityksen aikaansaamiseen tarvitaan todella etukäteisharjoitusta. Ja sittenkin tähän kenties kaipaisi Tarmo Mannin ja Lasse Pöystin henkistä tukea. Liekö muuten kannessa tekijän oma piilokuva?

Ville Hytösen kirjojen maailmat tarjoaisivat tutkijalle antoisan viidakon. Esimerkiksi Hämeenlinnan kokoisen kanan (kuv. Minna Mäkipää, Kivasana 2023) takakansi sen todistaa: pähkähullu tarina. Mutta kenelle? Olisiko tässäkin samoja rajoja rikkovia tarinankulmia kuin lasten sepittämissä Pöhkömaan kuvioissa? Rohtori Rienu on kehittänyt superrehun, joka hän aikoo syöttää Hämeenlinnan kokoiselle kanalle. Mukana on samoihin pöksyihin mahtuva kaksoispäinen apulainen. Tarvitaan kuitenkin pienennys eli väärinpäinsuurennuslasi, jotta kana saadaan edes näkövinkkeliin syöttöä varten. Se löytyy Pöksymieheltä ja Paksumieheltä.

Tänä vuonna seikkailee myös prontosaurus Beppe Berliinissä (kuv. Mira Mallius, Enostone 2023). Siinäkin kustantaja suosittelee kirjan sopivuutta 3-8-vuotiaille. No, kustantajilla on usein kaikenlaisia odotuksia. Alarajalla taitaa kyllä suurin osa vitseistä – jos ne niitä ovat – mennä hiukan yli: on mm. berliiniläinen hipsteri, vegaani berliininmunkki, currywursti & soijaleikedönereitä Ehkä kolmivuotiaan kanssa selvitään joistakuista kohdista, mutta siihen on syynä lähinnä Mira Malliuksen kuvitus, mistä voi näppärästi etsiä erilaisia kuvallisia vastineita yli oman sanavaraston meneville ilmauksille. Varttuneiden ruokahifistelyä voin vain ounastella.

 

Pupuperhe ja tutkivaa tiedonhakua

 

Jonkinlaista tiukempaa ja analyyttisempää otetta tämän tyyliseen kerrontaan osoittaa samalla vauhdilla omassa galaksissaan operoiva Jonna Björnstjerna oudolla kaniperheellään. Takakansi kutsuu näitä kolmea tarinaa (pian ilmestyy vielä Kummitusjuna!) kammottaviksi jutuiksi suloisen riemukkaalla otteella.

Homma alkoi Setä Surkeudella (suom. Outi Menna. WS 2022). Niin tarinaa kuin kuvitusta saattoi kutsua merkilliseksi ja runsaasti on yksityiskohtia poimittavaksi.  Lapsellista katselija/kuuntelijaa monet mukana roikkuvat oudot hahmot voivat toki ällistyttää. Hiukan paremmin lapsuutensa satuja muistavat löytävät kenties enemmänkin hauskoja viitteitä ihmeellisistä sattumuksista. Tekijän tyyliin kuuluu, että esimerkiksi Lumikkia pelastamaan tullut prinssi näyttää rakastuvan ohikulkevaan neitoseen. Sinnepä katosi.

Syväjärven salaisuudessa (WS 2023) kanilapset lähtevät sukeltelemaan pelottavaan järveen. Setä Surkeudessa kaniperhe rientää uhkarohkeasti mustikoita poimimaan, vaikka lehdissä on varoiteltu huonoa onnea tuovan Setä Surkeuden olevan liikenteessä. Kaikki alkaa mennä pieleen, äitikin katoaa. Kolmipäinen peikko vie kanilapset ja sedän suoraan kuumaan pataan. Pelastavat enkelit Setä Surkeus ja Täti Tuuri rakastuvat. ”Siitä lähtien Satumetsän asukkailla on ollut välillä hyvää ja välillä huonoa onnea.”

Syväjärvessä taas todella vaanii Merihirviö. Nyt tekijän kuvitustyyli on aluksi jopa selkeän sarjakuvamaista: Pikkuveli katselee, kun isosiko ja -veli pyydystävät kaloja lasipurkkeihin, piirtävät ne ja päästävät takaisin. Pikkuveljeä härnätään peluriksi, koska hän ei halua sukeltaa. Kuinka ollakaan muiden hurjat avunpyynnöt eivät vakuuta pikkuveljeä, ennen kuin kauhea totuus paljastuu. Merihirviä on napannut heidät!

Kuvitustyyli alkaa riehaantua, kun sukelletaan syvyyksiin, tavataan hurjia silakat ja ankeriaat ja onneksi myös vedenalaistontut!  Mutta hirviötä ei voi vastustaa ja tontutkin joutuvat vangeiksi lasipurkkeihin. Hurja mustekala nimittäin kirjoittaa merkittävää tietokirjaa Satumetsän kasvit ja eläimet – tekijä löytyy alareunasta: Maija ”Merihirviö” Mahaplätsi. Juonenpaljastuksiin en ryhdy, mutta neuvokas sankari on tietenkin Pikkuveli.

Pienet kamalat sankarit

 

Marja Lappalaisen ja Jarkko Vehniäisen Hurjasta seikkailusta (Otava 2023) taisimme saada mukavan kumppanit Tatun ja Patun sekä Mauri Kunnaksen hahmoille, sopivasti hiukan nuoremmille nautittavaksi. Sarjakuvapuolella Kamala luonto-tarinat viihdyttävät varttuneita, nyt kirmaavat kamalat pennut metsään esikuviensa lapsikopioina. Ilves, kärppä ja kettu ryntäävät pelastuspuuhiin, kun karsinasta karannut pikkupossu joutuu merihätään. Pian kiipeliin ajautuu samaan hyssykkkään joukko apuun tulleita metsäneläviä. Lopullinen surkea kivellä värjöttelevä joukkue on kuvana aivan ratkitäysosuma (lapsetkin naureskelivat ja etsivät pyramidista erilaisia eläimiä).

Psykologista silmää osoittaa, että sankariksi valitaan ensin ujo majavanuorukainen padon rakentajana. Toisekseen muut eläimet arvioivat väärin pikkupossun urheuden, kun ihmissisarukset Ruska ja Myrsky tulevat hakemaan karkulaista. Pikkupossu hyökkää noin vain vaarallisten ihmisten kimppuun ja vie heidät oikein käsistä pidellen pois metsästä! Suuret aukeamat ovat virkistävän vauhdikkaita ja täynnä pieniä kutkuttavia yksityiskohtia lasten huomattaviksi. Aikuiselle välittäjällekin jää hymy suupieleen.

Vauhtia tuntuu riittävän. Mistähän löydetään niitä rauhallisia, mietiskeleviä lastenkirjoja?

Laatuaikaa & ilmiöopetusta

 

Ei taida olla ihan helppoa, sillä kotimaisissa pientenkin lasten kirjoissa naperoilla riittää puuhaa ja vauhtia. Pahimmillaan homma taitaa olla ikuistettuna Vuokko Hurmeen Hirveässä hopussa (kuv. Noora Katto, Into 2023). Hoppu on tässä personoitu vihreä hirviö, joka saa Virtasia kuvittavan Katon vanhemmat näyttämään rasittuneilta ikälopuilta. Sanoma toki on aivan selvä ja ajankohtainen ja vaikuttava: hoppu vaanii kaikkialta, ja sen taltuttamiseen pitää todellakin keksiä keinot. Varsinkin kun tekoset ulottuvat jo pienempiin lapsiinkin. Lopussa on hauska hengitysharjoitus, jolla  voi aloittaa Hopun nujertaminen.

Mutta laatuaikaa oikein roppakaupalla on Sanna Pelliccionin Onnin ja isin omassa päivässä (Etana editions 202).  Kirjasarjan 11. osa laittaa isän ja Onnin kalastusretkelle. Hyvä näin, joskin kansikuva tuntuu lyövän roolit paikoilleen: isä makoilee, Onni soutaa. Päiväkotilapsista moinen on ok, koska soutaminen on paljon kivempaa kuin makoilu. Huonompinäköiselle sarjassa sinnikkäästi käytetty korkea ja ohut teksti kovin helposti sotkeentuu – myös lukemaan harjoittelevalta.

Sellaista hiljaista ympäristön ja itsensä tutkimista jatkaa Saanko minä silittää sinua Kirsti Kurosen tarinoimana ja Karoliina Pertamon kuvittamana (Myllylahti 2023). Anna minulle mainio maku on edelleenkin suosikkini sanojen, ilmeiden ja hajujen maailmassa. Toki hivelystä, sivelystä ja paijaamisestakin saadaan monia elämyksiä ja malliesimerkkejä. Jaakon sormia alkaa kutkuttaa mummin lämpöinen poski ja ullakon portaiden sileä ja kulunut pinta.  Elollistetut kohteet vastailevat eri tavoin luvan kysyntään, ja valikoima kasvaa kasvamistaan. Opetustakin löytyy, kun veitsi ei pidä silittelystä ja kuuma makaronilaatikko polttaa näpit. Pertamo havainnollistaa kätevästi erilaiset tilanteet ja tunteet ja bonuksena on tuntemuksille omantyylisensä kirjasintyypit. Edelleenkin retki kosketuksien pariin on mukavan aktivoiva ja herättää keskustelua yhä useammista mahdollisuuksista.

Salaperäiset tunteen rajat

 

Olen pitänyt ja pidän Ninka Reitun hersyvästä tyylistä, joka on monille varmaan tuttu Prinsessa Pikkiriikki -kirjoista. Tylli-tyttö vaikuttaakin tässä Prinsessan pikkusiskolta, mutta ei se mitään, kun persoonallisuutta riittää. Pulla Vehnäsessä ja yössä puumajassa (Otava 2923) on herätty väärällä jalalla, eikä mikään mene oikeille urille, joten Mummi tuuppaa tytön lempeästi pihalle leikkimään. Tarvitaan Momma tajuamaan tilanne ja keksimään sopiva uusi kiinnostuksen kohde. Ja sehän on vanha leikkimökki ja piilopaikka puussa! Niinpä Tylli muuttaa puuhun ja aikoo olla siellä koko yön! Reittu kuvaa taitavasti pienen tytön mielenmuutoksia, toisaalta urheuden ja päämäärätietoisuuden – ja sitten hiukan viiveellä syntyvän epäröinnin, yksinäisyyden tulon ja pimeän oudon tunnelman. Onko tiikereitä tuolla viidakossa?

Reittu piilottaa aukeaman kuvaan vastauksen lukijan löydettäväksi – kissa suurine silmineen! Mutta iso tyttö ei peräänny. Sen sijaan Momma ja Mummi päättävät pelätä ja lähtevät turvaan piilomajaan Tyllin viereen. Tosin heiltä ei kiipeäminen enää suju ihan sutjakasti, mutta onnistuu sentään. Kolmistaan on ihanaa vain kelliä majan lattialla, ja Tylli päättääkin aloitta itsenäisen elämän vasta huomenna.

Jäin miettimään kirjan nimeä: Pulla Vehnänen-poni on toki mukana ja katsomassa Tyllin toimia, mutta ei se päähenkilö ole olleenkaan, vaan Tylli. Kirjan aika taitaa olla valoisa kesäyö, koska yö ei oikein näytä yöltä.

Mutta laatuaika läheisten ymmärtäjien kanssa on aina hurmaavaa.