Tove Jansson, kartat ja Moers, satiiri

Viimeisiä kakkosnumeroita ilmestyy sopivasti kesälomille luettavaksi. Onnimanni on tuhti kokoelma kotimaisten lastenkirjan kuvittajien pohdintoja työstään. Lastenkulttuurin aikakauskirjassa Tyyris Tyllerössä on ohuena vihreänä lankana kasvatus, filosofia muumien tapaan ja muutenkin Janssonin erilaiset kurkotukset mm. karttojen maailmoihin. Numeron taiteilijana on Virpi Talvitie joka esiintyy myös Onnimannissa.

Kaisa Lange pohtii artikkelissaan lukijaa haastavien teosten kokemisesta ja ottaa esimerkikseen uuden Iloa kouluun -kirjan, joka kyseenalaistaa nykykoulun ilmapiirin. Vaikka lasten oppimistulokset ovat hyviä, koulussa ei viihdytä. Ilo ei viihdy hiljaisuuden pedagogiikassa, eikä pelkästään pulpetissa istumisella päästä pitkälle. Mutta hyväksyvätkö opettajat ilon keskeiseksi tekijäksi koulussa? Tuntuuko iloinen koulu keinotekoiselta ja kosiskelevalta? Kaisa Lange käy ongelman kimppuun useiden kiintoisien tutkimusten kautta. Koulun on annettava tilaa oppilaiden ajatella, tuntea ja toimia. On pohdittava omaa näkemystä kasvatuksen ja opetuksen suhteista, mutta myös opettajan työkenttää sekä koulun arkkitehtuuria.

Kuvittaja ja graafikko Ulla Etto tarkastelee laajassa esseessään saksalaisen Walter Moersin luomaa maailmaa, Zamoniaa, ja sen kirjojen kuvamaailmaa. Moers on kuvittanut kirjansa omalla surrealistisella tavallaan. Etto löytää mustavalkoisista viivapiirroksissa laajan kirjon erilaisia kuvan määritelmiä, joita myös hyvin vaihteleva typografia tukee. Onko kysymyksessä kuvitettu kirja, eeppinen kuvakirja vai alkuperäinen kuvakirja (the genuine picture book -termi on hänellä tekstissä)? Palkittu ja arvostettu tekijä on myös satiirinen ja poleeminen, joka on tehnyt myös sarjakuvia Adolfin seikkailuista eli hulvattoman parodian Hitleristä. Hyvin omalaatuinen on myös kirja Hurja matka halki yön, missä Moers on sepittänyt tarinansa Gustave Doren etsauksiin muista teoksista. Eton mielestä Moers on myös nimenomaan saksalainen kirjailija ja Bertolt Brechtin jälkeläinen.

Niklas Bengtssonin tulevasta teoksesta Kummat kirjat esitellään luku tieto- ja kaunokirjallisuuden kartoista, erityisesti fantasiakirjojen rikkaasta maailmasta. Bengtsson käyttää käsitettä monimuotokirjat vähän tutkitusta alueesta, johon kuuluvat erimuotoiset lastenkirjat pelikorteista ja kuvasalkuista palapelikirjoihin. Kuuluisimpia karttoja ovat tietysti J.R.R. Tolkienin ja Tove Janssonin kirjojen maantiedettä tutkailevat piirrokset. Janssonhan kuvitti myös Tolkienin Hobbitti -kirjan ja sen kartat. Bengtsson löytää paljon muitakin esimerkkejä Neil Gaimanista Michelle Paveriin, Kenneth Grahamesta A.A.Milneen. Walter Moersin Zamonian kartat laajenevat puolestaan uusille alueille: luonne voi vaihdella konkreettisesta kartasta humoristiseen ja symbolistiseen. Kuvassa Moersin tulkinta karhustaan miettimässä, kannattaako hypätä hetuloista valaan alahuulelle - vai onko se menoa ojasta allikkoon?

Riika, Muumilaakso ja Turku

Tove Jansson on siis mukana monessa, myös musiikissa. Johanna Lindstedt on "laulanut" läpi uuden, palkitun Muumilaulukirjan ja hyväksi havainnut niin sanat kuin sävellyksetkin. Lastenkulttuurin kantavat voimat, säveltäjä Soili Perkiö  ja runoilija Hannele Huovi ovat inspiroituneet tuottamaan runoja ja musiikkia muumien maailmasta ja sen hahmoista reippaalla otteella. Kokoelman retkeksi rakennettu muoto on tuttu ja tavanomainen. Muumiperheen lauluretkellä matkaillaan ja kuvaillaan tunnelmia, joita muumihahmot kokevat ja tiloja, joissa ne liikkuvat. Paikoin aika räväkänkin musiikkiretken sävelet runoineen ja toistoineen houkuttelevat jammailemaan ja tanssimaan. On myös muistettava varhaisempi, Tove ja Lars Janssonin sekä Erna Tauron tekemä Muumiperheen laulukirja, joka on uuden rinnalla erinomainen parivaljakko Muumien maailmaan.

Toimittaja Arja Kanerva on jatkanut matkojaan kuvituskilpailujen ja näyttelyiden perässä ja raportoi Latviasta, Riiasta. Osana Euroopan kulttuuripääkaupungin projekteja oli kuvakirjakilpialu First Riga Picture Book Quadrennial sekä konfrenssi teemalla The world in a Picture Book. Itämeren maista tulleiden osanottajien joukosta voittajaksi valikoitui venäläinen Ekaterina Slina ja "Time Thief". Loisteliaat, hehkuvat värit ja vaihteleva perspektiivi tekivät tästä aikavarkaan tarinasta houkuttelevan. Mielenkiintoista oli myös "Aistien palkinto" eli löytää kirjoista ja kuvituksista eri aisteihin vetoavia näkökulmia. Esimerkiksi näköaistipalkinnon sai eestiläinen Katrin Ehrlich teoksestaan "Sliding Stories" johon oli liitetty origamin taittelua. Konferenssin puhujat, mm. saksalainen Jutta Bauer ja ALMA-palkinnon voittanut belgialainen Kitty Crowther valottivat kuvaesimerkein työskentelytapojaan.

Mediataiteilija Anneli Nygren on puolestaan haastatellut Kati Keskihannua, joka on ollut keskeisenä tekijänä turkulaisissa lastenkulttuuriprojekteissa. Lastenteatterissa ja -musiikissa alkoivat sukat pyöriä jaloissa. Villasukkatalossa teatterilaiset pitivät esityksiä omalla pihallaan, ja kutsuivat lapsia peremmällekin huoneisiin. Laulu- ja soitinyhtye SukkaShokkiSakki puolestaan keräsi lasten ja aikuisten tekstejä sanoituksikseen ja keikkaili ympäri maakuntaa erinäisissä tapahtumissa. Ja mikä on oikeastaan lasten Seikkailupuisto?

Hyviä näyttelyitä, mainioita lastenkirjankuvittajia

Itse mietin Tove Janssonia käsittelevien kirjojen antamaa kokonaiskuvaa taiteilijasta ja etsin esimerkiksi suosikkikirjastani Vaarallinen matka erilaisia tulkintoja. Miksi muuten Janssonin ja Astrid Lindgrenin suhdetta ei vielä ole kunnolla käsitelty? Esillä on myös tuore suomenruotsalaisia kuvantekijöitä esittelevä julkaisu, Pro Artibus-säätiön näyttelykirja Finnish Illustarations for Children, mistä löytyy myös yhdeksän tekijän esittelyt ja pohdinnat kuvakirjojen maailman muuttumisesta ja tilanteesta tänään. Mutta onko todella niin, että Tove Jansson on ollut vaarallinen suomenruotsalaisille? - tutkijat toteavat, että Jansson on ylivoimaisena lamaannuttanut kuvakirjan tekijöitä, eikä ole uskallettu tehdä omia töitä! Tammisaaren Elverketissä, Kustaa Vaasan katu 11, on elokuun alkuun saakka mahdollisuus tutustua 9 kuvataiteilijan "taloon", missä voi astua sisään, kurkistaa ikkunasta ja tutkiskella alkuperäispiirustuksia ja luonnoksia. 

Muuten - mikä onkaan alkuperäispiirros tai luonnos, kun teokset viimeistellään tietokoneella? 

Samaan saumaan putosi postiluukusta myös harvinaisen paksu Onnimanni 2/14. Tukevuus selittyy kuvakirjan tekijöiden luentokavalkadista keväällä Tampereella, missä kymmenen tunnettua lastenkirjataiteilijaamme kertoivat töistään ja työskentelytavoistaan. Nuo esitykset on toimitettu nyt Onnimanniin. Tämä on todella mukava lisä kuvakirjojen kuvittajien vähälukuiseen kirjallisuuteen. Erikseen voi kiittää toimittajaa, Päivi Heikkilä-Halttusta kattavista teos- ja näyttelybibliografioista. Niistäkin näkee, miten laajasti kuvittajamme ovat hyörineet kotimassa ja rajojen ulkopuolellakin. Lisää vielä tarvitaan, mutta kenties esitelmät jatkuvat uusilla nimillä myöhemmin - jäin kaipaamaan niin Laura Valojärveä (pian alan ensimmäinen tohtori?) tai vaikkapa Julia Vuorta tai tietokuvien tekijöitä. Nyt voi tutkailla originaaliongelmiakin Kristiina Louhesta Mauri Kunnaksen, Jukka Lemmetyn, Mika Launiksen kautta Markus Majaluomaan, Katri Kirkkopeltoon, Christel Rönnsiin (mukana myös Pro Artibus-näyttelyssä), Anne Vaskoon, Marika Maijalaan ja Virpi Talvitiehen, jonka Tyyris Tyllerön takakannen kuva Timo Parvelan Maukasta ja Väykästä on mainio tervehdys kuukauden kesäloman alkajaisiksi! 

Kirjaston tädit, kuluneet kirjat ja Lukuvarkaus

Latviassa avattiin uusi Riian pääkirjasto vuoden alussa. Siellä ei kaupungin johto ollut kovin innostunut pytinkiin, vaan kuvasi sitä ostoskeskukseksi. Sietääpä Helsingin miettiä vielä kokonaisilmettä? Sen sijaan itse latvialaiset osoittivat mielenkiintoisesti tukeaan. 18.1. viitisentoistatuhatta ihmistä muodosti elävän pakettilinjan vanhasta uuteen Väinäjoen toiselle rannalle ja kuljetti kädestä käteen parituhatta kirjaa paikoilleen. Siinäpä melkoinen mainos!

Sitä taitaa Kirjastoseuran puheenjohtaja Jukka Relanderkin kaivata, koska puhuu Kirjastolehti 3/14 kolumnissaan kirjastotätien korvaamisesta sähkötöpseleillä. Hän kaipaa kirjastotyöläisten esiinmarssia omilla nimillään ja tehokasta näyttämistä, kuka on kuka ja mitä takahuoneissakin oikein puuhataan. Jotkut asiat eivät taida muuttua: minäkin olen aikoinaan moneen kertaan rampannut eri puolueiden kokoushuoneissa puhumassa kirjastotyön syvimmästä olemuksesta - silloin ei vielä tarvinnut niinkään esitellä matkamittareiden, porakoneiden tai sateenvarjojen lainaukseen valmistamista siellä salaisissa takahuoneissa. Kovinpa syvälle ovat juurtuneet stereotyyppiset kuvat nutturapäistä ja ihmisiä pelkäävistä kirjastonhoitajista vielä tänäänkin, kun niistä varoittelee oikein puheenjohtaja. 

Kirjastomarkkinoinnista ilmestyi juuri opaskin eli Arja Juntusen&Jarmo Saartin Ulos kirjastosta - kirjastojen markkinointiviestintä (Avain 2014). Hekin miettivät, pelottaako maailman muuttuminen kirjastolaisia. Taustalla on mielenkiintoinen ETLAn tuore arvio: 97% todennäköisyydellä kirjastotyöntekijöiden ammatti häviää tai sisältö muuttuu olennaisesti parinkymmenen vuoden kuluttua. Tätä voisi tukea tietysti yksinkertainen laskutoimitus: vielä "vanhanaikaista" kirjanlainausta harrastavat seniorit taitavat tosiaan olla jo sukupuutossa tuon ajan kuluessa. 

Kirjastojen monopoliasema aineiston saataville asettamisessa on myös murroksessa, kun hankkimisen sijaan asiakkaat haluavatkin entistä enemmän elämyksiä, kokemuksia - usein yhteisöllisyyden kautta. Yliopistojen kirjastojen ydintoiminta käy suuntaviivaksi: se on muuttunut digitaalisten tieteellisten aineistojen jakeluksi tietoverkossa. En tiedä onko kirjan monien ideoiden ja iskulauseiden (mm. mainio Lainaa kirja kirjastosta - saat sen edullisesti ja ekologisesti) tai tukevien markkinointirunkojen esittelyn jälkeen kuitenkin samanlainen tunne kuin aikoinaan viestintäguru Osmo A. Wiion summa summarumissa:"Viestintä yleensä epäonnistuu - paitsi sattumalta."

Kuluneitten kirjojen sirkus

Onko sitä paitsi kirja-ala onnistunut jotenkin paremmin lukemisen ja kirjan merkityksen ilosanoman perillemenossa? Pian ovat taas Vammalassa Vanhan kirjallisuuden päivät (kesäkuun viimeisenä viikonloppuna), jotka pian täyttävät melkoisia vuosia: ensimmäiset pidettiin 1985. Silloin Iltalehden toimittaja uutisoi asiasta varsin kriittiseen sävyyn eli "kuluneitten kirjojen katsojaisista". Nythän päivistä on tullut merkittävä kesätapahtuma ohjelmineen ja tietysti vanhan kirjallisuuden myyntitapahtuma. Aikoinaan muuten juuri Vanhan kirjallisuuden tiedotustilaisuudessa 1988 kirjailija Kaari Utrio näin jälkikäteen ajatellen puhui taas tietävän ennustajan suulla, kun hän mietti kirjan tulevaisuutta. Utrio sanoi, että kymmenestä julkaistusta kirjasta kaksi kannattaa itsensä ja yksi bestseller kustantaa sitten muut tappiolliset. Hän ihmetteli, miten kansantalous kestää jatkuvasti paisuvaa nimikemäärää. Kirjakauppojen myynnistä tehtävä parhaiden menestyvien kirjojen lista taitaa todentaa väitettä: ylivoimainen bestselleri näyttää olevan Katri Helenan tie tähtiin. Lasten- ja nuortenkirjojen puolella pelaavat sielläkin edelleen käännetyt yhä hurjemmat maailmanvisiot Tähtiin kirjoitetusta virheestä Outolintuun, mutta siellä sentään pitävät pintansa kotimaisetkin Soiva laulukirja ja Muumiperheen lauluretki puhumattakaan elokuvan tukemasta Marjatta Kurenniemen Onnelista ja Annelista. Kesä taitaa olla osasyyllinen mainion Iiris Kalliolan ja Lasse J. Laineen Suomen lasten retkeilyoppaan pääsyyn kymmenikköön.

No, nyt on kustantamoiden ollut näköjään kuitenkin pakko havahtua samaan määräongelmaan, vähän jälkijunassa? Monet alan ihmiset ovat varovaisin sanankääntein puolustelleet tiukentunutta julkaisutahtia samoilla argumenteilla. Kirjailijoille on sen sijaan saattanut tulla järkytyksenä tittelimäärän muuttuminen: kohtelias käsikirjoituksen palauttaminen on tuottanut epäuskoa ja erilaisia reaktioita. Kenties muut, vaihtoehtoiset julkaisukanavat saavat sitten tälläkin tavalla lisää asiakkaita?

Varastamalla maineeseen?

Ehkäpä lasten itsensä valitsemat kirjallisuuspalkinnot ovat sitten päteviä argumentteja kirjojen lukukelpoisuudesta? Onnittelen itseäni, sillä lastenkulttuurijulkaisussa Tyyris Tyllerö 2/2014 kirjoitin  Lasten Lukuvarkausehdokkaista. Nostin omaksi suosikikseni Niina Hakalahden tasapainoisen ja rönsyävällä huumorilla varustetun "muuttajataustaisen" varhaisnuorten kertomuksen Tuukka-Omar ja minilapset (Tammi 2013). Lähelle arvelin pääsevän Tinkan ja Taikan uusien seikkailujen eli Noidanruohon salaisuuden (WS). Kuusi lapsiraatilaista (3.lk-6.lk) antoivat samalla mukavaa palautetta kirjoittajille. Tuukka-Omar on saanut kuvittajakseen todella vauhdin sävyyn sopivat Jukka Lemmetyn hulvattomat hahmot. Mukana on päivänpolttavia aiheita, mutta sopivin annoksin: koulun pihalla sijaitsevan Jänis-baarin suojelemisen, korrektin ruotsalaisserkun Kasperin opettamisen kunnon tavoille, yksivuotiaan pikkusisko Bellan hoitamisen nerokkaat ratkaisut ja tietysti minipossu Jaskan sairastuminen sikaruusuun. Ehkäpä tuo kokonaisuudesta kumpuava osoittelematon sanoma on maailman muuttumisen kokeminen - ehkäpä joskus liiankin nopeasti jopa varhaisnuoren elämässä?

Nuoruus, nuukuus ja hyvä elämä

Perjantaina 6.6. julkistettiin kaksi kiinnostavaa teosta kunnianarvoisassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa Helsingissä. Kirjojen  nimet selittävät jotain: Nuoruuden sukupolvet ja Oi nuoruus! Jälkimmäinen on kirjoittaja-antologia ja omaelämänkerrallisia tekstejä nuoruudesta eilen ja tänään, toinen taas pyrkii sitten hahmottamaan teemoja ja kysymyksiä tekstien takaa. Nuorisotutkimusseura, SKS ja Nuoren Voiman Liitto järjestivät kirjoituskilpailun kaikenikäisille suomalaisille lapsuuden ja nuoruuden tunnoista. Nelisensataa vastaajaa 1917 ja 1998 väliltä kuuli kutsun. Jo vastanneita tutkittaessa paljastuu pari asiaa: alle 25-vuotiaista 102:sta kirjoittajasta kymmenen oli poikia. Eniten muistelijoita löytyi 1930-40- luvuilla syntyneistä. Nuoruuden sukupolvet -teoksessa puolestaan tarkastellaan aineistoa nuoriso- ja sukupolvitutkimuksen, nuoruuden historian, elämänkerta- ja muistitietotutkimuksen perinteen kannalta (Nuorisotutkimusseura 2014, kansi Anna Tolonen&Sole Lätti).

Miten käy? Onko esimerkiksi nuoruuden kokemuksissa myös jotain  sukupolvesta toiseen pysyvää? Onpa kyllä: esimerkiksi epävarmuus. Mutta sekin on vanhemmilla kytkyssä yhteisöön, vanhempiin, sotaan, työhön, kun nuoremmilla paineet ovat henkilökohtaisia, nuorella on yksilöllinen pakkovalinta, kun mahdollisuudet ovat "rannattomat". Miten päästä mukaan "hyvään elämään" aikuistumisen myötä? Eräällä nuorella muuten siihen kuului mm. kokoomusta äänestäminen. Oi nuoruus -antologiaan ovat päässeet mukaan palkitut kirjoitukset, joskin niitä ei eritellä. Lukukokemus on avartava ja ehkä monelle iästä riippuen myös nostalginen/pelottava. Vanhemmissa lapsuus ja nuoruus koetaan myönteisemmin - pitempi perspektiivi antaa jälkiviisautta. Nuorten arjen harmaus, yksin oleminen, kun kavereilla on jo kaikkea, on ainakin riipaiseva. Varsinkin kun ilmeisesti myös nuo "menestyvät" kaverit kokevat samalla tavalla.
Mitään suoranaista vertailua ei siis voine tehdä. Musiikin kuuntelun puolella todettiin outo ilmiö: kun 50-luvulla alkoi olla nouseva tarjonta erilaisia uusia musiikkilajeja ja yhtyeitä Paul Ankasta Elvis Presleyn myötä Beatles-hurmioon, niin ei ollutkaan välineitä kuuntelemiseen. Tämä taas tuotti uutta yhteisöllisyyttä, kun kokoonnuttiin jonkun onnekkaan levysoittimen omistajan luokse. Tutkijat toteavat myös, miten myönteiset aikuismallit häviävät, koulu koetaan kautta aikojen instituutiona ahdistavana ja epäviihtyisänä. Koulu näyttää aina asettavan raamit nuoruudelle.
Mutta jos aina ollaan myös etsitty sukupolvikokemuksia, niin onkohan jotenkin lohdullista nykyinen trendi isovanhempien statuksen nostossa? Sukupolvikirjoja lapsille, nuortenkirjojen ahdistusten välipaikkana usein isovanhempien tyyssijat, niin, ja tietysti trendi on myös tuotteistettu oppikirjaksi: 48 tapaa käyttää täysipainoisesti hyväksi isoisää/isoäitiä...

Nuukailevat vanhemmat

Laura Honkasalo pyrkii varmaan hyväksi vanhemmaksi, ja ainakin hän ahkerasti käyttää hyväkseen vanhojen arvokasta elämänhallintaa. Kirjassa Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman (Kirjapaja 2014, kansi Katja Kuittinen), suoraan edelliseen nuorisomaailmaan pureudutaan otsikolla Vaatimaton vauva. "Nuorten asenteita kauhistellessa pitäisi muistaa, että he ottavat aina oppia aikuisilta. Aikuisten maailma on jo pitkään ollut äärimmäisen materialistinen. Teinejä kritisoidaan siitä, että he haluavat olla julkkiksia, ja lapsia siitä, että he unohtavat olla lapsia ihaillessaan Rihannaa ja Lady Gagaa. Samaan aikaan aikuiset luovat itsestään eräänlaisia julkkiksia sosiaalisen median ja blogien kautta, ainakin omassa tuttavapiirissään. --- Hippiajan ilosanoma rauhan, rakkauden ja välittämisen jakamisesta on vaihtunut uskoon siitä, että jokainen on poikkeuksellisen upea tyyppi, joka ansaitsee oman tosi-tv-sarjan ja kaksituhatta paria merkkikenkiä, kuten Paris Hilton. Sama överiys näkyy suomalaisnuorissakin. --- Ajattelen sota-ajan vauvaa, joka kiikutettiin rottinkikorissa pommisuojaan. Olemme kulkeneet vain muutamassa vuosikymmenessä matkan äärimmäisestä niukkuudesta liianlliseen yltäkylläisyyteen. Ei ihme, jos psyykemme laahaa perässä."
Mainioitten osioiden otsikot kertovat jo paljon: Tähteet talteen, Herkkuja huokeammin, Ruukkukasveja rahatta, Ihmeitä iholle keittiöstä, Kenkäkaaos. Esimerkiksi otsikolla Vaatekaupassa mummon ohjeilla otetaan kärkevästi kantaa nuorisollekin niin tuttuun hengailuun ja mielihaluun perustuvaan hamstraamiseen. Miehistä en oikein tiedä, mutta hiukan tuntuu tutulta Honkasalon huomio miten ollaan totuttu ostelemaan vaatteita milloin milläkin tekosyyllä - ainahan on tulossa jokin erikoinen tilaisuus.

Honkasalo kirjoittaa kertakaikkisen näpsäkästi ja viihdyttävästi pahuksen tärkeistä ja kipeistäkin asioista juuri nyt kun lama-sana alkaa näkyä siellä täällä. Hän toki luistavasti pakinoi, mutta lomassa on tiukkoja neuvoja ja tutkittua tietoa eri asioista. Muutoksen itsessäsi on lähdettävä jostakin muualta kuin vaatekaupan kassalta. Vaatteita tarvitsee vähemmän kun niitä hoitaa kunnolla. Mitä ainetta vaatteesi ovat? Luonnonkuidut? Kierrätettävät asusteet? Vaatteen paino? Mitä hinnannousu kertoo? Onko vetoketjut vedetty halvemmasti? Tarkista saumat. Takissa on oltava ainakin yksi takasauma. Ja niin, kirpputoreilla kannattaa etsiä mummopöytiä! Lisäksi Honkasalo ottaa mukaan kommentteja, alaan liittyvää kirjallisuutta, vanhojen ammattilaisten aarteita kuten iki-ihanan Emännän kodinhoito-oppaan vuodelta 1941.
Pitäisiköhän Honkasalon tehopläjäystä suositella uudeksi koko kansan Lamanykyihmisen kodinhoito-oppaaksi. Pannaan tuomitun laman voisi tuosta poistaa. Onhan tässä mukana nimittäin myös alan filosofiaa, sillä nuukailu on pitkän perinteen omaava tapa käsitellä elämää. En sitten tiedä mitä tapahtuu todella, kun nuukailusta tulee yleisesti hyväksyttävä muotitrendi? Kirjan lopussa onkin muutama varoittava muistutus liian innokkaille nuukailijoille. Ei pidä joutua koukkuun, vaan muistaa terve järki, olla aikapihi ja säästää voimia! Tälle kirjalle suosittelisin tarkastusta myös tiedonjulkistamisen valtionpalkintoja ensi syyskaudelle pohdittaessa.

Mielihyvin luettuja, mutta...

Minunkin blogeissani on joskus kaivattu hyvin kustannustoimittajan läsnäoloa. Varsinkin silloin kun käsissä on hyvä idea ja outo kokonaisuus. Olli Kuusiston Morttu Mursu -faktio kertoo mursun elämästä toisaalta fiktiivisen inhimillistetyn mursun tasolta, toisaalta sisältää syventävää ja taustoittavaa faktaa. Jälkimmäinen toimii useimmiten varsin hyvin, joskin looginen kulku väliin katkeaa, kun äkkiä esitelläänkin vaikkapa noitarummun olemusta. Kun pitäydytään luonnossa, eläimissä, kasvillisuudessa, maantiedossa, homma on oikein hyvin hoidossa ja kiinnostavaa. Sitä toimittajan kättä olisi sitten toivonut fiktiivisen tekstin läpikäymisessä. Väliin mursuneidon etsintää, väliin mursufaktaa, väliin aarteenetsintää... Ja en ainoastaan minä vaan koelapsilukijatkaan eivät jaksaneet innostua Gennadin Lapinin oudon summittaisiin piirroksiin.

Entäs sitten tämä zombit mieleen tuova kansikuva Kummajaisten kylässä? Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen tarinat (kuvitus Miranda Koskinen. Haamukustannus 2014) eivät nimittäin lainkaan ole outoja, vaan hauskoja, lämpimiä ja näppäriä arkipäivän lapsirealismia hohkaavia juttuja. Oikeastaan Koskisen viivapiirustukset ovat sitä kummajaista eli niistä jotenkin tulee mieleen Pixonin pojat tai muut vampyyrityyppit.
Viides-kuudesluokkalaisten toilaukset Korpikylässä ilmeisesti jossakin Pohjanmaalla ovat siis mainioita. On vähän sääli oikeastaan, ettei jutuista ole tehty toisella tavalla kuvitettua, kovakantista kirjaa. Samaan syssyyn on saatu lieviä rakastumisen ongelmia, isovanhempien kekseliäisyyttä ja lämmintä tukea nuorille, koulun menoa ja opettajien omia suruja. Ja myös vanhoja taruja, oikeita kummitusjuttuja ja vähän väärempiä; kokonainen elämänkirjo. Miellyttävä tuttavuus. Mutta kumpi on kirjoittanut mitä vai ovatko haamut sanelleet?

Crossover, Lastenkirja ja kissat kirjastossa

Muistan lukeneeni miten Jukka Parkkinen kertoi eräästä vierailustaan koululuokkaan, joka oli tutkinut hänen Korppi-kirjojaan. Kun kirjailija sitten kysyi, mitä mieltä oppilaat olivat kirjojen  huumorista, yksi oppilaista totesi vakaasti: Eivät ne minusta ole hauskoja kirjoja.

Olipa tämä muistuma oikein tai väärin, niin se tuli mieleen Maria Laakson väitösjulkaisua selaillessani. Hän on tehnyt sen monitasoisesta huumorista ja kaksoisyleisön puhuttelusta Kari Hotakaisen Lastenkirjassa, Ritvassa ja Satukirjassa otsikolla Nonsensesta parodiaan, ironiasta kielipeleihin. Laakso puhuu alussa käsitteistöä selventäessään lastenkirjan määrittelyn vaikeudesta. Näin päästään mielestäni aika vähän käsiteltyyn crossover-kirjallisuuteen, sekä lapsi- että aikuisyleisöjen puhutteluun pyrkivään kaunokirjallisuuteen. 

No, Kari Hotakaisen kirjojen kohdalla tekisi mieli sanoa Parkkisen lukijan tavoin lakonisesti: Eivät ne minusta ole lastenkirjoja. Pikemminkin Kallion ilmaisulukion oppilaat voisivat nauttia ristiinkirjoittamisen taidokkaista ristiretkistä tai humoristisesta rekisteristä ja sen synnyttämistä koomisista keinovalikoimista. Sanoohan muuten Hotakainen itsekin aika selvästi edelliset määritelmät kiteyttäen: "Buster Keatonin ja Lastenkirjan kirjoittaneena olen saanut vastata teoistani eli kysymykseen: Onko Buster Keaton romaani ja onko Lastenkirja ja Ritva lasten- vai aikuistenkirjallisuutta. Ne ovat minun lihaani ja vertani, syökää ja tulkaa kylläisiksi."

 Laakso tarkasteleekin Hotakaisen lihaa ja verta toiverikkaasti kuitenkin "kaksoisyleisöä puhutteleville teksteille ominaisen estetiikan ja retoriikan edustajina, eli läpikotaisin monitasoisina, kaikenikäisten lukijoiden tarpeisiin, odotuksiin ja kykyihin mukautuvina teoksina."

Ehkä jotakin perillemenon helppoudesta tai vaikeudesta Hotakaisen teoksissa kertoo tutkimuksen sivumäärä, lähes neljäsataa sivua koomisesta ruumiista elollisen ja mekaanisen väliseen inkongruenssiin? 

Mitä mielenkiintoisimmat neljäsataa sivua!

Älköön luultako, ettei Laakson opus olisi tärkeä ja todella uraauurtava luotaus juuri hankalaan crossover-ilmiöön ja yleensä lastenkirjan moninaisiin lukijakohderyhmiin. Sen alkuosa käsittelee juuri näitä ongelmia ja on samalla mainio yhteenveto tehdyistä tutkimuksista ja käsitteistön muovaantumisesta. Nonsensekin saa terävän kokonaisesittelyn. Laakso toteaa, ettei lastenkirjalle ole olemassa yksinkertaista määritelmää ja mitä Peter Hunt on sanonut: "lastenkirjallisuus on varsin kummallinen luokitus, kaoottinen kokoelma tekstejä, joilla ei ole keskenään muuta tekemistä kuin jonkinlainen määrittelemätön suhde lapsiin." Siihen kuuluu sitten ehkä mitkä kirjat kiinnostavat lapsia, mitkä kirjat kustantajat ja kirjastot luokittelevat lastenkirjoiksi tai lastenkirjan ominaispiirteiden luettelointi. Itselleni läheisistä kirjoittajista Laakso mainitsee mm. Aidan Chambersin, joka on näppärästi muistuttanut, että "Lapsilukija ei kuitenkaan välttämättä osaa mukautua tekstiin, vaan olettaa tekstin mukautuvan puhuttelemaan juuri itseään." Toinen on taas alkuaikojeni guru Göte Klingberg, jonka adaptaatio-teoriaa lämpimästi mietiskelin. Käytännössä on aina kysymys tekstin muokkaamisesta soveltuvaksi tuohon lapsilukijan oletettuun omaksumiskykyyn. Laakso ei tyrmää ajatusta kokonaan, mutta puhuu mieluummin "yleisön puhuttelusta", jottei lapsilukijaa ajateltaisi jotenkin epätäydellisenä aikuisena. Itse teen tietoisesti idean ja synopsiksen siirtämistä suoraan paperille ajatellen myös vastaanottajan ikää, tietämystä, osaamista ja kiinnostuksen kohteita. Nyt se  onkin hyvin ajankohtainen, kun on luovutettava pian käsikirjoitus varhaisnuorten jännäristä 1950-luvun Helsingissä... Ja tästähän jo 80- ja 90-luvuilla saatiin aikaan paljonkin mielipiteenvaihtoa sydänverellään kirjoittavien kanssa.

Toinen mukava osuus on Laakson kartoitus huumoriin suhtautumisesta - lasten ja lastenkirjojen kohdalla siis yksi hankalimmista tulkinnoista. Ehkä ilmaan jää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, sittenkin, vaikka Hotakaiselta taitaa löytyä kaikkia lajeja. Milloin jokin on hauskaa? Miksi jokin on hauskaa? Mikä tekee jostakin hauskaa? Miksi jokin ei ole hauskaa? Toivottavasti ei ole kovin latistavaa tutkijoiden kannalta kertoa, miten esimerkiksi television lastenohjelmien kartoittajat ovat asian muistiinmerkinneet. Hauskinta lasten mielestä on, kun kilpikonna pissaa toisen päälle. 

Maria Laakson pohdinnat ja yhteenvedot toivottavasti herättävät kiinnostusta yleisemminkin. Jälleen kerran on kysymys miten tärkeitä tutkimustuloksia ja argumentteja voitaisiin popularisoida.

Lastenrunojen kiemurat

Tuo kaksoisyleisön puhuttelu on mainio käsite myös moninaisten lastenrunojemme lukemisessa. Varovaisesti arvioitsijatkin ovat silloin tällöin jo miettineet, ovatkohan nämä kuitenkin enemmän aikuisten sanaleikkejä. Täytyy sanoa, että juuri runoissa lapsen keskeytykset hiukan mataloittavat riimien lukemisen soljuvuutta. Siitä taitaa huomata kaksoisyleisön toisen puolen joko tiedontarpeen tai  ei niin kiinnostavan tekstin imun. Tai sitten välittäjän äänen nukuttavuuden? Siihen muuten on kätevä keino: Pia Perkiön ja Sanna Pelliccionin kuvittaman Huuhkajan hotellin (Tammi 2012) runot voi kuunnella cd:ltäkin. Sitä paitsi runot ovat väliin kuin proosaa, mutta säilyttävät kuitenkin kivan rytmisen poljennon.

Toisaalta meillä alkaa olla sellaisia esikuvia, joiden ohi jotain uutta esittämään on aika vaikea nousta. Oli muuten aika hauska törmätä eestinkieliseen Itkoseen, mutta näin vain on, että mies on sielläkin suosittu. Mónus sajuilm (Tammerraamat 2013) on tunnetun lastenkirjailija Leelo Tungalin kääntämä kokoelma Leikkihaitarista, Kaupunkiretkestä ja Sanamaasta. Nyt täytyy kyllä sanoa, että Meelis Aruleppin aika krouvi piirroskuvitus ei yllä Itkosen kotimaisten kirjojen kuvittajien rinnalle. Näin on, että vaikkapa Astronautin rusinapullan (Otava 2013) tai  Keinuhevosen kengittäjän (Kirjapaja 2013) vauvojen kuvamaailman luonut Matti Pikkujämsä sopii juuri tällaisiin töihin; yllättäviin tilanteisiin, sanojen luomien hassunkuristen maailmojen  ilmentämiseen.  

Kissat ovat valloittaneet viime aikojen kansien välit. Tuula Korolaisen ja Virpi Talvitien Kissa kissa kissa (Lasten Keskus 2013) runot ovat takuulla kaksoisyleisön mieleen. Osin osin pienimpien, osin vähän varttuneemman,sillä paikoin on selitettäviä sanoja Sinuhesta Karnakiin, uraputkesta södeliiniin,  ainakin meikäläisen aikuisen kertojan mielihyvin tulkittaviksi. Tuula Korolaisella on naseva taito ottaa tilanne hauskasti haltuunsa ja tiivistää se yleispätevään opetukseen tai hauskaan huipennukseen. Erityisesti sydämeni suli kissan kriittiseen kommenttiin kirjastojen lukukoirista. Niinpä, tasa-arvoa pitää olla, mutta kukapa olisi sitten ensimmäinen kirjasto lukukissoineen? Kissat kirjastoihin! runo päättyy vetoomukseen: "Tasa-arvoa se loukkaa suorastaan,/että kirjastoihin otettu on koiria -/ja nille luetaan!" Virpi Talvitie on varsinainen kissamaalarikin; kuvien ja runojen yhteispeli on yksi kirjan kohokohtia.

Sitten tuli kokoomaopus Riimikissa kikattaa - runohetkiä pienille (Tammi 2013). Se keskittyy varhaisiän sanataidekasvatukseen 0-4-vuotiaisiin, jotka leikkivät runoja yhdessä vanhempien kanssa. Mainion ja innostavan kokoelman tekijät Anna Anttonen ja Kati Inkala - kuvitus Karoliina Pertamo - ovat ryhmittäneet vanhat ja uudemmat runonsa kahdeksaan runohetkeen iän mukaan. Runohetki alkaa sormi- ja varvasrunoista, jatkuu vauhdikkaampiin hyppy-, kävely- ja laululeikkeihin. Runohetken päättää lempeän rauhallinen loppuriimitys. Taustalla muuten on Valveen sanataidekoulun kokemukset, joilla aloitettiin Suomessa vauvaperheiden sanataidekerhot.

Muuten, tarkkailkaapa eri museoiden myyntiosastoja. Niistä voi löytää myös erilaisia ja erikoisia lastenkirjoja. Vaikkapa Helsingissä Taidehallin kirjahyllystä tarttuu mukaan erinomaisesti suunniteltu Hervé Tulletin reikäkirja The Finger Circus game (Phaidon 2013). Kotona, autossa, maalla, lentokoneessa: voit vihdoin päästää salatut kertojan lahjasi lentoon ja pistää sormesi likoon! Miten käy sormen seikkailulla läpi kirjan reikien ja yllättävien paikkojen putkahduksissa? Sormeen voi helposti maalata silmät, nenän ja suun tai käyttää itse tehtyjä pikkuisia sorminukkia, risan sormikkaan päitä ja niin edelleen.

Kaksoisyleisö on varmaan molemmilla puolilla aivan myyty. Täytyy vain varautua siihen, että seikkailuja joutuu kertomaan yhä uudelleen. Ja uudelleen.