Haisuli, Kakkakeiju ja muita tuoksuja

Tove Janssonin liputuspäivää 9.8. juhlisti enemmän tai vähemmän rasismiepäilys Muumilaakson anarkistista Haisulista. Tottakai asiasta saatiin heti Suomessa useammassakin uutisessa tietoa. New Yorkin Brooklynin valtavassa pääkirjastossa on esillä laaja Tove Janssonin näyttely, mutta hälyn nostatti lastenosastolta poistettu Haisulin kuva. Selityksenä oli, miten näyttelystä pyrittiin luomaan saavutettava kaikille. Olisiko sitten Haisuli herättänyt lapsissa todellakin liikaa vaikeita kysymyksiä? Kirjastossa myös puolusteltiin, että Arabian muumimukien joukosta löytyy kyllä tämä Muumilaakson karvainen, utelias ja mieluusti erilaisia esineitä hoteisiinsa keräävä ilkimys.

Alunperin Stinkyksi ristitty hahmo esiintyy sarjakuvissa ja animaatioissa. Vain yhdessä kuvakirjassa, Outo vieras Muumitalossa (1980), Haisuli aiheuttaa epäjärjestystä. Muumipappa huomaa keittiön tuolissa istuvan vieraan olevan nuoruuden seikkailuista tutun merirovon. Kaikkialla leijailee kammottava haisu.

Potta lastenkirjallisuuden keskiössä

 

Näin Tovekin omalla panoksellaan on jo osallistunut viime aikojen (tai oikeastaan ainahan nämä ovat olleet in) buumiin erilaisista tuoksuista. Klassikoksi voinee jo nostaa Paula Norosen satukirjoissa seikkailevat vaippa-vauvat ja kikkareet kavreineen. Hurjan hulluissa saduissa (kuv. Aiju Salminen, Tammi 2023) Kakkakikkareen käsienpesukurssi on monipolvinen, mutta sekaisin menee kun ”Kakkakikkare sekoittaa Satu-Mairen omalla versiollaan Lumikki-sadusta ja myös sinut tällä ylipitklällä otsikolla”.

Outolan veljeksetkin ovat tehneet oman tulkintansa päiväkodin toiminnoista, mutta räppäri Mikaerl Gabriel panee paremmaksi. Asialla ovat jostain kaukaa saapuneet robotit Vox ja Poppuli, jotka ovat ilmeisesti päättäneet selvittää kaikki päiväkodin salaisuudet. Kahdessa ensimmäisessä on keskiössä Pottamysteeri ja Päikkäriongelma (kuv. Ossi Pirkonen,WS 2024-25).  

Sinne tänne poukkoilevan kuvituksen syövereistä tarinaa seuraava lapsi yrittää selvitä niin ähistelystä kuin vessapaperin käytöstä. Paljon on kuvallisia ääniä, voimanponnistuksia ja robotille tietysti potta päähän väärinpäin.

Hiukan samaan sarjaan varttuneemille tarjoaa näkötunnelman Kai Vaalion Pönttömörkö (Otava 2025). Kuvittaja on tuttu Isämies-sarjasta, jota hiukan ronskimpi ote on nyt tarjolla sarjakuvan muodossä.Takakansi muuten tunnustaa, että nämä ovat sekopäisiä tarinoita. Sellaiselta sankareiden, Lokkimiehen ja Wonderpöllön, toilailut totisesti tuntuvat. Graafiset äännähdykset ovat oikein hyvin esillä, mutta tästä lähin pöntölle meno voi olla pelottavaa. Bensaa pönttöön ja pari manausta, niin kammottavasta iljettävästä kakkariivauksesta päästään eroon.  

 

Miksipä ei rahaa paukuista?

Ähistelyn hajuihin friikkiytynyt (ikäsuositusta en tohdi antaa) himolukija saa haluamansa Lemuetsiviltä. Roope Lipasti on moniupolinen kirjailija. Kiinnostaviin kuuluvat Turun tulipalon aikoihin sijoittuvat seikkailut Palavan kaupungin lapset ja Rauniokaupungin lapset (WS 2022.23). Lukemisesta ja lasten/nuorten tilanteesta paljon puhunut Lipasti on tietysti myös huomannut, mikä saattaa varmemmin viedä lukemisen pariin. Kauhua paukuttelija, Haiseva muumio, Löyhkäävä labyrintti ja Jurakauden paukku (kuv. Kaisu Sandberg, WS 2023-25) esittelevät Pirkon, Reetan ja Rasmuksen eli Lemuetsivät. Ja samalla sekä pierujen, röyhtäilyjen, kuorsausten, superpapujen ja hajuhaittojen loppumattoman virikkeiden maailman. Toki mukanana on sama muotoaan ja toimiaan muunteleva imha vastustaja, joka pyrkii rikastumaan millä lemulla hyvänsä.  

Lukijaa yritetään koukuttaa monella ovelalla tavalla. On useampia ongelmia samassa kirjassa, on pakopelikirjaa ja häijy keksijä, on siirtyminen aikakoneella dinosaurusten maailmaan. Lemuetsivät löytää myös äänikirjoina. Tietysti, tämähän on taitavalle esittäjälle todellinen luonnerooli. Kukahan on tehnyt äänimaailman?  

Totta ja keijufilosofiaa 

On oikeastaan helpottavaa tarttua seuraavaksi pienille tarkoitettuun luukkukirjaan Tutki! Kakkaa (SanomaPro 2025, kuv. Marta Miguens). Suositus on 2-4-vuotiaille, mutta kyllä tässä välittäjäkin saa hyvän perustiedon. Läppiä nostelemalla luodaan pientä jännitystä ja nauruakin: istunnolla olevien läppiä katsotaan niin usein, että tulos jää varmasti mieleen. Lopuksi voidaan sitten arvailla, kenen jätöksiä nämä ovat!  

Eikä Hanna Lampelan ja kuvittaja Ninka Reitun puheenvuoroa asiasta turhaan odota virnistys valmiina. Prinsessa Pikkiriikki ja kakkakeijun siivousyllätys (Otava 2025) on jälleen sekä hulvatonta lapsipsykologiaa että salavihkaista tukea pähkäileville vanhemmille.

Tietenkin prinsessa leikkii mieluimmin kuin siivoaa. Ainakaan isän uhkaukset eivät tehoa: ei siis perjantaina pizzaa eikä lakupötköjä. Pikkiriikille tulee kyllä yllätyksenä, että apuun ilmestyvä Kakkakeiju ei haluakaan siivota, vaan päinvastoin! Niinpä kaksikko panee kaiken hullunmyllyksi. Isäparka pyörtyy nähtyään lastenhuoneen kaaoksen. Samalla hän keksii ovelan jekun, jota suosittelen nyt opiskeltavaksi juuri tästä kirjasta. En siis paljasta oleellista juonenkäännettä. Ehkä sen verran, että ideana on järjestää paikka, minne voi VISKOA tavaroita näkemättä vaivaa. Ja lopulta iskä ja lukija ovat niin iloisia, että happi melkein loppuu. ”PS. Lopulta Pikkiriikistä tuli ihan YKKÖSPARAS paitsi sotkemisessa myös siivoamisessa. Kun semmoistakin voi taitavan ihmisen elämä olla. Sotkun tasapainoa, tai jotain sellaista.”  

Onko elämää ilman...

Onko mitään mahdollisuutta, että aiheet kuitenkin loppuisivat kaikilta kakkakirjailijoilta? Enpä tiedä, koska vauvojen suloisuus varmasti tuottaa myös alan toimintoja. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Virpi Pennan Sinttu ja kakkapökäle (Lasten Keskus 2025). Tässä on harjoittelun malliesimerkki: yhteistyöhaluinen lapsi, asiaan vihkiytynyt isäpappa ja ei kun menoksi pökäleitä tuottamaan. Sintussa on yhteistyöhakuinen tunnelma, ja sitä on mukava välittää. Kivoja pikkuniksejäkin ujutetaan mukaan: etsitäänpä leikkikaluillekin sopivat potat. Yhdessä mietitään ja askarteluun innostetaan eli etsitään leikkikalujen kakkapökäleiden versioita. Ja tuleehan se omakin pökäle ihan omaan pottaan ja pisu vielä kaupanpääälle. Ulkonakin harmitellaan, kun linnut eivät osaa prujauttaa oikeaan paikkaan. Niin, ihan ensiksi toki tulee paukku!  

Mutta Pete Riskin yritys selvittää asiaa ansaitsee kyllä ainakin papukaijamerkin. Maailman yksinäisin pieru (kuv. James Martin, WS 2021) on sekin omistettu omalle pienelle pieruprinsessalle.

Sinänsä pierun sijalle voisi aivan hyvin vaihtaa kenet tahansa, sillä yksinäisyys tuntuu olevan kovin tuttu tunne pienemmillekin lapsille. Riski äityy hyvin perustavanlaatuiseen mietiskelyyn alun aukeaman kuvittajan hurjan ääviversion jälkeen. ”Ääni oli kuin outo epävireinen fanfaari, eikä todellakaan ollut kauneinta musiikkia korville. Mutta se oli ääni, jolla hän saapui maailmaan…” Pieru pääsee ikkunasta ulos ja joutuu tärkeiden kysymysten pariin. ”Hän halusi tietää, miksi oli tullut tänne. Mikä oli hänen tarkoituksensa.”

Pieru tapaa kevättuulen, kopean hajuveden, savun ja on jo haihtumassa pois, kun hän kuulee tutun hentoisen äänen. Tyttömäinen tuoksu toteaa, miten tässä voi olla ilon ja naurunkin aihetta. Ystävyyden teema hallitsee onnelista loppua. Samalla tulee myös selväksi tuo ongelma aiheiden loppumisesta.

”Kyllä tähän maailmaan pieruja mahtuu!!

 

Ruoalla ei saa leikkiä, sählävääriäinen!

Samaan aikaan vihreän ilmestyessä pensiasiin ja puihin, erilaiset lukemisen ja lastenkulttuurin kukoistamiseen tähtäävät viikot ovat nekin jaksaneet yrittää. Taitaa vain olla niin, että näinkin kauan menoa katselleen ja kokeneen tarkkailijan on tyydyttävä iloitsemaan maasta puskeviin eri värisiin tuotoksiin. Osaa niistäkin voi laittaa vaikka suuhunsa ja muistella erilaisia nostalgisia herkkuhetkiä.

Poimintona tuolta 90-luvun aarteistosta löysin kirjastostani Aino Havukaisen ja Sami Toivosen ensimmäisen yrityksen lastenkuvakirjan kentällä. Kuka vielä muistaa Vauhtiässät Maxin ja Olivian (Otava 1997)? Hetken selailtuaan huomaa jo tutuntuntuisen kuvitustyylin ja tyypit. Vaikka Outolasta ei vielä puhuta, tarjolla on useita mahdollisia versioita työstettäväksi myöhemmin.  

Vauhtiässinä on nuori tyttönen ja ilmeisesti seikkailijana ansioitunut lohikäärme. Ongelmana taas Nurinmaan tasavallan asukkaiden puuttuva isovarvas: kun kansallislaulu kajahtaa, pystyyn nousijat kaatuvat sikinsokin. Mitä neuvoksi? Lohikäärmeen selässä etsitään ratkaisua Tuumalasta, sitten sirkuksesta, Klooriumista ja lopulta tohori Tremololta.

Tarina on mainio, ja samalla voidaan tuoda satiirisen hauskasti esille niin liiallinen tekninen vempulointi, käsilläkävelyn ongelmat, korkeiden paikkojen kevyen ilman hankaluudet ja, niin, todella edelleen täysin relevantti mainoshuijarin taidokkuus. Tremolo kun leikkaa puuttuvan isovarpaan tilalle peukalon. Ongelmiahan siitäkin tulee jos myös rahaa taskuun.

Hauskasti jo ensimmäisessä vauhtikirjassa on esillä myöhempien kirjojen suosion salat: nokkealat tyypit, jännittävä tarina, huumorin kukkaset ja taustalla se pieni sympaattinen ihmettely ihmisten toilailuista. Mutta minkä maan lähettyvillä tuleva Outola sitten sijaitsee? Minun valintani osuu ehdottomasti Tuumalan keksliään kansan sukulaisiin. Vai miten on näiden suurten silmälasien takana heijastuvien piirteiden kanssa? Tuumala-Outolan ratkaisu eli kävelykone on tosin susi, mutta matkalaiset saavat mukaansa kaksikymmentä ohjekirjaa.

Pihalla vai syömässä?

Olin kovin ilahtunut Outolan versioista käsikirjassa Tautu ja Patu pihalla(Otava 2012). Se oli mainio muistutus siitä, mitä kaikkea kivaa pihalla on aina tehty ja mitä siellä voi kuvitella tekevänsä. Mukana on jopa klassikkoja kuten Hiekkakakku ja Lumiukko sekä tietenkin puuhun kiipeäminen ja lätäköt.

Pihakirja jää pitkäksi aikaa piinaamaan kaikkia niitä, jotka ovat unohtaneet leikkimisen jalon taidon. Samaa en taida ennustaa tekotavaltaan varsin identtiselle jatkolle eli oudolle käsikirjalle Tatu ja Patu, syömään! (Otava 2025). Syömisen unohtaneet eivät ole kohteina, vaan joskus syöneet, juuri nyt syöneet ja sitä suunnittelevat. Kuten aikaisemmassa faktojen tarkistukseen on kiinnitetty paljon aikaa Outolan ruoka- ja juomatieteellisessä tutkimuskeskuksessa. Odotamme toki, että heidän tuloksensa esitellään myös ansioituneissa tiedelehdissä. 

Niinpä mennään läpi säntillisen siististi, sottaisesti, hulvattomasti, virheille nauramalla tai tyyppejä luokitellen ja vitsejä ladellen itse ruoka, ruokailija, syöminen, keittiö, ruoan tuotanto ja ruoan vähittäiskauppa. Kaiken tärkeän ja oleellisen tiedon lopuksi mukaan on pujahtanut myös Virtasen Raimo eli ohikulkumatkalla ollut naapuri. Hän ei kuulema millään tavalla liity kirjan aiheeseen.

Vaan liittyypä. Syömään-tietokirjaa ei voi oikeastaan selailla muistamatta Outolan veljesten edellistä tempausta eli kaiken lihaan liittyvän poistamista uusintapainoksista. Lihankäyttöä ravintoma havainnollistaa nimittäin Virtanen, koska Tatulle ja Patulle liha ei maistu kuvatekstin mukaan. Raimon kommentti pihvi suussa on JÄYST! kun taas Tatun sieniäänne on MUMS! Tarkemman analyysin jätän asiaan vihkiytyneille. Koska jotenkin käy sääliksi Virtasen Raimoa, häntä tulee etsineeksi kirjasta. Ja kas, siellähän nakkikioskilla Virtanen on tilaamassa herkullista annosta. Kioskin seinässä näyttäisi olevan jokin vegenakkimainoskin, mutta eihän Virtasen Raimo varmaan sorru?

Sen sijaan miettii, ovatko tekijät sortuneet ruoan antamiin hulvattomiin mahdollisuuksiin, niin että ylennauttiminen on todella lähellä. Ehkä kirjaa voi peilata monella tavalla: sodan aikaiseen ruoan hankintaan, nousukauden kiitoon, laman kurinaan, uusiin ruokatrendeihin, lisääntyneisiin ruokajonoihin tänä päivänä? 

Ehkäpä tässä on tietokirjakaksikko Tatu ja Patu, jotka miettivät vanhaa aikansa elänyttä? viisautta ”ruoalla ei saa leikkiä”?

Mutta täytyyhän sitä makustella tyydytyksellä vaikkapa Lajikuvaus-osiota eli Pönttövääriäistensukua. On kurkovääriäinen (ei pyytele mitään, vaan ottaa), pärsly-, sählä-, rähmä- tai häippävääriäinen. Muillakin kuin tekijöillä on aika hauskaa näistä pienistä opetuksista.

Miksi lainata ruokaoppaita?

Näistä lukemiseen ja kulttuutriin liittyvistä viikoista ja tilastoista on kuitenkin mahdollista poimia erilaisia tuloksia hiukan omien mieltymystensä mukaan. Kirjaastoviikolla alan seura voi hehkutella suosituinta ilmaista kansansivistyksen kukkaa ja laskea erilaisia viikon aikana tehtyjä toimintoja. Tosin tästä poiketen huomasin Helsingin kirjastojen yhdessä mainostaulussa ron skin toteamuksen: Roskaa, joka puolella roskaa. Idea on varmaan hakea kirjastosta lisätietoa, ei lainata roskaa.

 

Sitäkin voi suoraan sanoen olla myös saatavilla. Varmasti kirjastot pyrkivät tilastoistaan saamaan irti kaikenlaista. Aikoinaan Helsingissä selviteltiin muun muassa, missä kaupungin osassa luetaan eniten dekkareita. Voisiko siitä päätellä jotain? Minä tutustuisin mieluusti tutkimuksiin esimerkiksi kustantajakohtaisista hankinnoista, käännöksien suhteista kotimaisiin. Ja mitekähän nämä puolestaan näkyvät lainaustilastoissa? Voi, tilastoista saisi kyllä makeita otsikoita niistäkin. Kuinka nopeasti lanaajien toiveet näkyvät hankinnoissa? Kuinka monta muuta lainattavaa kohdetta löytyy tavallisen kirjastoaineiston ulkopuolelta? Tämä taisi olla jo jossakin mainostaulussa. En uskalla muistella täsmällisemmin, kun luku tuntui niin suurelta. Ystävä sanoi, ettei sentään Alvar Aallon tuoleja vielä lainata, mutta tämä osoittautui vääräksi luuloksi.

Suomen kirjastoseuran äänenkannattaja Kirjastolehti antaa sekin aihetta nostalgisuuteen. Tuntuu kuin tekijät olisivat antautuneet sekä kirjainrönsystelyn pauloihin että Seiska-lehden tapaiseen kuvamainontaan.

Selaillaan vanhoja muistellen vaikkapa Kirjastolehteä 7-8/1995 ja sitten Kirjasto nimistä kirjallisuudesta innostuneiden kulttuurilehteä ja kirjastoalan ammattilehteä 1/2025. Varhaisempi luottaa Juicen toteamukseen ”Kun tiedon hakee itse, saa vaivatta maailman näköisekseen.” Mukana on myös 200 lukuvihjettä eikaluokkalaisille, sillä lehti on ns. koulunumero. Silloin päätoimittajana huseerasi osallistuja Jari Paavonheimo ja toiminnanjohtajana tiiukka sanansäilä Tuula Haavisto, seuran hallituksen puheenjohtajana europarlantaarikko Mirja Ryynänen ja kulttuuriministerinä Claes Andersson…

Kuvia ei liiemmälti ole, ja kun on, ne täydentävät juttua esimerkiksi Tapiolan kirjaston Kirjaleikistä ja oppimisympäristön merkityksestä tai kriitikko Ismo Loivamaan laajaa esittelyä ekaluokkalaisten kirjoisa. Kuvat ovat mustavalkoisia! Tämän runsaan annin jälkeen on tämän vuoden ensimmäisen Kirjasto -lehden tunnelma omanlaisensa. Kansi lienee houkutteleva, koska ”Rooliasussa saa heittäytyä kirjastotyöhön.” Ehkä kuitenkin samanlaisia koko sivun tai aukeaman kokoisia kuvakulmia olisi voinut vaihtaa… niin, tekstiin? Tai sitten hiukan edesauttaa vanhempia tavaajia isommalla leipätekstillä? 

Ja minusta on lukijan aliarvioimista esittää koko sivun aukeama ja valtavat vaikeasti hahmottuvat otsikon kirjaimet keltaisina mustavalkoisen valokuvan päällä. Kahdeksan sivua täyttävää kuvaa ja lisäksi reippaankokoiset otsikot 31 sivuisessa lehdessä panevat pohtimaan, miten on kirjallisen materiaalin hankinnan laita. Ja minkäläista graafista vyörytystä taittaja edustaakaan… Minkä kuvan lukemisen rakastaja valitsee suurimmaksi ja kauneimmaksi?

En malta tässä vapun jälkeisessä tunnelmassa räpeltää vielä kuolleitten lehtien kokoelmaani ja etsiä sopivaa loppukaneettia alun ruokateemaan. Löydän runsaasta tekstimassasta Ajankohta numero kahdesta 1967 (1,30 sis.lvv) Pentti Saarikoskea. ”Emmekö me vain olekin onnelisia, tässä minä seison keskellä lattiaa päällystakki napittamatta ja kysyn ´Tuonko jotain syötävää tullessani?`, vaikka sinä tiedät, ettei minulla ole rahaa, ja vaikka minä tiedän, etten tule koskaan takaisin.”

Eurooppa, Muumi+Nalle Puh+ Asterix

 Onko mikään muuttunut aikojen saatossa suhtautumisessa kulttuuriin? 

Vuonna 1986 19.tammikuuta sunnuntaina Helsingin Sanomien levikkimarkkinoinnin koko sivun ilmoituksessa on vaikuttava kuva lastenkirjailija Kaarina Helakisasta otsikolla ”...JA SANA ON VAHVA”. 

Kaarina toivottaa onnellista uutta vuotta myös 60-vuotiaille taiteilijoille. Vain taiteilijajärjestöjen yhteinen rintama sai torjuttua sillä kertaa Suomen valtion yrityksen pudottaa yli puolet eläkkeistä.

”Kalevalan juhlavuonna Suomi-niminen sivistysvaltio oli ottamassa askeleen taaksepäin. Kohti Aleksis Kiven ajan kurjuuden idylliä. Sivistysvaltioko? Sivistyksen yhtenä tuntomerkkinä on pidetty yhteisön kykyä huolehtia vanhuksistaan – ja kasvavistaan. Kaiketi muussakin kuin materiaalisessa mielessä.” Tuntuuko tutulta? Helakisan otsikko on myös: Sivistyskansaa vai hyvin pahoinvoipia moukkia? 

En voinut kuin huoahtaa syvään jatkaessani Kaarinan terävää kynän lukua. Turkulainen tekniikan tohtori pitää pehmoiluna vattimusta lisätä taideaineiden - siis kirjallisuudenkin - tunteja peruskoulussa. Sen sijaan voisi edistää jo kaksivuotiaille tietokoneleikkejä päiväkodeissa.

Kielettömyys on mielettömyyttä. ”Vai luotetaanko myös Snellmanin näkyyn sivistyskansan kasvusta: kulttuuriin, ajatukseen, kieleen? Joihin sijoittaminen lopulta kasvaa pienen kansakunnan tilille korkeimman koron.”

Mutta edistys taitaa jatkaa vääjäämättä kulttuurityöntekijöiden älähdyksistä huolimatta. Kasvatuksen ammattilainen, äiti, kertoi vähän aikaa sitten HS:n mielipidesivuilla kirjastojen uudesta polusta lukemiseen: vapaasti käytössä olevat tabletit peleineen lapsille siksi aikaa, kun aikuinen valikoi lukemistaan? Helsingin Sanomat oli luovuttanut nelisenkymmentä vuotta sitten ilman eestä näyttävän puheenvuoron kulttuurille. Alaotsikossa todettiin, että lehti haastaa keskustelemaan. Samanlaista kannanottoa ei ole tällä lailla viime vuosina näkynyt, viihteellisyyttä sitäkin enemmän.

Tekstien ja asenteiden korjaukset

Tatun ja Patun muuttuminen lihaa vieroksuviksi herätti kyllä huomiota ja keskustelua medioissa. Entä jos he olisivat leppoisasti ja salasatiitisesti taittaneet peistä kotofinlandiassa vallitsevasta kirjailijoiden ja sarjakuvantekijöiden ahdingoista eikä esimerkiksi omituisista joulunvieton tavoista ja maatalouden ongelmista?

Tässä tapauksessa olivat asialla sentään itse tekijät elävinä ja rehellisinä. Karumpaa on muistella erilaisia muita yrityksiä muuttaa vanhoja tekosiaan. Astrid Lindgrenin hottentonttien asennekasvatus on jo tuomittu, Lewis Carrollia todisteltu muunsukupuoliseksi puhumattakaan erilaisista uusista käännösversioista.

Sellaiset ovatkin mitä mielenkiintoisimpaa kohteita vaikka mihin, ehkä jopa vaativiin opinnäytteisiin. Ikänsä Liisan kanssa eläneet makustelivat varmaan pitkään esimerkiksi Alice Martinin uutta käännöstä Liisasta peilimaailmassa (WS 2016). Hauskaahan se on kielenvääntäjän mielestä, miten munanmuotoinen kohde laususkelee klassisia tokaisuja. Niitä voisi kielifilosofiaksikin kutsua.

Tyyris Tyllerö vai Nokkelis kokkelis? Lilleri Lalleri? Pekoraali vai Monkerias? Jälkimmäinen tuntuu kivalta, mutta neljäkymmentä vuotta lastenkulttuurin aikakausjulkaisua Tyyris Tylleröä luotsanneena en suovu kokkelikseen. Tosin Tyyris Tyllerö putosi muurilta, mutta suotakoon se iäkkäälle munalle. Sen muuten pudottivat lopulta kulttuuriministeriön uudet säästö- ja yliviivaustoimet. Eikä tähän tarvittu Muskia.

Mutta onko hasukaa lisätä klassikoihin uusia tyyppejä tai suoltaa uusia seikkailuja kuin liukuhihnalta? Walt Disneyn mukana Nalle Puhin sankareiden kohtalo on ollut päästä animaatiohahmoksi moniin harmittomiin kuvakirjoihin kuten Puolen hehtaarin metsän talvessa (Tammi 2020) Avainsanana näyttää olevan tuo koko ja paikka. Siellä sattuu ja tapahtuu pieniä seikkailuja tuttujen hahmojen kanssa. Kirjoittajana on sitten Catherine Hapka ja kuvittajina useampikin kuten studio Ibox. 

Lähemmäksi alkuperäistä tullee neljän kirjailijan työryhmä kirjassa Nalle Puh: maailman paras karhu: Nalle Puhin seurassa seikkailujen vuoden Puolen Hehtaarin Puistossa (WS 2016, suom. Marja Helanen). Miksi muuten tässä on puisto?Joka tapauksessa julkisuudessa Nalle Puhin 90-vuotissynttärien virallisen jatkokirjan kirjoittajista on esiintynyt Brian Sibley. Hän perusteli uuden tyypin mukaan tuloa loogisesti. Christopher Robin omisti varmasti muitakin leluja. Miksei sitten pingviiniä?

Ja loppuhan on kirjallisuushistoriaa: vanhassa valokuvassa Alan Alexander leikkii poikansa kanssa ja lattialla näkyy toki Nalle Puh. Mutta myös pingviini! Ja kun Nalle Puhin kaverit oli ostettu Harrodsilta, niin kengurun ja tiikerin seurassa pingviini ei tunnu sen oudommalta. Kuvittaja Mark Burges on puolestaan rehellisesti tunnustanut pyrkineensä alkuperäisen kuvamaailman tekijän E.H.Shepardin tyyliin mukaan. Voimme olla kukin omaa mieltämme virallisen kirjan onnistumisesta. Mutta on sitä aika hauska lukea – ja tehdä niitä vertailuja.

 

Muumilaakso pelastajana

Muumi-tuotantoyhtiö ei taida aivan vetää vertoja Disneylle, mutta moniaalle on peikkomaailma ehtinyt. Samat mietiskelyt kuin Disneyn kohdalla osuvat myös muumien alkuperäisyyteen ja monistamiseen. Tove Jansson saa ansaitsemaansa nostetta Saska Saarikosken hauskassa uutisessa (HS Kuukausiliite 4/2020) Asterix Muumilaaksossa. Hän kertoo miten ”Asterixin merkitystä arvioinut kirjailija Tom Holland löysi gallialaiskylälle vertauskohdan muumikirjoista, joista ensimmäisen Tove Jansson kirjoitti talvisodan aikana 1939-1940.”

Tulkinta onkin jotenkin oudon ajankohtainen: ”Ehkä läheisin vertauskohta Armorican pienelle kylälle on Muumilaakso, joka samalla tavalla tarjosi pirstotulle Euroopalle näkymän maagisesta maailmasta ilman sotaa ja kansanmurhaa - ja Tove Janssonin työssä – yhdisti tekstin ja kuvituksen tavalla, jonka suosio on kestänyt aikaa.” 

Muumi-kirjoista voi löytää vihaisenkin Muumipeikon kuvan tuijottamassa kulttuurin pöyhijöitä. Muumikirjojen tulvassa ja uusintojen, muokkattujen, animaatiosta keikattujen, tunneongelmaisille tarkoitettujen irrallisten piirrosten kavalkadien takaa löytyy myös hyvin tehtyjä, tärkeitä ja harkittuja kokonaisuuksia, varsinkin tietokirjojen joukosta.

Muumeja on myös kautta aikojen tuotettu erilaissa muodoissa. Niklas Bengtssonin mainiossa kokonaiskatsauksessa Kummat kirjat (Cultura 2014) muumit ovat mukana mm. postikortti-, palapeli- ja värityskirjoissa, reikätekniikassa ja erityisesti taitavissa fantasiakartoissa. Kirjojen oheen on ilmestynyt viime aikoina myös muumeja irrallisina pelihahmoina ja tunnetaitojenkin apuvälineinä.

Mutta nostalgisesti, konkreettisesti ja tutkitusti voin sanoa, että aikaisemmin kokeilemani toiminnallinen Muumipostia (Tammi 2023) vei sekä minut että lapsiporukan kätevästi vivahteikkaisiin seikkailuihin. Muumipeikon matka kotiin (Tamm 2024) puolestaan hurmasi pienet muumitalon tutkijat. Ehkä syynä oli myös tuo ikuinen topeliaaninen kaipuu kotiin joko tähteä tai muita merkkejöi seuraten. Maa on tuhotulvan pirstaloimaa ja hankala kulkea. Liettualaisen Elena Selenan paperileikkaukset, oikeat paperitaideteokset lumoavat ponnahtaessaan pystyyn ja viedessään eteenpäin kohti uutta kotia.

Saska Saarikoski päättää uutisensa enteelliseen peräkaneetin: ”Yhteisen Euroopan pelastajat: Asterix ja Muumipeikko.” Kirjallisuus eri muodoissaan!

 

Oma koti, betonimylläri ja iskupalkkimurskain

Uuden asunnon ja oman huoneen tenho ei lakkaa kiinnostamasta lastenkirjojen tekijöitä. Todistuksena on pitkä liuta asiaa sivuavia tuttuja nimiä Barbapapasta Maisaan, Tompasta Peppiin. Puuha-Pete taas rakentaa mitä vain. 

Siinä myötävirrassa porskuttavat mainiosti myös erilaiset mielenkiintoa herätttävät paikat kuten poliisiasema. Niin, ja tietysti kaikenlaiset isot rakennuskoneet ja työvälineet. Lakaisukoneen hoitaja on varmaan vieläkin arvostettu, mutta jos rinnalle asettaa valtavan iskupalkkimurskaimen ohjauksen, niin… Helsingissä ainakin Mannerheimintietä lähellä asustavat joutuvat joka päivä miettimään näitä viha/rakkaussuhteitaan maan rikkomiseen, kiviaineksen poistoon, kolinaan, räjähdyksiin ja vedenkatkoihin. Luulenpa, että kautta Suomen on tarvetta katsella tarkemmin, mitä noihin kuoppiin, kieltoaitoihin ja syveneviin monttuihin oikein piiloutuu. 

 

Taiteilijan möyrintäkokonaisuus

Suosittelen vaikkapa perheen yhteisiin hengähdyshetkiin luettavaksi Salla Savolaisen kattavan laajan möyrinnän. Hänen kuvittamiensa kirjojen pino on noussut korkealle. Erilaisia työmaita koskeva sarja on mitä kiinnostavin johdatus hankkeiden moninaisiin ulottuvuuksiin ja samalla itsenäinen oma projekti. Muita 2020-luvulle ennättäneitä kirjoja ovat Heinähatun ja Vilttitossun mainiot uudet kuvitukset. Lähimeneeisyydestä muistetaan toki Reetta Niemelän Tikkumäki-sarja sekä Vesta Linnea tai Riina Katajavuoren Pulmut. 

Vuosi kerrallaan on nyt kuitenkin edetty uuden sarjan kera, joka on muuten äkkiä kääntynyt niin ruotsin kuin eestin kielille: Betonia! (WS 2022), sitten Romua! ja Kiveä! Voisi kuvitella, että näin laajan asiakokonaisuuden hallitseminen on tarkkaa puuhaa – ja niin tietenkin on, ja taustalla melkoinen määrä asiantuntijoita. Mutta Savolainen pystyy lihavoidussa perustekstissään kertomaan hauskasti ja mukaansatempaavasti juonen ja siihen kivoja kommervenkkejä. WSOY:n esittelyssä (valokuva Veikko Somerspuro) Salla onkin katu-uskottavasti tutustumassa nähin jättikoneisiin.

Päähenkilöinä ovat yksityisyrittäjä Koistinen koiransa Pikin kanssa. Alussa on menossa oma rakennuskohde ja valu, mutta betoniasemalla on pulaa autoista, ja Koistinen suostuu auttamaan. On vilskettä ja koneita ja pomona jopa betonimylläri!

Piki tuo oman lisänsä tarinoihin. Koira pääsee Elinan painesäiliöauton kyytiin, joutuu kalkkikaivoksen räjäytyksen todistajaksi ja saa lopussa oman betonisen koirankoppinsa.

AU on kullan merkki

Romua! (2023, kuvassa osa aukeamaa) kiinnosti kovasti alakouluikäisiä. Mitä kaikkea romusta oikein voi löytyä? Mistä sitä tulee? Koistisen kuorma-auto on purkutyömaalla lastaamassa harjateräksen sykkyröitä, kun löytyy uutinen saneeraustyömaalta varastetusta kuparipellistä. Jännitys tiivistyy, mutta sitä ennen opitaan kaikenlaista romun erottelusta ja jatkokäsittelystä – jopa hiukan historiaa suuresta romuhuijauksesta 1925, kun Eiffel-torni melkein myytiin! 

Kun kasasta löytyy analysaattorin avulla kultaa, työntekijä karjaisee AU! (kullan kemiallista merkki!). Piilossa ollut varas nappaa saaliin ja pinkaisee pakoon Piki perässään lahkeessa roikkuen. Enpä ole ennen tavannutkaan moista kiinniottotapaa, kun Jussi heilauttaa romukourallaan varkaan ilmaan.

Kirjoissa on oikeastaan kolme tasoa. Lihavoitu perusteksti kertoo työvaiheista ja tapahtumista perustasolla. Kuvitukseen liitetyt selvennykset eri koneista ja työvaiheista lisäävät rutkasti tietämystä. Lopuksi puolestaan henkilöiden puhekuplissa syntyy niin arkirealismia kuin huumoria ja sitä pientä jännitystä.

Kiveä! (2024) puolestaan ruokkii kaikkien paukuttelijoiden tuntoja. Piki pääsee täälläkin tosihommiin, kun porareiät on panostettu ja räjäytykset alkavat. Kun yksi reikä ei hajoakaan, koiran hajuaisti joutuu koetukselle. Savolainen lisää näppärästi erilaisiin tilanteisiin pientä taustatietoa mm. koirien käytöstä työmailla. Päiväkoti Raksan lapset ovat päässeet tutustumaan kiviin. He löytävät puolestaan monenlaisia mineraaleja.

Pieni ponnistaa korkealle

Aivan mainio idea on tehdä suurikokoisista ja täynnä tietoa olevista kirjoista myös pienemmille rakentajille selkeät yhteenvedot isompien kirjojen ydinkohdista – ei pelkoa, että hommaa laimennettaisiin näin: mukana ovat kaikki oleelliset kohdat ja pamaukset sekä Savolaisen mainion selkeät, mutta samalla persoonalliset kuvat.

Asfalttihommissa (2023) ja Betonihommissa (2024) sai täydennystä Kivihommissa (2025). Tällä kolmikolla voi hyvin aloitella jo esikouluikäisistä lähtien ja innostuksen lisäännyttyä siirtyä vaativampiin. Silloinkaan vanhempi mukanalukija ei joudu paljastamaan tietämättömyyttään, niin hyvin asiat on ymmärrettävissä aukeamilta.

Liekö tässä varteenotettava kohde erilaisille palkintosijoille: nämä kirjat kiinnostavat monenikäisiä, johdattavat kiinnostavien tietojen pariin, auttavat ymmärtämään ympäristön ja asumisen monimuotoisen muokkaamisen vaikutuksia ja tarpeita ja viihdyttävät kekseliään henkilögallerian kera.

Oma talo, oma lupa

Betonia! Kirjassa aloitetaan betonivalulla, mutta varsinainen Koistisen homman pohja jää töitten takia kesken. Alku on kuitenkin selvitetty, mutta mitä siitä tulee? Ehkä tämä selviää mahdollisessa jatkossa. 

Natasha Salmela on tarttunut oman kodin haaveelliseen valmistauiseen varsin viihteellisesti. Näin syntyy talo! (WS 2024) esittelee Väinö Heinosen humoristiset, isokokoiset ja suurpiirteisemmät kuvat. Jo kansikuva herätti alaluokkalaisissa hiukan huvittunutta ihmetystä. ”Mikä tolla isällä on päässä? Ai letku? Miten tuolla pienellä pojalla on likaiset kädet? Ai tatuointi? Ei kai?”

Salmelalla on suurin piirtein sama raamitus kuin Lönnilläkin. Lasten toivomuksissa on kuitenkin dinosaurus- ja herkkuhuone, joten tällä tyylillä jatketaan. Mielikuvitus konkretisoituu hiljalleen: mennään läpi työvaatteet rakentamisessa, tarvittavat välineet pakettiautossa ja mietitään erilaisia taloja. Tässäkin asloitetaan maanrakennuksesta ja perustuksista – betoninvalu sujuu kyllä, joskin lasta pitää estää sukeltamasta märkään betoniin.

Nopeaan rakentamiseen ja etenemiseen tykästyneet pääsevätkin heti talon seinien sijoitteluun ja katon laiton jälkeisiin harjakaisiin. Kunnallistekniikka on tärkeä osa putkineenja pintakäsittelyyn voivat osallistua lapset vaihtelevin menestyksin. Uutta tietoa saadaan tärkeästä tekijästi eli pankkilainasta ja talon budjetoinnista. Sitten pannaan kuntoon kylpyhuone, seinien maalaukset ja keittiö. Entäs lattia? Kun tämä kiva projekti lasten harmiksi loppuu, äiti keksii kyllä lisää: ”Älä huoli lapseni, keksin kyllä uuden projektin. Talon piha ja puutarha ovat vielä tekemättä,”

Pitemmäälle päästään Pasi Lönnin Rakennustyömaassa (Tammi 2022). Hieno yhteistyö kuvittaja Jussi Kaakisen kanssa tuottaa riemastuttavat vaiheet oman kodin rakentamisesta. Vauhtiin lähdetään asunto-osakeyhtiö Kotiharjun markkinoinnista ja nelihenkisen perheen toiveista. ”Uusi koti valmistuu lähelle perheen nykyistä. Kaverit, koulu ja muut tärkeät asiat säilyvät ennallaan. Mutta moni asia myös muuttuu…”

Kysymyksiä ja vastauksia

Kuinka korkea uusi talo on ja mihin sitä voi verrata? Tuttu rakennusmestari Sari opastaa perhettä projektissa ja sen työvaiheissa paikan raivauksesta kallion räjäytyksiin.Minkälainen työaika on rakentajilla ja missä he asuvat? Torninosturin rakentamisen jälkeen elementtejä aletaan laittaa paikoilleen. Lapset voivat kätevästi tarkastella lähellä sijaitsevaa rakentamista ja nähdä miten hommat edistyvät. Rungon asentamisen jälkeen jatkuvat sisätyöt ja perhe pääsee jo suunnittelemaan värejäkin. Minkälaisia työvälineitä muuten tarvitaan asennustöissä? Sitten julkisivutyöt, yhteinen saunatila, jätteiden kierrätys, väestönsuoja, ulkotyöt. Ja vihdoin muuttokuorma ja isän uusi avain omaan kotiin! 

Pasi Lönn kunnostautui tarkkojen ja tärkeiden työmaitten esittelijänä Poliisiasemasta Palokunta-asemaan sekä useiden nuorten jännäreiden tekijänä. Lentoasema (Tammi 2024) jäi valitettavasti tekijänsä viimeiseksi. Kohteissaan Lönn kiinnitti paljon huomiota työnteon ja tekijöiden kiinnostavaan ja vaaralliseenkin kokonaisuuteen.

Lasten ja nuorten tietokirjojen vähäinen näkyvyys erilaisissa palkintoraatien valikoimisssa on mietityttänyt ennenkin. Onko kyseessä kustantajien haluttomuus lähettää kirjoja arvioitaviksi? Tämä taas saattaa vaikuttaa raatilaistenkin käsityksiin ja tunteisiin.

Kiistämättä meillä on Suomessa enemmän kaunokirjallisiin lasten ja nuortenkirjoihin painottuvia palkintoja. Tietopöllö-palkinto taitaa edelleen olla ainoa ja samalla myös merkittävin tietokirjallisuuden tärkeyttä korostava tunnustus lasten ja nuorten puolella. Mitään esteitä tiedon ehdokkaiden mukaantulosta ei liene olemassa. Topeliuskin teki ainakin yhden tietokirjantapaisen oppikirjan? 

 

Possupipari köyhille ja masentuneille

Nyt, kun on sopivasti vierähtänyt aikaa niin Finlandian palkinnoista kuin valtakunnan pisimmän laahuksen etsinnästä, voi rauhoittunein mielin pohdiskella saatuja tuloksia. Jos luulitte palkintosateiden tähän loppuneen, niin ei toki. Listalla on vielä kiperiä listoja, joista voi löytää varteenotettavia ja jopa ylitsemeneviäkin lasten ja nuorten kirjoja.

Finlandian voittajat toivat esille kovin tumman kuvan elämästämme ja tasavertaisuudesta tällä hetkellä. Lasten ja nuorten kohteet tutusti etsivät myös yhteisiä asioita tilanteen parantamiseksi. Yleisön äänestyksessä suosikiksi nousseen Leena Paasion Meren koskettamat (WS, kansi Riikka Turkulainen) loppukaneetti on jopa traditionaalisen onnellinen. Kasvattivanhempien kanssa Utön saarella asunut Louna selvittää juuriaan ja päätyy Helsinkiin uuteen kaveripiiriin. Kun parasta kirjassa on luonnon ja erityisesti meren kosketukset ja kuvailu, loppukin tapahtuu tietysti siellä:”Kiitos, tämä on ihanin lahja, jonka tulen ikinä saamaan, sanoin ja halasin heitä molempia. - Sä olit oikeassa, isä. Tästä kaikesta on seurannut jotain hyvää ja kaunista. Tunsin isän kädet ympärilläni katsoessani majakkaa, joka tervehti meitä pimenevässä jouluaaton iltapäivässä nelkä kertaa vilkuttaen.” 

Skutsissa Jyrki Pitkän kansi on mainio oivallus ja laittaa hetken miettimään kaksivaiheista sanomaa. Päivinkin loppu on onnellinen, tietysti: ”Lukekin alkaa hymyillä. Se vie kaksi sormea huuliaan vasten ja heittää mulle lentosuukon ennen kuin istahtaa etupenkille äitinsä viereen ja pamauttaa auton oven kiinni vähän tarpeettoman lujaa./ Äiti on saanut Fiatin penkin kohdilleen. /Ootko valmis? se kysyy./ Joo, mä olen valmis, sanon ja siltä musta myös tuntuu.”

Diktaattori Maria Veitola oli pukeutumisessaan yllättävän säyseä, mutta muisti toistaa 12-vuotiaan poikansa mielipteen. Onko tosiaan kirjoja, joissa puhutaan meidän tavalla? Meren koskettamissa on sopivasti puhekieltä, Salla Simukalla hyvää kirjakieltä fantasiatarinassaan, joten Päivi Lukkarilan Skutsi pesee ronskisti muut. Tosin Maria Viljan Kesän ainoassa kauniissa päivässä äiti sentään kiroilee.

Mutta ajattelen myötätuntoisesti Päiville kertyiä lisäongelmia voiton myötä. Oman kustantamon voitto tarkoittaa vaikkapa pikapikaa uusintapainosta, harkintaa ääni- ja muista mahdollisuuksista, tilille jätettävää varausta seurravien linnan juhlien laahuksesta vai seuratako edellisen voittajan M. Hain mielenilmaisua ja jäädä pois. Tunkua voi tulla myös Nokkahiiren kustantajalle uusien toiverikkaiden käsikirjoitusten muodossa.

Pääkaupunkiseudun lainaustilastot antavat hyvän viitteen palkinnon myötä tulevan suosion kasvusta. Skutsi on tilattu 70 kappaletta ja varauksia on kuutisensataa. Mutta lisää on hankittu äkkiä 70! Meren koskettamia on hankittu 92 ja tilauksia on 85. Hiukan on pieleen mennyt aluksi arviointi, mutta tässäkin näkyy varsinaisen palkitun ja toiseksi jääneen väli. Pitää myös huomata, että myötäjäisinä tulee tekijälle lainauskorvauksia jokaisesta kerrasta varsin mukavasti.

Nakki pois lautaselta?

Aika usein on tainnut itsekin miettiä, kuinka hyvin palkitut kirjat loppujen lopuksi kulkeutuvat lukijoittensa käsiin. Kun lapsilta ja nuorilta kysytään, vastaukset ovat tietenkin kirjavia. Kaksitoistavuotiaan mielipide on kuitenkin varteenotettava tuki, parempi kuin aikoinaana eään diktaattorin tukeutuminen kirjaston lastenosaston vastaukseen. Mitäs lapset eniten lukevat?

Tähän uteluun ei sitten tulekaan muita ehdotuksia kuin Mauri Kunnasta tai Outolan veljeksiä. Outoa tai ei, he ovat ryhtyneet puolustamaan uutta ruokakolmiotamme vielä tiukemmin kuin ravitsemuksen asiantuntijat. Oli tämä nyt sitten loistavahko mediakikka tai vakaumuksen outolalainen ääni, hyvin on kaksikko saanut palstatilaa ja kommentointia. Nyt pitää vain mennä läpi vielä Veerankin opetukset ja leipomukset ja maalaistalon possut.

Mietin myös, miten kirjaaston neuvonta luovii, kun asiakas haluaa tietyn version: ”Liha- vai kasvis?”

Vaikka Skutsi veikin päähuomion tänä vuonna, ei huolta huomisesta. Monta raatia ja kirjaehdokasta löytyy vielä mukaan ensi vuodeksikin. Muutama palkinto ehdittiin jo jakaa Finlandian varjossa kuten August Ruotsissa Linda Bondestamille Chop chop-robottitarinasta – se on muuten edelleen mukana tulevissakin koitoksissa. Ruotsin kruunun kurssi pudottaa rutkasti ensin hyvältä näyttävää palkintoa. Suomi-palkinto sujahti ansaitusti Siri Kolun sanakasvatuksen kentälle. Vanessa-tunnustus taas meni Malin Klingenbergille  mittavasta tuotannosta. Oma suosikkini on Lennart Helsingin mieleen tuova Pierun elämää (suom. Hannele Huovi, S&S 2019). Se on kärkipäässä villinä jatkuvaa alan rekvisiittaa käyttävien kirjojen joukossa. Ja hienoa, lempeän filosofinen Mut-karhu huomattiin WSOYn säätiön tunnustuspalinnolla. Vanhin edelleen jaettava lastenkirjallisuustunnustus eli Anni Swan mitali ojennettiin Siiri Enorannalle. 

 Palkintojen huumaa vai pirstaleita

Kun katselee yleisesti jäljellä olevia kirjalistoja, huonaa jälleen harmaan, jopa synkeähkön maailman uhkaavan joka puolella. On toisaalta mukavaa saada esille korkeatasoista lasten- ja nuortenkirjallisuuttamme Finlandia-kuusikon rinnalle. Osittain samoja vilahtelee, mutta freesiä verta on tarjolla enemmänkin. Meillä on Runeberg Junior-kilpailu, on Suomen nuorisokirjailijoitten Topelius- ja Karisto-listat, Astrid Lindgrenin muistopalkintoehdokkaat, erilaiset alueellisemmat jaot.

Ja meillä on lapsia lyövää isää, köyhyyttä, syöpää, masennusta. Voi valita fantasiaa, tarinallista runokirjaa ja enemmän tai vähemmän tutunoloista seikkailua. Kivoja tarjokkaita löytyy dekkareiden ja seikkailun maailmasta. Mintun makuinen murha, sirkuksen tähtien häviämisen mysteeri, aikaisemmin jo esille nostamani Sateenkaarikäärme Pasi Pitkäsen upean kuvituksen kera.

Koska olen hyörinyt enemmän päiväkoti ja eskarilaisten parissa kuin katu-uskottavana varttuneempien riennoissa, mukaan listaaleni mahtuu nyt kolme iloista ryhmäjutustelun aktivoijaa sekä yksi tunteen latauksen ja mietiskelyn edustaja.

Yksi mielenkiintoinen on uusien listojen ehdokkaanakin, Johanna Lumpeen Matka ikimetsän sydämeen (Otava 2024) Tällä kertaa taidemaalarin visio kertoo liikaa hakatun metsän aiheuttamasta järkytyksestä metsän asujien keskuudessa. Kettu löytää uuden ystävän, Olli-yökkösen, jolla on peräti stressiäkin oudoista tapahtumista ja äänistä. Matkalla selviää, että aukiolla ei enää ole puita, mutta myös, miten metsä ulottuu eri tavoin joka puolelle, oikeastaan myös ketun ja yökkösen olemuksiin. Tarina on kohtuullisesti opettava ja pieniä huomaamattomia tietoiskuja viljelevä, mutta samalla kaunis ja tunteellinen. Parannuskeinoksi parivaljakko keksii kävyistä tipahtavien siementen istuttamisen. Kuvamaailmaa mietiskelin enemmän. Lumme vetää metsän ja luonnon vahvoilla vedoilla, puut ja juuret oikein tunkevat läpi paperin luokse. Lapset olivat ensin epäluuloisia ja pitivät aukeamia sekamelskana, kunnes keksimme idean: kettu pitää löytää kuvista ja miettiä, mitä se tekee ja etsii tai ajattelee. Yökkönenkin tuli mukaan, jonka jälkeen tekstiä soveltaen esittäen asiat alkoivat asettua paikoilleen aukeamien tarinaan. 

Sen sijaan tuotteliaan Kati Närhen Muukalainen (Etana editions 2024) veti heti mukaansa. Voisiko selkeämmin enää vieraantumista tai vieraan pelkoa kuvatakaan – miksei myös aikuisell Närhen aukeamat ovat kuin sivun kokoisia sarjakuvaruutuja. Tapahtuu vähän, mutta oleellista. Teksti tulee pienen kissan näköisen otuksen päästä. ”Ovella kuuluu koputus. Kuka se mahtaa olla? En minä odota vieraita. Paras teeskennellä, etten ole kotona. Olen mieluimmin yksin.” Kirjekuori tipahtaa luukusta, jolloin voi ajatella kaikesta hyvin kielteisiä vaihtoehtoja. Seuraavaksi tulee kakku, mutta ”Papukeitto on parempi. Se täyttää vatsan lämmöllä eikä tee reikiä hampaaseen.” Puutarha on koristeltu juhlavaloin, takaovella on oudon näköisiä kukkia, eikä yölintujen laulu rauhoita ilotulituksen melskeessä. On siis pakko huutaa ja käskeä lopettamaan!

Tässä kannattaakin jo pitää pieni tauko lasten kanssa. Mitä mahtaa olla kaiken takana? Närhi osaa tiivistää jännitystä maukkaalla tavalla – ehdotuksia satelee. Yksi kuudesta arvaa, että se voisi olla joku kaveri tai naapuri. Bingo. Vieläkään yksinäisyys ei helpotu, vaan kissa kasvaa isommaksi kuin uusi naapuri, elefantti. Fantti lähtee pois pienin hiljaisin askelin. Mitäs nyt voi tapahtua, lapset? Nyt ratkaisu on helpompi. ”Sehän on kiva kaveri. Se vaan yrittää olla ystävällinen. Ehkä sekin on yksinäinen.” Niinpä niin, papukeitto maistuu kaikille, ja yhdessä on hyvä tuijotella tähtiä. ”Ehkä muukalaiset ovatkin ystäviä, joita ei vielä tunne?” Kati Närhen oivaltava ja viisas lähisuhdeopas tuottaa niin keskustelua kuin ymmärtämystäkin – kaikenlaisissa jengeissä. 

Solmussa ja verkossa

Emili Tullilan tarinassa Tsup solmussa (Lasten Keskus 2024) on tietysti se pieni opetus, joka aina tarvitaan tukemaan juonta. Pieni hämähäkki Tsup on vasta verkonkutomisen taidoissa aloittelija, joten yrityksistä tulee sekä epätasaisia että väliin hiukan hullunkurisiakin. Ison hämähäkin avustuksella pahimmat solmukohdat selvitellään ja harjoitus jatkuu. Mutta opetuksena korostetaan, että verkko tosin meni solmuun, mutta se on hieno, koska on juuri sinun tekemäsi. Kukaan toinen ei olisi osannut tehdä samanlaista. Ja kun sadepisarat vielä illan valossa alkavat säihkyä Tsupin verkossa, paikka alkaa tuntua diskolta ja syntympäiväjuhlien pitopaikalta.

Mutta vielä mukavampaa on lukea Tsupista lapsiporukan kanssa. Tullila piirtää vauhdikkaasti, monipuolisesti käyttäen hämähäkin taitoja hyväkseen isoilta aukeamilta sarjakuvatyyliin tai lennähdellen seitillä. Lapset tulevat mukaan kommentoimaan ja ovat Tsupin puolella ja seuraavat seikkailua loppuun asti. Kyllä se pieni opetuskin menee omalla tavallaan perille. Lukijan silmien kannalta tekstityyppi on graafisesti varmaan mielenkiintoinen, mutta epäselvä. 

Johanna Venho taitaa olla erikoistunut hiljaisiin, rauihallisiin tunnekylläisiin tarinoihin. Matkamuistikirjassa (Teos 2024) Kaarna-tytön äiti potee masennusta. Mummo ehdottaa parannuskeinoksi matkaa, ja niin isä päättää toimia. Venho kutoo tytön ja perheen mieltä paibavasta ongelmasta taitavin pienin ajatuksin ja muistiinmerkinnöin kolmen ihmisen keskinäisen välittämisen ja yhteenkuuluvaisuuden verkon, joka lopulta alkaa toimia. Kaarna pitää juna- ja matkapäiväkirjaa, ja jännitystäkin aiheuttaa äidin katoaminen jyrkänteen reunalle. Sanna Pelliccioni on omimmillaan tällaisessa viipyilevässä tunnelman kutomisessa, paljon herkkiä yksityiskohtia, suuren ja pienen kuvan tehokeinoja, luonnon moninaisuutta ja jännästi junan ikkunan muotoisia kuvia ja ajatuksia.

Kilpailujen ykköstern taakse jää paljon tärkeitä, avartavia, kantaaottavia ja viisaita tarinoita ja kuvia. Silti on tietysti aina mielnkiintoista seurata, millaisista lähtökohdista voittaja arvotetaan. Kun jouluksi toivottavasti perheisiin saapuu kirjalahja, kannattaa pitää silmällä myös isopimpien myyntipinojen taakse jääviä erinomaisia vaihtoehtoja.

Hyvää tekoälytöntä kirjajoulua.

 

Finlandiassa kauhua ja syövereitä!

Kun Helsingin kirjameesujen tungoksista on selvinnyt hengissä, onkin edessä seuraava taisto eli Finlandian ehdokkaat. Kirjamessuilla ontuvan kävelykeppi toimi kohtuullisesti tien avaajana, mutta ei auttanut pääsyssä hyvälle etäisyydelle esiintyjiä. Minua evästettiin, ettei ruoka- ja viinipuolelle kannata edes tuolla kunnolla yrittää.

Kirjamessuilla voisi olla mukava keino lisätä kiinnostusta ja perillemenoa vaikkapa pienellä lisämaksulla. Nyt pystyy kahden lavan    esiintymisiä kuuntelemaan ja katselemaan striimattuina, mutta toki monia luettelosta poimittuja kiinnostusta herättäviä esityksiä ei ole missään.

Toisaalta en tiedä, kuinka toivottu rauhallinen paneutuminen haastatteluihin eli hidas ”lukeminen” parantuisi. Esiintymiset nimittäin ovat usein vajaan puolen tunnin aikana pintaraapisuja ja messujen suuren ideologian mukaan lähinnä osviittoja myyntipöydille. Poikkeuksia toki oli, mutta ne vaativat sekä erinomaisen kyselijän että karismaattisen kertojan. Esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen tulevaisuutta luodanneet lavat eivät tähän valitettavasti yltäneet. Lastenkirjailijat pitivät pintansa kohtuullisesti – ehkäpä vaativa yleisö piti pinnalla. Tottuneet esiintyjät osasivat asiansa – oli mukava kuunnella esimerkiksi Salla Simukkaa ja Siri Kolua. Salla ei tainnut vielä messuilla tietää Finlansia-ehdokkuudestaan, siksi rauhallisesti juontaminen sujui. Lastenkirjallisuuden tulevaisuus olikin sijoitettu lähemmäksi kuin muilla, vuoteen 2030, mutta ongelmia ja uusia muotoiluja sieltä löytyi, toivoakin. 

 

Lasten puoli sinänsä ei hetkauttanut millään lailla. Olihan siellä Lukukoira ja kirjastoauto sekä Suunnista kirjaan ties monennenko kerran. Viidennestä luokasta ylöspäin innostettiin kirjojen pariin rastien kautta. Lapsellisemmille (lue: perheet mukaan!) lanseerattiin Tähtipolku. Avaruusteeman ajateltiin houkuttelevan puuhaamiseen, jännien hahmojen bongaamiseen ja muistipelejä pelaten. Valituilla osastoilla sai sitten mukaan vielä kaikenlaista pikkumateriaalia. Lastenosasto näkyi tarkkailijalle kuitenkin enemmän istuskelu-, paikoitus- ja hengähdyspaikkana. Tähtipolkukarttoja oli käydessäni melkoinen pino jäljellä.

Tuttavat kustantajapuolella olivat tyytyväisiä myyntiin, joten siltä osin messut taisivat täyttää velvollisuutensa.

Huolien alhosta – minne?

Kirjamessujen tarkoitus ei varmasti ollut nostaa esille tämän hetken kurjuutta ja ongelmallisuutta. Se jäi Finlandian valintaraatien niskoille. Ja löytyihän tätä alhoa. Pekka Haavisto sai kontolleen traditionaalisen tietokirjojen kuusikon. Siellä ongelmia toki löytyy eläinlajien sukupuuttosta, vammaisten kohtelusta, somen häijyydestä ja pääministerin huolista. On myös arkitehtuurimme mainetekoja, jos murskaamistakin. Kirjallisuusaiheinen ehdokas on rauhoittava: Miten kirjailijat löysivät meren. Jos olisi tultu ihan tähän päivään, kohde olisi voinut näyttää toisenlaiselta? 

Kaunokirjallinen kuusikko taisi räjäyttää miinakentän. Kari J. Kettula muuten teki oivan vertailun muistellessaan edellistä kertaansa raadissa 1995. Silloin olivat asiat toisin, opetusministeriössä oli mahtava kulttuurin ystävä kansliapäällikkö Numminen ja Finlandian voitti Hannu Mäkelä Leino-elämänkerrallaan. Lukeminen kukoisti.

Nyt Kari J. ja hänen apurinsa, neljä naista, vyöryttivät esiin todellisemman Suomen tänä hetkenä. On puhetta vallasta sekä parisuhteessa että taiteentekemisessä, on seksuaalisesta väkivaltaa ja sen vaikutuksia, sisäänkirjoitettuja sukupuolittuneita rajoja. Rajuja kohtauksia luvataan, kun ääni annetaan unohdetuille sodan uhreille, naisille ja lapsille. Traumaattisten kokemusten vaikutusta ihmiseen luodataan parissakin kirjassa eri tavoin vihasta epätoivoon: sota, köyhyys ja juurettomuus ovat jättäneet yli sukupolvien siirtyvät jälkensä. Äitiä etsimässä ei sekään ole helppoa toisenlaisessa parisuhteessa, kun taas huumeriippuvaisen todellisuus paljastetaan laajalla kirjolla ohitse tilastojen kylmien lukujen.

Diktaattori Alma Pöystille unettomia öitä?

Miten lapset vastaavat?

Olisiko lasten ja nuortenkirjailijoilla maailmaamme muuta kerrottavaa? Ounasteliin tarkastellessani raadin kuvavoittoista asiantuntijuutta, että täältä fokus löytynee. Enpä erehtynyt. 

 

Kuudesta ehdokkaasta kaksi on tekstikirjoja, yhteen on ympätty mukaan kuvitusta paikka paikoin, muut ovat kuvakirjoja. Ehkäpä raadin saamista ehdokkaista ei todellakaan löytynyt esimerkiksi trendikästä sarjakuvaromaania, varhaisnuorten arkirelaismia tai kiinnostavaa tietokrijaa. Ehkä tällaisia kustantajat eivät viitsineet lähettääkään. Esittelypuheessaan puheenjohtaja hehkutti lähinnä mielenkiintoisia keskusteluja, upeaa lukuelämystä – ne Finlandian ajat, jolloin tehtiin edes vähän kartoitusta tarjonnan elementeistä, näyttävät olevan ohi.

Panin merkille, että pääpiirteissään tarjonta oli aika tuttua. On – kuten viime kerrallakin – varteenotettava, lukuhimoa herättävä kauhuromaani. Mileenkiintoista, että tamperelainen Lukkarilan Päivi on valinnut iskuotsikoksi lapsuuden slangiani eli Skutsin. Kirjassa on monia iskukohtia, jotka vetävät miettimään: riippuvuus älylaitteista, selviytyminen luonnossa parhaiden klassisten poikaromaanien tapaan, kuolema ja tiivistyvä pelko. Taustalla häilyy muutama trendin vertailuopus kuten vaikkapa Kirsti Kurosen rankka Seelanti tai Salla Simukan Lukitut. Muuten, taitaapa olla ensimmäinen kerta, kun oman kustantamon kehitellyt kirjailija pokkaa itse hyväksymänsä kustannustuotteen ehdokkuuden.

Kun diktaattori Maria Veitola paljasti esittelytilaisuudessa lukevansa varmasti kirjat 12-vuotiaan poikansa kanssa, taustajoukkojen mielipide saattaa vaikuttaa? Kauhu on hyvä vetonaula, mutta Salla Simukan fantasiakin osunee aika lähelle. Poika ullakolla, poika kellarissa -tarinoissa eri perheet muuttavat samaan taloon toisistaan tietämättä eri aikana. Tietyllä hetkellä perheiden kymmenvuotiaat pojat löytävät toistensa piilopaikat talosta ja alkavat toisaalta leikkiä jänniä asioita keskenään, toisaalta lopulta myös oivaltamaan, mistä kaikki voi johtua. Lopussa vire muuttuu kovin maailmoja syleilevätksi, kun tähtien asennot saavat aikaan vanhan talon rapautumista. Ratkaisu on aika tavalla ounasteltavissa. Takakansi hehkuttaa yhteistä sarjakuvaromaanin muotoa, mutta kyllä JP Ahosen sinänsä selkeät ja tarinaa ja tukevat piirrokset ovat nyt vain sopiviin kohtiin ripoteltua kuvitusta, eivät sarjakuvaromaaniksi yltäviä. 

 

Leena Paasion Meren koskettamat on eräänlainen jatkumo hänen Itämeri-kaksikolleen. Päähenkilö asuu Utössä, äiti on ollut mukana Estonialla ja lukion vaatimukset odottavat. Taitava kertoja ottaa mukaan muutamia ajankohtaisia koukkuja kuten oikean äidin etsimisen, uudet kaveri- ja parisuhteet ja lopullisen salaisuuden ratkeamisen. Näillä asetelmilla tarjoillaan hyviä valintoja ja luontevia ongelmia pähkäiltäväksi.

Ah niin suloista odotusta ja arkipäivää

Lastenkirjat lunastavat sitten tämän optimismin osuuden. Raadin kuvapspeliastien ongelmana on tovottavasti ollut varsin laaja monipuolisten ja mielenkiintoisten ehdokkaiden kirjo. Näiden kolmen kirjan tilalle olisi voinut latoa pöydälle monta vaihtoehtoa. Olisikin ollut mielenkiintoista kuulla, mitkä piirteet ja tyylit tekevät ehdokkaista juuri tämän hetken parhaita muihin verrattuina.

Ehkä onnellisuuden tuominen ja korostaminen ei yksinään riitä? Kesän ainoa kaunis päivä on tuttua arkirealismia höystettynä siihen kuuluvilla leikeillä, äidin hermostumisilla, kommelluksilla ja lopun onnellisella yhdessäololla. Mahdollinen isä loistaa poissaolollaan. Äidin väsymys, kiukku ja kiroilu antaa retkelle keskusteltavan ytimen, jonka Maria Vilja klaaraa taitavasti – kuvitus saa ilmaa, vauhtia ja väriä. 

 

Sarjassamme syntyvän, syntyneen lapsen ainutlaatuisen ihanuuden valokeilassa vuorossa on raadin mielestä Kuka ihana? Mukana on pieni osallistamisleikki, kun pitää löytää pikku pää kuvituksista. Pettymykseksi päätä ei löytynyt ensimmäisltä aukeamalta, mutta sitten alkoi sujua. Ei niinkään tekstin avulla, sehän on runollisena suunnattua ihan toisille kohderyhmille ja toivottavasti tehoaa. Jenni Erkintalon aukeamat ovat sekalaisen värikkäitä aina odottavan äidin mietteiden ja katseen kohteiden mukaan, mutta kyllä tärkein, pikku pää sieltä lopulta löytyy.

Kirjan aihe on kovin tuttu ja aina yhtä ihanasti esitetty. Ninka Reittu antaa muuten isän ihastella vauvaa. Mutta en muista kuin yhden haitarikirjan, jossa kannessa tämä ihana karjuu naama punaisena…

Niistä maailman ongelmista ei päästä eroon kuvakirjoissakaan. Malliesimerkiksi ja ratkaisun tarjoavaksi on mukana Chop chop eli Hopi hopi – reippaan robotin tarina. Tässä mennään läpi säntillisesti robottien uhat ja mahdollisuudet – ihan loppuun saakka. Ensin pikku Hopi Hopi järjestää potkut työntekijöille, sitten pomolleen. Robotit pystyvät kaikkeen. Pientä omaan nilkkaan pohtimista syntyy, kun Hopi Hopi saa edellisten töiden loputtua paikan lastenkirjojen taiteilijana! 300 kirjaa minuutissa ja samaan aikaan se vastaa neljää kuvittajaa – ja säveltää sinfonian. 

Seuraa tietenkin sota ja Hopi Hopi lähtee mukaan. Huonolla menestyksellä, koska on luotu auttamaan ihmisiä. Etsiessään miinoja tapahtuu lopullinen tuho. ”Kaikki muuttuu sokaisevan, polttavan, kirveltävän valkoiseksi.”

Bondestamin hieno kuvallinen ratkaisu on monen aukeaman mittainen odotus. On hijaista ja liikkumatonta. Aika kuluu. Ja kuluu ja kuluu, kunnes jotain vihreää puskee maasta. Valossa akut latautuvat, ja robotit alkavat hoitaa maata. Mutta jotain puuttuu, ja Hop Hop muistaa ne pienet ihanat oliot. On uudelleen ohjelmoinnin aika. Pian roboteilla on ihmisen alut hoivissaan. Ja niin edelleen.

Lastenkirjallisuudessa tuppaa kuitenkin olemaan tuo onnellinen loppu. Siitä varmaan voi keskustella korkeammissakin piireissä.