sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Tpelius jaLydecken - lohikäärme ja vampyyri


Joulun ja uudenvuoden vietto on lopeteltu yleensä loppiaiseen, mutta minulle paras lopetuspäivä on sopivasti 11.1. nimipäivänä. Voi huokaista ja miettiä mitä on jäänyt käteen.

Joulusta tietysti melkoinen kasa yritteliäitä sesonkimyyntikirjoja. On näppärää jouluista myryä, on vähän sekavampaa joulua, joka juksaa, on Kissa Lempisen villapaitaa, tonttuja ja niiden historiaa valottavia tietokirjojakin. Mutta onpa myös mainio joululahjan kierrätysidea. Varsin paljon kuvitustöitä viime vuonnakin saaneen Carlos Da Cruzin 24 päivää jouluun (S&S) oma faktio lähtee sinänsä kivasta ideasta: kuvakirja on kuin joulukalenteri. Jokaisen päivän kohdalla tontut saavat kertoa, mikä hetki joulun alla on ollut se tärkein tai hauskin. Samalla jaetaan faktatietoa asian tiimoilta television ensimmäisestä joulukalenterista ja joulukortista viimeiselle aukeamalle joulupukista. Da Cruzin kulmikas ja värikäs kuvitustyyli sopii kätevästi joulun erilaisiin tilpehööreihin. Ja voihan olla että lapset malttavat lukea kirjaa yksi aukeama kerrallaan – vähän kuitenkin epäilen.  Mutta kirjan idean ei tarvitse loppua yhdellä joulun odotuksen lukemisella – senhän voi kätevästi lahjoittaa uudelle lukijalle!

Palkintosadetta heti vuoden alkuun

Suomen nuorisokirjailijoiden vuotuiset Topelius- ja Lydecken –palkinnot on ajoitettu kätevästi: vuoden lopussa ehdokaskirjat ja  palkinnonsaajat sopivasti juhlien päätyttyä. Palstatilaakin medioissa löytyi hyvin tällä kertaa.
Omituisuudeksi voinee kirjata raadin kahtalaisen roolin – se valitsee ehdokkaat ja sitten palkitsee voittajat. Hiukan hymyilyttää, eiköhän raadissa keskusteluissa rajapinnat ole jo joltisenkin hahmottuneet aikaisemmin.
Kokonaisuutta on vaikeampi arvioida, koska tässäkin palkinnossa näyttää olevan tapana lähettää tyrkyllä olevat kirjat raadille. Ehkä kuitenkin kustantajatkin arvostavat traditionaalisia ja arvostettuja nimiä niin, että relevantti määrä on löytynyt.
Raati on poiminut ihan kivoja nimiä mukaan. Silti mutristelee tätä taipumusta poimia kesken olevasta sarjasta jokin osa mukaan – mistä sitä tietää, onko tämä se paras ja vakuuttavin? Finlandioissakin näin tapahtui, mutta siellä Anniina Mikaman Huijarin oppipoika oli selvästi itsenäinen kokonaisuus. Sitä ei ole Timo Parvelan Kuiskaajien kaupunki eikä Kimmo Ohtosen Kuiskaajien kilta, joka mielestäni ei vedä vertoja sarja aloittaneelle Soturin tielle. 

Mateli laulaa luonnon puolesta
Muutenkin raati näyttää hurahtaneen fantasian puolelle. On Ilkka Auerin kauhua, Mikko Koirasen ja Sanna Iston aikamatkustamista. Pisteenä f:n päälle Topeliuksen voittajakin, Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille (Otava) esittelee vaihtoehtohistoriaa 2000-luvun Suomesta. Anarkistit yrittävät muuttaa säätyeroja kuninkaallisten ja aatelisten hallitsemassa yhteiskunnassa. Näin toki saadaan mukaan mielenkiintoinen häivähdys nykyhetkestä, varsinkin kun Hepo-oja tuo mukaan vielä luonnonuskonnot, kansanparannuksen ja teknologian eri muodot. Romantiikkaakin löytyy. Ja onhan tämä itsenäinen seikkailu – vai tuleeko jatkoa kurittomien pikkulohikäärmeiden kasvatuksessa?

Lydecken saa monipuolisen kattauksen

Niinpä nuorempien seikkailujen kohdalla raatikin on innostunut varioimaan reippaammin. Monessa mainittu ja tyrkyllä Finlandiassakin ollut tuotteliaan Lena Frölander-Ulfin Nelson Tiikeritassu (Teos&Förlaget) sai nyt Lydeckenin hohtoa aikuisten järjetöntä maailmaa kuvaavalle pojan ja tiikerin matkalle. Yhteiskunta on siis mukana varsin epämiellyttävän tuntuisena paikkana – ainakin lasten mielestä. Järjestys, laki, kaaos, epäjärjestys on kitkettävä pois.
Toisaalta hämmästyttävän tuotteliaan Ville Hytösen tällä kertaa pienelle Enostone-kustantamolle tehty Pikku-Matelin laulu (kuvitus Pete Revonkorpi) on täynnä tunnelmaa juuri kuvituksen ansiosta. Taivaan kantta kannattava valtava puu vie ajatuksen kansanuskomuksiin. Omanlaisensa pienet olennot luonnistuvat hyvin puiden varjossa tätä maailmaa kansoittaviksi. Kun Mateli alkaa laulaa ja jatkaa laulamistaan, kaikki kukoistaa. Kun tytön ääni ei enää kestä, luonto kuihtuu ja taivaankansi hiiltyy. Tarinalla on sanomansa, joka muuten välittyi hyvin myös päiväkotilaisille: Mateli huomaa, ettei hänen tarvitse laulaa yksin, vaan pienen mummon lisäksi seuraan liittyy yhä uusia laulajia. Ei siis tarvitse pienten kantaa huolta kaikesta yksin, vaan kaikkien yhdessä. Toki Hytösen riuskasti tekemissä kirjoissa on epätasaisuutta, mutta soisi kaverin saavan lisää ansaitsemaansa huomiota.
Tuottelias on myös Veera Salmi, joka puolestaan elollistettujen lintujen avulla kertoilee hiukan osoittelevastikin masentuneiden pullajonosta. Sorsa Aaltonen ja lentämisen oireet (Otava) kuvittanut Matti Pikkujämsä saa tutulla tyylillään Aaltosen pelot havainnollisiksi. Rajoitteet on tarkoitettu voitettaviksi.

Linsa Bondestamin kuvitusta olen välillä ihastellut, välillä rämpinyt lasten kanssa. Nyt Annika Sandelinin Silkkiapinan naurussa (Teos&Förlaget) originellit eläintulkinnat pääsevät mielestäni hienosti esiin isoilla aukeamilla, sademetsän väreissä ja varsinkin puiden erilaisissa muodoissa.
Viehättäväksi tätä tarinaa voisi kai kutsua, vaikka siinä käsitellään kuolemaa. Sandelinin tapa kertoa on yksinkertainen, mutta samalla taitavasti ilmaisevaa. Kaksi erilaista eläintä, tapiiri ja apina, elävät toistaan arvostaen sademetsässä. Apina on keksimisen ja iloisen leikin tekijä, jota tapiiri seuraa ja nauttii. Kun apina sairastuu ja kuolee, tapiiri huomaa todella menetyksensä. Sandelin tiivistää sen hyvin kirjansa nimeen: nauru on poissa. Kestää aikansa, ennen kuin tapiiri pääsee surustaan eroon, mutta muut eläimet ovat tukena. Jakamalla muistojaan ne samalla tuovat silkkiapinan olemuksen kaikkien mieleen hyvällä tavalla. Tässä on lohdullinen analyysi menetyksestä ja sen hallinnasta.

Mitä muita viime vuodesta?

Kahlasin muistiinpanoni viime vuoden kirjoista ja löysin toki useitakin erinomaisia tapauksia kuten Hytösen ja Salmen tapaan monipuolisen Reetta Niemelän Kammotuksia (Lasten Keskus), joista runoilija Lydecken olisi voinut pitää. Ne kun ovat nimiään myöten mielenkiintoisia otuksia. Ja jos ajattelen kirjoja muutenkin lasten ehdoilla ja perillemenon kannalta, tämä kirja oli varsin in. Voi aloittaa vaikka ihmettelemällä, millainen hirviö voisi olla Röyhky tai Sylirontti tai Tuhmero. Niemelän sanamagia sointuu kätevästi kuvittaja Marjo Nygårdin selkeärajaisiin ja humoristisiin tulkintoihin. Mutta löytyi sieltä meikäläisenkin lapsuuden tuttu hirviö – Möökö! ”Möökö on aika söpö!/ Röhömassu/ höpönassu./ Nenä on nöpö/ ja häntäkin töpö./ Sen omaksi omaksi peikoksi ottaisin,/ jollei se olisi mitä sottaisin.” Nygårdin otukset kätkevät lisäksi usein tekstin näppärästi sisäänsä.
 Jos haluaa jatkaa kauhulla, niin Madgalena Hai on luotettavaa seuraa. Painajaispuodin jatko-osassa Hampaat hukassa (WS) meno vain yltyy. Tai miten sen ottaa: Ninni on ensimmäistä päivää töissä puodissa, ja siivousta on riittänyt. Hopeakolikkopalkalle ei saa kuin jäätelön. Ullakolta löytyy hammaspeikkojen lisäksi outo kirja vampyyrien historiasta – ihan limassa!  Varsin hauska pienten kuulijoiden mielestä oli vampyyrille sopivien hampaiden esittely – pupun hampaat eivät nyt ainakaan! LIMAINEN VALEVAMPYYRI eli Löllis Tursiainen alias mustekala paljastuu ja tavarat palautetaan. Mukavasti vampyyritietoutta kaiken muun imuttelun ohessa, eikä painajaispuodin rekvisiittakaan jätä kylmäksi – varsinkin kun kuvittaja Teemu Juhani saa kivasti omanlaiseen tyyliinsä niin vauhtia kuin yksityiskohtia – ja huumoria. Eli tämä hammaskierros hakkaa mennen tullen vaikkapa Paula Norosen ”ihan lällyt jutut” kuten eräs kuuntelijoista totesi painokkaasti.
 
Eli tervetuloa uuteen 2020 –luvulle Topeliuksen, Lydeckenin, vampyyrien ja tekohampaiden pariin. Saapa nähdä, minkälaisiin suorituksiin Runeberg Junior pian yltää.






sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Pisa ja järjettömät Finlandiat - Määt ja Muut


Marraskuun loppu ja joulukuun alku on ollut pelkkää juhlaa. Kun Finlandia-palkintojen huumasta päästiin irti, sai osallistua Suomen suosituimpaan ja tylsimpään televisio-ohjelmaan presidentin linnassa. Television kommentaattorit tunnistivat kaikenlaisten yritysten henkilöitä, mutta eivätpä päässeet loistamaan esittelemällä maailman parhaan kirjaston edustajaa. Eihän kirjasto nyt ole yhtä mediaseksikäs kuin puolukkaämpärit?
Ylimääräisenä bonuksena huolestuttiin uuden Pisa-tutkimuksen antamista suuntaviivoista. Ja olihan siinä aina välillä jotain poliittistakin suhmurointia. 
Lukijoiden suosikki tappaa kissan

Finlandia-palkinnot jaettiin uudessa miljöössä eli Amos Rexin vieressä olevassa restauroidussa elokuvateatteri Rexissä. Penkit olivat mukavat ja laajakangas toimi hyvin. Juontajana toiminut Sonja Kailassaari sai aikaan mukavaa naureskelua esitellessään lasten ja nuorten sarjassa ehdokkaana olleen Tomi Kontion ja Elina Warstan tuotoksen: Koira nimeltä Kissa tappaa kissan. Mainostekstin mukaan kysymyksessä on kuitenkin häikäisevä ja viisas kertomus koirasta joka vain tapaa kissan ja oppii jotain elämän loistosta, joka syntyy lempeydestä maailmaa kohtaan. Kyllä nämä mainosnikkarit osaavat – ja saihan tämä kohtaaminen lukijoiden suoison omassa varjoäänestyksessään.
Runouttahan ei tässä gaalassa näy. Missähän onkaan korkeatasoisen lasten kotimaisen runonrustaamisen palkintogaala?

Määt ja Muut lastenrunon puolesta ja sanoilla leiikittelyn!
 Diktaattorit hulluja ja mielettömiä?

Diktaattorien puheet ovat aina mielenkiintoisia. Kuka vielä muistaa edellistä kertaa? Silloin Riku Rantala maalasi todellakin erilaisen lukemisen kirjon kuin tämän kertainen näyttelijä Uusivirta. Rantala kertoi muutostaan lapsena Intiaan, missä lukemisen pelastivat rauhanturvaajien vaimojen jättämä kirjalaatikko Feminoineen ja Ursula Pohjolan-Pirhosineen. ”Ehkä opin niistä kirjoista kaiken, mitä tiedän rakkaudesta. Ja Kaarina Maununtyttärestä.” ”Tässä koko Finlandia-hommassahan, hyvä yleisö, ei ole järjen hiventäkään. --- juuri lasten- ja nuortenkirjallisuus kuvaa parhaiten tätä hetkeä ja tulevaisuutta, ajan ilmiöitä, kipukohtia, asioita, joista ei ole ennen puhuttu.”
Olavi Uusivirta mainosti myös homman luonnetta puolessa välissä: ” Näiden omaäänisten, syvien ja avartavien teosten joukosta yhden nostaminen muiden yläpuolelle on mieletön tehtävä. Se on hulluutta, johon on kuitenkin ryhdyttävä.”
Tässä siis hiukan valmista kaavaa ensi vuoden valitsijalle – muista korostaa mielenvikaisuuttasi.
Uusivirran aloitus taisi jo ennustaa tulevan voittajan: ”Kahdeksanvuotiaana kysyin isältäni, ketkä ovat hyviä kirjailijoita, keiden suuntaan kannattaisi luoda orastavia tuttavuuksia. Isäni mietti hetken ja vastasi sitten: Márguez on hyvä ja Maupassant. Gorki on oivallinen ja Dostojevski. Ja on meillä Suomessakin pari kelvollista: Lauri Viita ja Eeva-Liisa Manner.”
Ahaa, siis Maria Laakson Taltuta klassikko! Miksei, listan ainoa tietokirja – oppikirjamaisuudestaan huolimatta – olisi ihan hyvä valinta. Tai sitten ne listan lopun kaksi paksuinta melkein aikuisille tarkoitettua teosta.
Mustekala löytää trikoot - ja lapsi jänniä sanoja


 Ei kirjallisuus vaikuta oikeasti

Juuri ennen tilaisuutta olin pannut muistiin. mitä Hesarin Jussi Lehmusvesi ennusti kommentissaan 24.11.2019: ”Tulevalla viikolla Finlandia-gaalan juhlapuhujat epäilemättä ylistävät kirjallisuuden kykyä synnyttää lukijassa empatiaa, mutta todellisuudessa kirjoilla on minimaalisen pienet vaikutusmahdollisuudet realitysarjoihin verrattuna.”
Kyllä, Lehmusvesi oli oikeassa.
Uusivirta rauhoittuu kirjojen läsnäolosta. ”Kirjat saavat minut muistamaan, minne minulla oikeastaan olikaan niin kamala kiire. Ne saavat minut pysymään koossa. Kirjat hengittävät niskaani, kun kävelen niiden ohi. Ne kuiskivat moniäänisenä kuorona ja kilpailevat huomiostani: Vieläkö muistat minut, Juutas Käkriäisen? Molly Bloon jatkaa monologiaan juuri siltä kohtaa missä toissa yönä menetin tajuntani.” Lehmusvesi saa vastinetta: ”Se on syvyyssuuntaan ulottuvaa kasvua – henkistä kehitystä, mielen avartumista ja ajattelun rikastumista.”
Toki esimerkit ovat poimintoja pitemmästä vuodatuksesta, mutta samaan ylistykseen yhtyi myös romaanien puolella diktaattori Ylen toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila. Tietokirjailija Sixten Korkman pitäytyi sentään rauhalliseen, luennoivaan tyyliinsä tiedon muuntumisesta, sen monien versioiden ongelmiin ja totesi jopa kuivasti, että kotimaisen tietokirjan korkea taso on samalla tae tai ainakin mahdollisuus saada kasvunsa tueksi oikeaa tietoa pureskeltavaksi.

 Kuka oikein lukee millä tavalla missä?
 
Taltuta klassikon Maria Laakso & Johanna Rojola
Pisa-tutkimuskin herätti kaiken poliittisen oikean tiedon hakemisen laidalla jonkin verran keskustelua. Siitä kerrotaan urbaanina legendana nuorten joukossa, miten jokin Pissa-tutkimus tulee vaikuttamaan Aleksis Kiven asemaan koulun kirjallisuuden opetuksen kivisenä patsaana. Realitysarjojen tulkinta ja analyysi valtaavat pian paikkansa auringossa.
Kuten kaikissa tutkimuksissa Pisastakin löytyy hyviä ja huonoja puolia. Koska haluan olla kuin Suomen television uutiset, keksityn vain huonoihin.
Olavi Uusivirralle kuiskailevat kirjat eivät taida pärjätä paljon kovemmalla oleville tosielämän huutajille. Kun luin, että jo 14 prosenttia ikäluokasta on heikkoja lukijoita, niin äkkiä laskemalla siis melkein kahdeksaatuhatta oppilasta ei kykene jatkamaan opiskelujaan tai selviä kaikista byrokratian koukeroista. Miten tämä heijastuu ympärillemme?
On ongelmia tarkkaavaisuudessa. on kielellisten valmiuksien alaspäin menoa eli sanavarasto kaventuu. Miten tajuta ja ottaa hallintaansa kielen rakenteet?
Eskarissa olen huomannut, miten lasten luontainenko innostus ja makustelu ulottuu uusien jännien sanojen omaksumiseen ja edelleen muokkaamiseen.
Ei runokuvakirjan välittäminen mikään helppo tehtävä ole, mutta ei mahdotonkaan. Nimistä saa jo oivan alkurykäyksen. Annika Sandelinin Jos olisin sammakko (kuv. Karoliina Pertamo, Karisto 2019) tarjoilee hauskoja teemoja erilaisista unelmista bussista kuningattareen – ja hyttyseen: ”Hyttysen haave on järkevä/ olla aina oma itsensä.”

Sinikka Nopolan Mustekala löytää trikoot (kuv. Linda Bondestam, Tammi 2019); Tahtoisen lähteä salille, mutta en löydä housuja./ Mitä varten trikoissa/on vain pari punttia?”.
Runoihin saa muuten ääntäkin, joihinkin oikein kunnolla, kun herkistyy. Mariskan Määt ja Muut (kuv. Reetta Niemensivu ja Aapo Ravantti, Tammi 2018) esittelee kivasti laulullista rytmiikkaa ja vaikkapa lampaan, joka haluaa olla villipeto: ”Ruohikosta kuuluu Mää!/Kylläpä mua ärsyttää./ Taidan rikkoa aidat ja sekä mieltä osoittaa.”
Kannattaa osoittaa mieltä vaikkapa vanhemmille, joilla ei ole aikaa lukea yhdessä iltatarinoita. Joululahjatoiveeksikin voisi kivan kirjan lukemista yhdessä harkita. Joulukirjoja on taas yhä uudelleen ja uudelleen ilmestynyt sen verran, että jääkööt minulta konttiin tällä kertaa.

PS. Huomasin juuri, että tämä sankaritarinoiden buumimme on vanhan kertausta. Sitä paitsi selko- ja helppolukuinen kirjallisuus saattaa olla nyt arvossa arvaamattomassa, kun tarvitsemme selkeää ja sopivasti kielivarastoa tukevaa lukemista heikoimmille osaajille. Käteeni osui hyllyjä siivotessa esimerkiksi Raili Mikkasen Suomalaisia suurnaisia (Kehitysvammaliitto 2008). On Minna Canth, on Ida Aalberg, on Miina Sillanpää, Aino Kallas… Olisi sitä ollut kotomaassakin jo hyvä uran uurtaja malliksi.