Sibelius ja ulostehuumoria?

Kestävätkö suosikkien paineet?

Voi tätä onnen viikkoa! Lähes samaan aikaan ilmestyivät kuin syksyn kirjatulvaa ennakoimaan niin uusimmat Räppääjät, Ellat kuin Kattilakosken perhekin!

   Mutta aina ties monennenko sarjakirjan osan tultua hyppysiin mieleen nousee pelko ja vavistus. Kestääkö taso? Jaksavatko kommellukset naurattaa ja kiinnostaa?

   Esimerkiksi voisi tarkastella kirjojen perusclouta eli minkä sotkun varaan rakennetaan uusimmat kommellukset. Timo Parvela heittää kirjassaan Ella ja kaverit liemessä (Tammi 2015, kuvitus Mervi Lindholm)) estradille ihmejuoman, joka tekee juojistaan – ainakin lapsista – huippuälykkäitä. Melkein voisi sanoa, että kysymyksessä on ikivanha kikka, joka näyttää pääsevän uudelleen muotiin. Vastikään Lukuvarkaus-palkinnon ehdokkaassa Marja Ahon Hii-o-hoi! Aarre näkyvissä (Myllylahti 2014) esimerkiksi Allun isä on heitetty jäähtymään yhteisestä kodista tulisten chilikokeilujen takia, mutta niiden ihmevoima sulattaa lopulta perheriidan onnen kukkuloille. Ja niin edelleen.

   Parvela iskee kouluelämän kipukohtiin oikealla suoralla. Opettajalla on maha kipeänä stressin takia. Opettajan vaimo tekaisee pirtelön. Se on opettajanpöydällä, se on keltainen ja siinä on punaisia ja vihreitä pilkkuja. Parvela lisää tuttuun opettajantyyliinsä: ”Siis pirtelö oli, ei pöytä.” Pirtelön koostumus jää loppujen lopuksi salaisuudeksi, mutta joitakin vihjeitä annetaan: ”Banaania, puolukoita, ihmemarjoja, selleriä, piimää, leseitä, kauralimaa ja pellavansiemeniä, opettajan vaimo selitti.”

    Kun ihmejuoma tekee Ellasta kavereineen neroja – ainakin hetkeksi – opettaja ja varsinkin rehtori päättelevät keksineensä uuden opetustyylin, joka lyhentää opiskeluaikoja huimasti. Suomi PISAn kärkeen jälleen! Opettajan mahastressi häviää kummasti, mutta oppilaille jatkuva ihmejuoman särpiminen ottaa koville. Varsinkin kun sen vaikutus lyhenee lyhenemistään. Parvela ei ole vielä kunnolla ottanut osaa uusimpaan trendiin eli ilmavaivojen ongelmiin, mutta nyt jysähtää ja kunnolla. Oppilaat yrittävät tehdä ihmejuoman loputtua omatekoista lientä kaikesta kaapista löytyneestä koko koululle.  Televisiokameroiden ja toimittajien valokeilassa vatsassa myrskyävä ihmekeitto tuottaa sananmukaisesti järisyttävän lopputuloksen.

    Ja tästähän ainakin lapset tykkäävät, vai kuinka? Parvelan kohdalla on pitkään nautiskellut ja laskenut kuinka monta kertaa suupielet kaartuvat hymyyn. Nyt ei tarvinnut voimistella saadakseen jäykistyneet leukapielet taas järjestykseen.

Kansatiedettä ja runoilua

Sinikka ja Tiina Nopolan sankarikaksikot kirmaavat lukutantereelle myös täysin rinnoin. Risto Räppääjä ja yöhaukka (Tammi 2015, kuvitus Christel Rönns) kuljettelee juonta yritysten ja erehdysten jatkuvassa sumassa. Risto ja Nelli ovat lomalla Elvi Räppääjän tanhuvilla, kun he löytävät naapuritontilta arvokkaan ikivanhan käärmesormuksen. Välillä sormus on Rauha-tädin sormessa, välillä kissan kaulapannassa, välillä taas turvassa arkeologi Klaudia Kämäräisen hoteissa, mistä se viuhahtaa omille teilleen hyvää tarkoittavien manöövereiden seurauksena. Mukaan suolletaan hiukan sankari-ideologiaa, kun Risto intoutuu esittämään Indiana Jonesia ja naapurin Lennart pelastavaa Yöhaukkaa.

    Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina (Tammi 2015, kuvittanut Salla Savolainen) vetää ainakin kesälomalaisten lukupiirin potin. Kun Räppääjä jää sekin Ellan kanssa tuollaiseksi kertaheitoksi, sisaruksiin halutaan palata jopa uudelleen: miten se Vilttitossu muuttikaan sitä runoa? Mielenkiintoista mietiskellä, miten ärsyttävän itseriittoinen ja ”kaikki ensin minulle” – Vilttitossu viehättää lukijoita. Nopolat ovat luoneet kaksi ääripäätä, sivistyneen ja hienostelevankin Heinähatun ja omanlaisensa Pitkätossu-version. Rakenne näyttää toimivan. Perheen äiti yrittää saada aikaan sopua ja yhteistä tekemistä runokilpailuun osallistumisella. Heinähattu tekee kypsän ja fiksun luontorunon, kun taas Vilttitossu sutaisee pienen värssyoppitunnin jälkeen oman iskevän riimityksen. Kun Heinähattu voittaa, kateus saa aikaan oman sotkunsa. Nopolatkin antavat nyt oman panoksensa ulostehuumoriin, koska Vilttitossua tämän tyyppiset loppusoinnut kiinnostavat – ehkäpä juuri iskevyyden takia.

    Niinpä palkintojuhlassa Vilttitossu hyvän hyvyyttään vähän parantelee Heinähatun voittorunoa, jonka lausuu maan kuuluisin runoilija Mielikki Arhippainen… Eikä sotku ihan vielä tähän lopu – ensin on löydettävä ukkostavasta metsästä mielensä pahoittanut Heinähattu ja perään siskoaan pelastamaan lähtenyt Vilttitossu. Loppu hyvin, kaikki hyvin: uusitussa runonlausuntatilaisuudessa myös valaistunut Vilttitossu saa esittää oman stilisoidun runonsa, joka lienee Nopoloitten kiteytys tälle lastenkirjatrendille (ja muistuttaa hiukan Jukka Parkkisen Korppi-runojen parhaimmistoa):

 ”Oli kerran sieni,

joka alas mäkeä kierähti

ja mennessään, hupsis, kovaa pierähti.”

Maisemia Hämeenlinnassa

    Hiljalleen alkaa jo tottua kuvittajien vaihtumiseen niin Ellassa kuin Risto Räppääjässäkin. Markus Majaluoman poliisihahmoja Isonapaa ja Rillirouskua on vielä vähän ikävä. Salla Savolainen on toki mainio kaupunki- ja talomiljöidenkin kuvaaja Kattilakosken perheen ympäristöstä Sibeliuksen synnyinkaupunkiin. Hämeenlinnan Janne – kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius (Tammi 2015) on Tapani Baggen ja Sallan kattava yhteistyö, joka pelaa niin kuvallisella kuin faktioteksteillään hienosti yhteen. Eittämättä Sibelius-juhlavuoden kärkeen kuuluva tietokirja valottaa hauskasti niin Sibeliuksen arkea kuin kehitystäkin juonellisella kertomuksellaan. Sitä täydentävät harkitusti valitut tietoiskut esimerkiksi Hämeenlinnan kaupungin kehittymisestä, Jannen suvusta, pianomalleista koulunkäyntiin. 

     Salla Savolainen varioi tietokuvitustaan aukeamalta toiselle: on sisäinteriöörejä nukketalomalliin, on juhlatilanteita, viulun eri osia, talorakenteita ja kaupunkinäkymiä, historiallisia muistumia Johanssonin mökistä Suomen ensimmäiseen junarataan. Tapani Bagge ei malta jättää käyttämättä Sibeliuksen tunnettua tapaa liioitella ”hiukan”: taitavasti elämänkerrallista juonta sävyttävät hersyvät jutut vaikkapa monnin vatsaan joutuneesta kuuluisasta laulajattaresta Pauline Luccasta, jonka Sibelius pelasti onkiessaan.

    Hämeenlinnan Janne on sopiva pari vaikkapa koulukäyttöön Katri Kirkkopellon Soivalle metsälle – Jean Sibeliuksen matkalle (Lasten Keskus 2015), joka kertaa tapahtumia laajemmasta aikaperspektiivistä ja tarjoaa matkalle mukaan mainion musiikillisen cd-levyn kuunneltavaksi.

Sotalapset ja pedofilia

Sotien ongelmia ja traumoja vivahteikkaasti

Kotimainen lasten ja nuortenkirjallisuutemme on varsin nopeaan ottanut käsittelyyn myös lapsuuden ja nuoruuden hankalia ja järisyttäviä asioita syntymästä kuolemaan, perheongelmista mielenterveyteen, syömishäiriöistä koulukiusaamiseen ja niin edelleen.

    Sodasta ja sen lieveilmiöistä raportoimiseen on tarvittu kuitenkin omakohtaisempaa kokemusta tai sen tuomista dokumentein tuettuna lähelle nuorta lukijaa. Sotaa on toki käsitelty monissa lasten ja nuortenkirjoissa fiktiivisenä taustana tai juonen tekijänä, mutta nyt näyttää autenttinen faktio tulevan voimakkaammin esille.

    Mielenkiintoisesti suomalaislasten kohtaloista Ruotsissa on ilmestynyt niin ruotsinkielinen kuin suomalainenkin versio. Krigets barn (Svenska litteratursällskapet i Finland 2014) jakaantuu kahteen osaan. I Finland kertoo autenttisia päiväkirjamerkintöjä seuraillen lasten elämästä sodan aikana 1939-1945 ja seuraa toisessa osassa Till Sverige seitsenvuotiaan Mairen muuttomatkaa sotalapseksi Göteborgiin. Runsaat valokuvat ja elämään liittyneet kupongit, lähetyskortit ja tavarat tuovat ajanmenon uskottavasti lähelle. Luonteeltaan Krigets barn on kierresidottu vahvasivuinen työkirja, jonka lukuihin liittyviä tehtäviä ja kysymyksiä voi käyttää hyväkseen niin koulussa kuin keskusteluissakin.

Erilaista, mutta niin samanlaisia tuntemuksia

                                                                                                          

    Kun ruotsinkielinen sotalapsi ei aluksi joutunut kohtaamaan kielivaikeuksia, Reijo Niinimäen Minne käynkin maailmassa ( Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 2015) on riipaisevan iholle tuleva muistelus (toimittanut Hanna Aho) tekijänsä lähdöstä, elämästä ja paluusta Ruotsista. Molemmissa kirjassa taustoitetaan alussa Suomen tilannetta ja sotalapsien lähettämiseen johtaneita syitä. Kaiken kaikkiaan lähes 80 000 lasta siirrettiin Turun kautta Tukholmaan laivoilla ja junilla Haaparantaan ja sisämaahan. Sodan jälkeen lapsia palautettiin, viimeiset vuoden 1946 aikana – viitisentoista tuhatta lasta jäi Ruotsiin. 

    Vaikka Niinimäki sanoo, että jokainen lapsi koki osansa omalla tavallaan, Minne käynkin maailmassa varmasti kuvaa pätevästi niitä vaikeuksia, pelkoja ja yksinäisyyttä, joita suomenkieliset lapset kokivat. Muistelusten sävyksi on valittu yksinkertaisen toteava tyyli, joka kertoo tamperelaispojan kokemuksista tehokkaan vaikuttavasti. Tyylillisesti hienosti aluksi pakolaisella ei ole ikään kuin omaa nimeä, vaan asioita katsellaan kuin ulkopuolelta hän-muodossa ja päähenkilö on vain poika. Vasta myöhemmin kielen auettua mukaan tulee oma nimikin, joka kuitenkin vasta lopussa, omassa vaatimattomassa monilapsisen perheen kodissa tuntuu vihdoin aivan omalta.

    Krigets barn on pitkälti päiväkirjan autenttisia sivuja toisella, puhtaaksikirjoitettuja toisella, mutta mukaan on kiitettävästi löydetty valokuvia sekä yleisestä tilanteesta että päähenkilön kyseisestä ajanjaksosta. Minne käynkin maailmassa saa tuekseen sisäkansien valokuvat päähenkilöistä sekä Pekka Aittakummun lukeman cd-kirjan. Mutta Silja-Maria Wihersaaren kuvitus tavoittaa kuin huomaamatta niin pojan tunteet kuin maisemien ja ihmisten reaktiot. Näennäisestä vanhahtavuudesta – tai ehkä juuri sen takia – kuvien tyyli sointuu elämänkerrallisen faktion sävyihin hienosti. Samalla tavalla myös uskonnollisen taustan näkyminen on vaivihkaista, perusteltua ja vasta aivan lopussa hiukan tarkoitushakuista.

    Miten kertoa pedofiliasta?

    Harvinaisempi ongelma lasten ja nuortenkirjallisuudessa on ymmärrettävästi pedofilia. Miten kertoa asiasta, miten kuvittaa ja käsitellä? Kuka tarvitsee tietoa? Kuitenkin myös tämä vaikea aihe on noussut nyt esiin – kovin eri tavoilla. Pertti Koskinen – aikaisemmin aikuisten romaaneja tehnyt ammattikirjailija – on vienyt aiheen poikien jännärin kaavaan. Pedon jäljillä (Kvaliti 2015) vie nimenä ajatukset eittämättä saman nimisen elokuvan jäljille, mutta tämä Peto kertoo sujuvasti ja vauhdikkaasti kahden salibandykaveruksen toimista. He pelastavat pikkutytön joutumasta vanhemman miehen houkuttelemana autoon ja päättävät selvittää miehen nimen ja asuinpaikan. Näppärästi asiat etenevät, ja pojat aivan oikein paljastavat asian myös toisen isälle, joka kertoo ottaneensa yhteyttä poliisiin. Ehkä juoni näin olisi ollut liian helppo, koska Koskinen sotkee lopun monikerroksiseksi: isä ei olekaan ollut yhteydessä poliisiin, vaan kiristää pedofiiliä. Kun mukaan ilmestyy pikkutytön väkivaltainen sukulainen Ruotsista, saavat niin isä kuin pedofiili käsittelyn, jonka jälkeen oikea rikollinen päätyy rullatuoliin. Toki lopussa pojat toteavat, että laittomuus sai laittoman rankaisun, mutta silti voi jäädä pohtimaan ratkaisun sanomaa.

     Kuvakirjan tasolla asiaa on käsitelty mielenkiintoisesti Enna Airikin Korppipäisessä miehessä (Karisto 2013). Siinä pedofilia on otettu sadun kuvioihin mukaan ja vahvasti symboloiden kerrotaan pauloihin joutuneen tytön ”vankina” olemisesta ja vapautumisesta korppipäisen miehen vankilasta. Houkutuksia puolestaan kuvataan makeiskaupan kautta. Lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön haastattelussa (3/2013) Airik valotti kirjan taustoja. ”Haluan, että kirjaa voidaan lukea kaikenikäisille. Asia on vaikea, kyllä, mutta se on myös äärimmäisen tärkeä. --- Tämä kirja on minun panokseni aiheeseen ja toivon, vaikka se onkin rankka ja ehkä ahdistava lukukokemus, se kuitenkin uskallettaisiin lapselle lukea. Erittäin tärkeää tässä, niin kuin myös Haavemaan kohdalla, on se, että aikuinen on sitten valmiina vastaamaan lapsen kysymyksiin ja pohdintoihin lukukokemuksen jälkeen. Kolmen lapsen äitinä minun mielipiteeni on, että näistä asioista on puhuttava lapsen kanssa jossakin vaiheessa, oli se sitten kuinka ahdistava ajatus hyvänsä. Näitä asioita lapsi ei opi itsestään, eikä hän tiedä omia oikeuksiaan ellei joku niitä hänelle kerro. Lapsi jää näiden asioiden kanssa hyvin yksin, koska ei pysty ymmärtämään eikä käsittelemään niitä.”

Miten mitata kirjojen merkitys?

    Korppipäisen miehen kuvamaailma on oma taitava puheenvuoronsa. Jako väri- ja mustavalkosivuihin on tehokas viedessään mukanaan idyllin ja uhkan kaksinaisuuteen. Kirjan tarkoituksena on nimenomaan herättää pohdintaa, keskustelua ja kiinnittää huomio aiheeseen. Merkillepantavaa onkin, että erilaisia aikuisille tarkoitettuja tukikirjoja on alkanut ilmestyä – niistä tuoreimpia on Niina Kähärin ym. Silta sumusta valoon (Art House 2015), missä pätevästi ja selkeästi puhutaan asiasta niin läheisille, uhreille kuin työntekijöille. Mukana on keinoja ja toimintamalleja ongelmakentän käsittelemiseen.

    Mutta niin kuin monta kertaa eri yhteyksissä on todettu, juuri kirjallisuudesta voi löytää väylän asioista puhumiseen ja miettimiseen yhdessä. Tässä mielessä tuntuvatkin mielenkiintoisilta yritykset löytää mitattavia malleja kulttuurin – ja siis kirjallisuuden – rahallisista arvoista tai ylipäätään taloudellisesta merkityksestä. Miten paljon säästetään esimerkiksi mielenterveyskuluissa kirjallisuuden suoman lohdun tai esimerkin tuottamasta oikeasta ratkaisusta? Kuinka paljon kirjastot voisivat saada kunnan budjeteista lisärahaa ikääntyneiden ja syrjäytyneiden pitämisestä mukana yhteiskunnan toimijoina?

Kirjoja roskalavalla, kierrätyksessä ja sirkuksessa

Kesäkeitaat - kirjastot!

Kesällä saattaa nopeastikin tottua vanhan kierrättämiseen – ainakin jos joutuu turvautumaan viihtyäkseen television tuijottamiseen. Kirjojen kanssa riittää valinnan varaa, joskin näyttää Pekka Töpöhäntäkin siirtyvän modernisoituneena tähän aikaan. Pekka Töpöhäntä menee kouluun (Gummerus 2015) on Åsa ja Michael Rönnin stilisoima ja Ingrid Flygaren uudelleen kuvittama kissa-analyysi. Tämän hetken pikku lukija toki nielee kaiken sumeilematta, mutta alkuperäisiin klassikoihin tutustunut mutristelee suutaan ja huokaisee. Miljööt on vedetty modernilla hennon väräjävällä viivalla, ja kissakoulun tapahtumista on se kunnon pahismeininki siistitty pois. Opetus siellä takana toki on säilynyt jopa alkuperäistä selkeämpänä. Paha saa palkkansa…

    Sastamalan Vanhan kirjallisuudenpäiviltä alkanut kesäinen elämä on kulminoitunut erilaisiin kirjastoihin matkan varrella. Jälleen kerran on ihasteltava näitä keitaita ympäri Suomea. Joustavaa palvelua, tietoa tapahtumista, nettiyhteydet – ja pienemmillä paikkakunnilla erinomaisen hyviä kirjavalikoimia, joista uutuuksiakin bongaa yllättävän mukavasti. Sanoma- ja aikakauslehdet voi selailla rauhassa, joka sitten äkkiä voi järkkyä. Helsingin Sanomista torstaina 9.7. luin ensin, miten Suomen kirjastoseuran puheenjohtaja Jukka Relander  perhokalastaa innoissaan Vanhankaupunginkoskella. Sivua kääntäessäni totesin, että samaan aikaan Kangasalan kirjasto heitti lavallisen kirjoja paperinkeräykseen Suoraman pihalla. Sivukirjasto oli päätetty lakkauttaa ja tilat tyhjentää 1.elokuuta mennessä. Roskalavalle ystävällinen kirjojen tuntija oli vienyt tikapuut, jotta halukkaat mummot ja vaaritkin saivat pelastettua edes osan. Hesari olikin tuona päivänä kovin kirjastohakuinen: siellä arvioitiin myös Kirjaston kuolema-raporttikirja, jota aikaisemmassa blogissani olenkin jo mietiskellyt. Alan pitkäaikainen ammattilainen Jari Paavonheimo summaa lopuksi, miten kirja ”olisi saanut ratkaisevasti lisäpotkua, jos se olisi pyrkinyt myös selvittämään, mitä kirjastoissa käytännössä on tehty tai jätetty tekemättä.”

    Täytyyköhän tässä alkaa kesänvieton aikana suunnistaakin valokuvaamaan Suomen kirjastoja roskalavojen perspektiivistä?

Juoksua pihamaalta nukkekotiin

    Aina ei kierrättäminen ole niin vaarallista, kun kohteena ovat aiheet. Sattumoisin tulin ahmineeksi peräjälkeen Jukka Itkosta, Netta Waldénia ja Jenna sekä Noora Kunnasta. Kaikissa elämänmenoon liittyy kova tohina ja lähes tolkuton meno, salaisuus ja arvoituksia. Kaheli sakki ja kauhujen kaappi (Otava 2015) on sisarusten ensimmäinen yritys lastenkirjan areenalla. Vanhan unohtuneen nukkekodin elollistuneet asukit toilailevat minkä osaavat. Mukana on persoonallisia luonteita, joista varttuneen mielestä ihanan ironisen huipun saivat aikaan runonlausuja hoveineen. Jotain ironista siinäkin tietysti on, että lapset halausivat hyppiä juuri nuo kohdat äkkiä yli ja saada selville mitä siellä kauhujen kaapissa oikein oli. Ratkaisu saattoi olla hienoinen pettymys, kun kaapista ulos tullut olikin ihan säällinen tapaus…

    Mauri Kunnaksen jälkikasvun kirjallisia ja kuvallisia ansioita ei kannattane vielä lyödä lukkoon, vaan jäädään odottamaan seuraavia. Jennan kuvitus on melko riisuttua viivapiirrosta, jota voinee verrata Elina Warstan graafisesti tyylikkään voimakkaisiin pintoihin Itkosen sirkuskirjassa. Warstaa onkin kierrätetty viime aikoina kovasti – oikeastaan hänen ansiostaan esimerkiksi muutoin itseään toistava Tomi Kontion Koira nimeltään kissa (Teos 2015) nousee kiinnostavaksi kuvalliseksi seikkailuksi. Laura Valojärvi puolestaan omaa mainion tunnistettavan nokkelasti rönsyilevästi paisuttelevan kuvitustyylin Rubenin tutkimuksissa.

    Ruben ja kadonneet karaatit (WSOY 2015) on Netta Walldénin neljäs seikkailu, jossa näkyy jo aikaisempien kirjojen raamitus selvästi taustalla. Timanttivaras Vili Pii lähtee Saarnilaaksoon pahat mielessä kohti Armas Vaaran timanttikassakaappia. Tällä kertaa homma sotketaan timanttilaatikolla, joka kiertelee postin ja muiden avustuksella eri osoitteissa. Lopulta Vili Pii lähtee pois tietämättään mukanaan omat väärät timanttinsa.  Ruben on miellyttävän charmikas yksityissalapoliisin versio, mutta ei kirjailijatar rouva Mallamudkaan kehnoksi jää – hänen kauttaan Waldén pääsee hiukan hehkuttamaan luovan työn rankkoja puolia.

Eläviä kuulia tarjolla

    Ja nämä poliisit! Chaplinin törmäilevien poliisien joukkoon pääsevät niin Rubenin vanhempi ja nuorempi konstaapeli ”Rikospostin viimeisin numero oli ollut konstaapeleille kiusallista luettavaa. Kolmekymmentä vuotta, nolla ratkaistua tapausta!” kuin Jukka Itkosen kovakuntoiset juoksijat: ”Mies kiinni! Ottakaa tuo mies kiinni! läähätti laihempi lainvalvoja. – Kiinni tuo mies! puuskutti paksumpi.” Tykästyin eniten kuitenkin Nurkanpyhtään uneliaaseen pikkukaupunkiin. Sirkusjuna saapuu (Lasten Keskus 2015) sisältää toki runojakin, mutta pilke silmäkulmassa etenevää salamyhäilevää tekstiä on enemmän ja Lillin päiväkirjan runo ei pidä kohta ollenkaan paikkaansa: ”Tässä kaupungissa/ei koskaan tapahdu mitään./Tämä kaupunki on kuivempi kuin kuu.” Jukka Itkonen on aikaisemminkin joskin harvemmin viihtynyt proosan parissa jouluisissa merkeissä. Tälläkin lauseita on mainio lueskella ääneen, makustella pienillä vivahteilla ja hymyillä tapahtumien kontrasteille. ”Ei sisäpaisti, vaan sitä paitsi, Lilli korjasi. – Älä sinä pyytämättä puutu minun puheisiini, sirkustirehtööri sanoi. – Sisäpaisti on minun lempiruokaani, ja jo sen nimen mainitseminen saa veden herahtamaan kielelleni. Siksi minä herahtelen. Haluan olla vesi kielellä. Muuhun ei juuri nyt ole varaa.”

    Lillin isän raidallinen pyjama aiheuttaa ongelmia, kun vangin puvussa pakeneva karkulainen joutuu äiti Rahtusen pompotettavaksi. Kun paikkakunnalle saapuu vararikon partaalla keikkuva sirkus, soppa on valmis. Itkonen ei kuitenkaan sorru ylettömään asioiden kääntelyyn, vaan happy end paljastuu sopivasti lopussa: poliisit ajavat takaa vankia kertoakseen, että syytös on peruttu. Näin entinen syytetty ja nykyinen miljönääri voi ostaa sirkuksen ja jatkaa sirkuskulttuurin mesenaattina. Mikä parempaa, Lillin isä tykästyy vahingossa alkaneeseen uraansa lentävänä tykinkuulana ja äiti taas voimanaisena – ainakin kesän aikana.

    Aiheet kiertyvät. Mikäpä siis siitä, kunhan niistä nautitaan. Vuonna 1979 kirjoitin kirjan Mustan vihon salaisuus, missä vaarini kertoi seikkailuistaan. Suosituin juttu oli loistava ura sirkuksen elävänä kuulana…