Limaa, myrkkyä, haisua ja muuta Suomen luontoa

Vääjäämättä Suomen kesä on alkanut ja loppunut ja alkanut ja muuttunut taas. Vääjäämättä myös koulun alku lähestyy. Virkistäytyneet lapsukaiset kirmaavat taas kohti uusia tiedollisia kokonaisuuksia ja opetusministeriön lanseeraamia opetuksen kehityksen kohokohtia.

   Onko tullut lomalla luettua? On ollut aikaa, on ollut lukusäitä, on ollut mahdollisuuksia samoilla metsässä opiskelemassa luontoamme. Sillä juuri luontokirjat ovat lasten ja nuorten tietokirjallisuudessa kaikkein suosituin alue. Sieltä on voinut poimia monivivahteista ja -tasoista opaskirjaa samoamiseen.

   Onneksi kaikkea ei löydy Suomen luonnosta, vaikka kuinka hakisi. Silti Emma Dodsonin Ällöön eläinkirjaan (Otava) mahtuvat varmaankin lapsia naurattavat ja kiinnostavat materiaalit. Alaotsikko ”Limaa, myrkkyä ja haisua!” kuvaa täsmällisesti sisältöä. Kohderyhmä lienee hankalammin arvioitavissa. Kun sivuja avattaessa pompahtavat esiin erilaiset taitehahmot, mukana on luukkuja ja läppiä, voisi ajatella alle kouluikäisen innostuvan moisesta. Kun sitten tutustuu antiin tarkemmin, paljastuu enimmäkseen kakkaa á la carte, räkävanukasta, kosiomenojen hurjimpia tosiasioita toisen syömisestä virtaheposten virtsaamiseen ja ulostamiseen naarasten houkuttelemiseksi. Ja niin edelleen. Kakka kiinnostaa ehkä nuorempiakin ja varmemmin vauhti-iässä olevia poikia, mutta parittelun ohjaaminen on siinä ja siinä? Muutenkin tuntuu siltä, että näissä käännetyissä eläinkirjoissa pyritään yhä hurjempiin esityksiin, jotta edelliset eläinmaailman kummallisuuskirjat ylittyisivät.

Siili hoitaa hommat

Vierelle on jopa turvallisen rauhaisaa esitellä siilin kosiomenoja mainiosta Tuula Nyströmin Piikkipallosta ihan pihalla (Maahenki). Vahvin uros sielläkin jyllää, mutta asiallinen teksti asettaa asioita ymmärrettävästi kohdilleen. Opas alkaa siilin keväästä ja loppuu talveen. Väliin mahtuu hauskasti tarinoiden asiasisällöstä tinkimättä perustietoja, vinkkejä, kysymyksiä ja taustoja, jopa historiaa. Perustietojen lisäksi värillisillä alustoilla kerrotaan lisää käsitellystä osiosta.

   Kuvittaja Laila Nevakivi on tottunut luonnon esittelijä, ja nytkin isoilla aukeamilla kuvat ja teksti lomittuvat loogisesti ja mukavasti eteenpäin houkutellen. Nevakivi vaihtelee suurten tunnelmakuvien kautta selkeämpään tietosisältöön. Bonuksena tietokirjassa on runoja, tarinoita, eri siililajien esittelyä, talvipesän rakentamista, vastaukset sivuilla esitettyihin kysymyksiin, siilien tarkkailulomake ja hyvä hakusanaluettelo lisälukemisvinkkeineen.

    Siili on muutenkin pop. Marjo Nygårdin humoristisen hauskassa kuvakirjassa Kaikessa on itua (Lasten Keskus) ollaan puolestaan siilin puutarhassa. Touhukkaan otuksen kanssa keskitytään tällä kertaa kuitenkin puutarhan hoitamiseen, mennään läpi taimien koulintaa ja karaisua, iloitaan villivihanneksista, tutustutaan puutarhan muihin möyrijöihin, rakennetaan kasvulaatikko, esitellään kasvukaudet ja riennetään tuholaistorjuntaan. Lopulta koittaa sadonkorjuu ja on juhlan aika nauttia kovan työn hedelmistä. Marjo Nygårdin pehmeän lempeät sävyt myötäilevät mainiosti puutarhan muuttumista. Aukeamien tapahtumat on sopivasti eritelty ja selitetty lyhyillä kommenteilla tai nimetty erilaiset tarvittavat välineet.

    Maia Raitasen tietokirjoissa ei säästellä adjektiivia. Ne ovat Suomen viehättävimpiä luontolajikirjoja. Happamia, sanoi kettu (Into) on sekin Suomen viehättävin nisäkäskirja. Jatko tietokirjoihin Sano muikku! (2012) ja Valas, valas (2013) on raameiltaan samanlainen kuin edeltäjänsä. Nyt esitellään hiukan laajemmin aluksi nisäkkäiden kehitystä ammoisista ajoista tähän hetkeen ja mietitään hetki tarkemmin, mikä nisäkäs oikein on. Raitanen keventää taustoitustaan mukavilla pienillä erikoistiedoilla. Kun saadaan kerrottua nisäkkäistä juuri Suomessa, esittelyt alkavat aidoista hyönteissyöjistä Idänpäästäisestä siiliin, jatkuvat lepakoilla, jäniseläimillä, jyrsijöillä, hylkeillä, petoeläimillä ja sorkkaeläimillä päättyäkseen pyöriäiseen.

     Raitasen tunnusmerkkeihin kuuluvat vasemman sivun tunnuskuva perustietoineen ja oikean sivun humoristisen pohdiskeleva tarkennus – vai miksi kutsuisi näitä eläinten mietteitä? Harmaakuvemyyrä miettii ilmeisesti sekin eläinten oikeuksia: ”Aikamme suurin ongelma – ihminen. Vaadimme vapautta, veljeyttä, ystävyyttä.” Vastaus on realistinen: ”Kukkokin kiekuu aamun herätyksen – ja joutuu illalla pataan, mutta aina tulee uusi kukko ja uusi pata.” Aikuisemman makuiset filosofoinnit ovat väliin riemastuttavia esittäjänsä mukaan. Tämä on kuten edellisetkin erilainen luonto- ja eläinkirja, ja sellaisena kenties houkuttelevampikin koko perheen käyttöön.

Lasten ruokaretkiä – ja muitakin

 Luontoon liittyvät myös erilaiset kokkauskirjat, joista Katariina Vuoren ja Jarkko Kääriäisen Mukulat maalla (Docendo) on erilainen viihdyttävä kokonaisuus koko perheen käyttöön. Alussa on pätevä käyttöoheistus hygieniasta, perusmauista ja muuntomitoista sekä välineistä. Itse asiaan päästään pienen kertomuksen kautta, jatketaan itse tietoainekseen ja esitellään erilaisia reseptejä. Lihakarjatilalta maitotilalle, viljamyllystä mehiläisfarmille ja siipikarjatilalle. Välillä retkeillään luonnossa, narrataan kaloja ja valmistetaan suosituimmat kasvisruoat. Ohjeet ovat selkeät, värikuvat tarkkoja. Kokonaisuus on mukavasti monipuolinen. Varsinaisesti ei oteta kantaa esimerkiksi tehotuotantoon, mutta erilaiset kasvatus- ja jalostusmenetelmät vilahtavat kyllä mukana. Elina Lappalaisen Nakki lautasella voisi olla joko rinnakkaislukemisena tai pohjustuksena. Reseptitkin on merkitty vaikeusasteittain ja niitä ryyditetään tietoiskuilla.

     Entä kun hersyvä runoilija ja mainio luonnontietäjä lyövät hynttyyt yhteen? Heli Laaksonen ja Iiris Kalliola ottavat käsittelyynsä suomalaisen luonnon ikivihreän, kuusen kirjassaan Tulevaisuuden kuusi (Metsäkustannus). Kaivopuistoon istutettiin v. 1917 kuusi, itsenäisyyden kuusi. Kirjaan on kerätty talteen yli 200 tarinaa kotikuusista, ja kirjan muuta tekstiä tukemaan niistä on valittu sopivasti erilaisia muistoja. Kuusen istutusta ja kotikuusen historiaa sivuavan alkupuolen jälkeen Iiris Kalliola selvittää hauskasti ja asiallisesti kuusen Taigavoimaa. Toiseksi yleisimmän puun kautta Kalliola käsittelee puuvanhuksia, puiden tehtäviä, kuusikotoa aluskasvillisuuksineen.

   Millaista on puun elämä ympäri vuoden keväästä talven taakkaan? Entä mitkä tuholaiset ovat kuusen pahimpia vihollisia? Lisäksi kerrataan jokamiehen oikeudet, kesän sadonkorjuuta ja syksyn metsän aarteita. Esivanhemmillemme Tapion metsä oli tärkeä paikka, jonka kanssa oli elettävä sovussa. Entä mitä puusta valmistetaan? Metsä myös torjuu ilmastonmuutosta.

   Heli Laaksonen puolestaan kertoo Aarnista, joka saa parhaan ystävän kuusesta. Tämä pyytää ystävyyden syventyessä Aarnia laulamaan – silloin he voivat lennähtää kauas kuusen oman emon luokse. Takaisin tultaessa Aarni esittelee kuusen isälleen, joka pokkaa kohteliaasti ja tanssii kuusen kanssa valssin.

    

Läheltäkin näkee kauas

Niin on, sillä Milla Tuormaan Takapihalta alkaa seikkailu (PS-kustannus). Alaotsikko kertoo hyvin sisällöstä: tarinoita ja toimintaideoita lähiluontoretkille.  Mutta kirjassa on myös vahva luonnon kokemisen ja suojelemisenkin juonne, joka käy hyvin esille esipuheesta: ”Metsä on erityisesti lapsille suoja, ruoka-aitta, eläinystävien koti sekä oppimis- ja leikkipaikka. Metsässä liikkuminen ja leikkiminen tukevat monipuolisesti lapsen motoriikan, sosiaalisuuden ja mielikuvituksen kehitystä. Seikkailun voi rakentaa lähimetsään, ja lapsi innostaa tottumattomankin aikuisen helposti mukaan omalla aitoudellaan.”

    ”Päättäjiltä vapaan luonnon mieltä elvyttävä voima tuntuu kuitenkin välillä unohtuvan kaupunkien tiivistys- ja laajentamispaineessa, vaikka teknisesti ja tiedollisesti kehittymisessä pyritään ottamaan ympäristökin huomioon. Lapsiryhmien matkat lähimetsiin pidentyvät, ja metsät myös kuluvat käyttöpaineen alla. Kun lähimetsä tai -ranta rakennetaan, eläinten ja kasvien elinpiiri supistuu. Samalla rajautuu myös lasten vapaan liikkumisen elinpiiri, sillä kodin ja metsän väliin onkin voinut tulla tie tai tutusta leikkipaikasta on tehty parkkipaikka. Liikkuminen lähiympäristössä käy siten haastavaksi, ja ryhmät ajetaan siistittyihin puistoihin ja rakennettuihin leikkipuistoihin. Metsässä touhuttaessa syntyvät mielikuvituksellisimmat leikit ja vahvat elämykset – hoidettuja puistoja ei edes välttämättä koeta vapaaseen leikkiin ja esimerkiksi keppi- ja kiviaarteiden keräilyyn sopiviksi paikoiksi.” 

   Tuormaa tukee sanomaansa pyrkimällä kirjassaan viemään elämyksiin ja seikkailuihin tarinoiden, harjoitusten ja hauskojen hahmojen avulla.   Itse tarinat luottavat jopa väliin yltäkylläisen luontohehkutuksin niin monessa tarinassa esiintyvään Kara-pehkitöppiin ja mm. keijukaisiin. Hyvä kertoja voi toki värittää mukavasti sävyjä ja runsasta kieltä, mutta väliin voi syntyä maalailevaa tyhjäkäyntiä. Toisaalta tarinat ovat sopivan mittaisia, ja niiden jälkeen on kiinnostavia lisämateriaaleja leikkiehdotuksineen, kysymyksineen ja tietoaineksineen. Kirjan lopussa on lajitietoa aukeaman mittaisina kuvauksineen. Kuvittajana Milja Laine tekee ei niinkään tarkkoja vaan hämyisen ääriviivaisia vesivärimaalauksia, joista perusasiat toki tulevat esille. Tunnelmien välittämisen on kuitenkin korostuneemmin esillä. Kansi on Janne Hiltusen sommittelema.

   Tieto lomitetaan kertomuksiin, kysymykset panevat pohtimaan lasten kanssa ilmiöitä ja eläinten toimia: mukana on lajiopastusta kuljeskelun ja aistimisen rinnalla. Näin syntyvät myös monet omat tarinat. Sisältö tukee esiopetuksen opetussuunnitelman perusteita. Seitsemäntoista tarinaa kulkee kätevästi vuodenaikojen vaihteluiden mukaan. Mukana on myös rinnakkaistarinoita eri eläinten näkökulmasta. Kirjan rakennetta selvitetään erilaisten symbolien avulla. Mm. kävyt johdattavat ulkona tehtäviin harjoituksiin.  Mainiota on myös harkiten koottu vihjepuoli: mukana on vinkkilistoja hyväksi havaituista kirjoista ja nettisivustoista. Yksityiskohtaisempia ehdotuksia kirjan käyttöön löytyy lisää alun ohje-osiosta.

   Syksyynkin on tarjolla taas paljon luettavaa, myös luonnosta. Mutta nyt anti lasten ja nuorten tietokirjoissa näyttää taas painottuvan historiaan, tekniikkaan ja kasvatukseen – niin diginatiivien kuin muidenkin emojien käyttäjien. Kuva- ja tarinapuolella onkin sitten ruodittavaa yllin kyllin.