Runeberg juniorissa kaikki tasapainossa

Runeberg juniorin raati valitsi seitsemän kirjaa palkintoehdokkaiksi. Tämän kilpailun erikoisuus on lopullinen valintaraati, joka koostuu koululuokista, kirjojen todellisista lukijoista. Lähin vertailukohta taitaa olla Lasten Lukuvarkaus -systeemi, jonka aikuisraati valitsi viimeksi hiukan kosiskelevan listan helppoja ja jänniä mysteereitä tarjolle koululaistuomaristolle. Kilpailunhan voitti kuitenkin palkittu kirjailija eli Salla Simukan ensimmäinen ns varhaisnuortenseikkailu Sisarla (Tammi 2016). Se sai varsinkin tytöiltä mainiot palautteet – pojat pitivät sitä tyttöjen kirjana.

Rosabelin ystävä puhuu stadia

   Runebergin listassa ei ole helppoja myönnytyksiä, ja siksikin se on jopa mielenkiintoisempi kuin lastenkirjallisuuden Finlandian ehdokaslista. Ruotsinkielen osuus – pakollinen tässä yhteydessä – on tasapainoinen. On hieno sadullinen kehitysseikkailu, on monivivahteista itsensä löytämistä ja humoristista pientä opetusta. Suomenkieliset valinnat nostavat esiin niin arkikertomusta, komeaa kuvasatua, pohdiskelevaa eläinpolitiikkaa ja tärkeän, monipuolisen faktion maahanmuuttajien oloista.

Hevoset, oravat ja taikahelmi

Malin Kivelän Suurenmoinen Rosabel (Förlaget&Teos)  lienee hyvin vapaamuotoinen kuvitelma pikkuisen hevosen unelmista, vaikka pohjautuukin tositapahtumiin. Englantilainen poni Stroller oli pienempi kuin pitkäjalkaiset kaverinsa, mutta osallistui mukana hyppykilpailuihin. Uurastus palkittiin hopeamitalilla Meksikon olympiakisoissa 1968. Samaa sitkeyttä on siis Rosabelissäkin, vaikka hän tietää toisten voittavan. Haaveissa hän toki on upea ja uskomaton. Muut hevoset pilkkaavat pikkuista sulavaksi kuin kuollut meduusa. Öisin tulee prinsessa ja valitsee jonkun ratsuista. Ja kerran prinsessa ilmoittaa olevansa kyllästynyt kaikkiin muihin ja ottaa Rosabelin. 

   Mutta unet ovat unia, ja heinä silmien alla usein kyynelistä märkä. Tarinassa poni löytää ystävän, joka näyttää stadilaiselta siililtä puheenparttaan myöten. Tyypin kanssa Rosabel unohtaa muut ja lähtee juoksemaan pitkin metsiä ja todellisia iloja. Linda Bondestam kuvittaa tunnetulla tyylillään, mutta nyt varsinkin aukeamien geometria ja vaihtuvuudet antavat tekstille melkoisesti lisäpotkua. Erilaiset hevoset, luonnon suuret kaaret, metsä, hevosten liikkeet vievät mukanaan. Yhtäkkiä on käännettävä aukeama ylösalaisin, että tajuaa koko vesiputouksen voiman. Tummat värit vaihtelevat kirkkaiden kanssa, sarjakuvamaiset hevosten liikkeet muuttuvat öisiksi tauluiksi.

   Ja kerrankin tekstin perillemenoa on ajateltu loppuun saakka: konekirjoitustyyliset lyhyet ja pitemmät rivit on eroteltu selkeästi omille vaaleammille pinnoilleen. Ehkä tämä tarina on parhaimmillaan hevosystäville ja keppihevosten tuntijoille, mutta täytyy ihailla kokonaisilmettä.

   Ei Lena Frölander-Ulfin vahvarajaisissa ja värikkään selkeissä eläinhahmoissakaan vikaa ole. Sanna Tahvanaisen Kurre Keikari ja popcornit (S&S) on vain lyhyin lausein toteutettu yllätyksetön opetus liiasta makean syömisestä ja itsekkyydestä. Kokonaisuudesta syntyy kuitenkin humoristisen korni tarina.

    Karin Erlandssonin Helmenkalastaja –Pärlfiskaren (S&S) on lastenromaanikilpailun voittaja ja kiinnostava sellainen. Hyvin valmiin tuntuinen kirjoittaja kehrää kokoon mukaansatempaavan sadun nuoresta tytöstä, joka on helmensukeltajista parhain, vaikka on menettänyt toisen kätensä ruusuhaille. Yhdessä aluksi riesaksi tuntuvan pikkuisen Sirkan kanssa sukelletaan myytäviksi erivärisiä helmiä, mutta suurin ja merkillisin, Silmäterä on löytymättä.

   Erlandssonin tarinaan on kiedottu saumattomasti etenevä ystävystyminen, vastuun ottaminen, ahneuden vaikutukset ja lopullisten päämäärien ja onnellisuuden vaatimukset. Ehkä takakannen vertaus Astrid Lindgrenin hengessä tehdystä ajattomasta saturomaanista on hiukan liioitteleva, mutta vivahteikkaalla matkalla ollaan.

 Pöllöpolitiikkaa ja mahaongelmia

Erlandssonin romaanissa ahneen Iberiksen halu saada Silmäterä ei suo mitään muita tunteita. Magdalena Hai on tehnyt omaa mainiota kauhuaan aikaisemmin novelleissaan, mutta Kurnivamahaisessa kissassa (Karisto) kansansatua mukaileva tarina ahneudesta kasvaa melkoiseksi vyörytykseksi. Olipa kerran pieni tyttö, joka tapasi ison nälkäisen kissan. Tyttö saa armonaikaa iltaan saakka keksiäkseen keinon nälän tyydyttämiseen. Mutta maailmasta oli jo lähes kaikki syöty, joten tyttö pyytää kissaa nielaisemaan itsensä kokonaisena. Mahan perimmäisestä sopukasta löytyy pieni, mutta kaiken ahmiva ukko, joka ei suostu lopettamaan. Niinpä tyttö pyytää kissaa oksentamaan ja onnistuu vihdoin näin pelastamaan maailman. 

   Hai osaa sopivasti lisätä kierroksia ja jännitystä. Kokonaisuudesta syntyy erinomainen seikkailusatu, jonka juonteista on kätevä irrotella erilaisia kysymyksiä, pohdintoja ja omia ratkaisumalleja. Teemu Juhani on mielenkiintoinen ja tervetullut kuvittajatuttavuus, jonka piirroksissa, hahmoissa ja vinjeteissä tarinan kiemurat moninkertaistuvat ja huumori pilkahtaa. Sivujen kokonaisuudet pelaavat hienosti yhteen seikkailun juonteiden kanssa.

    Elina Warsta saa hänkin Voimalla seitsemän pöllöön (Tammi) erilaisia vivahteita, joskin Hannu Mäkelä yrittää parastaan toki tyypityksissään. Kokonaisuudesta syntyy tutunoloinen metsäinen poliittinen trilleri, jokaan ei aivan niin dramaattista kuin oikeassa suomalaisessa puoluekentässä. Isopöllö huomaa olevansa suurin ja voimakkain ja päättää alkaa hallita viisaasti oman päänsä mukaan. Mäkelän pöllöt ovat kuitenkin omien halujensa vankeja, ja Isopöllö toteaa pian homman olevan kaikkea muuta kuin helppo. Varsinkin kun metsään muuttaa harakkaparvi ja sen demokraattisen porukan valitsema edusräkyttäjä, imartelija ja ovela manipuloija Emma.

    Hankalinta on harakoiden ilmeinen tasa-arvoisuus, joka ei sovi Isopöllölle lainkaan. Opetus on tietysti, että maailmasta löytyy kyllä tilaa kaikille. Kirjan lopussa on bonuksena alku Pönttikalevalasta, jonka jatko kuulemma löytyy osoitteesta www.omamielikuvitus.fi

Arjen ihastumisesta toisenlaisiin koteihin

Tutun kuvittajan tyylissä voi olla ongelmiakin. Rönnsin hahmot tuovat ensiksi mieleen tietenkin Heinähatun, ja kun Palviaisen Allu ja salainen ihailija (WS) on sopivasti sukua Nopoloiden tyttöviikareille, samastuminen alkaa. Allu on kuitenkin omanlaisensa, sillä Palviainen osaa näppärästi hiljalleen kasvattaa Allua henkilönä. Kun vanhemmat ostavat Kuoppakylän rautatieaseman, niin Allu ja veli Aapo saavatkin uudenlaista vipinää. Luvattu koira aiheuttaa omat kommervenkkinsä, toisen tuo mukanaan sieltä täältä löydetyt ihailevat viestit. Kuka ihailija oikein on? 

   Erityisen mukavasti Palviainen kuvaa Allun ja isoveljen suhdetta. Aapo suhtautuu omasta puberteetistaan huolimatta jopa oudon kärsivällisesti siskoonsa. Se kannattaa, koska yhdessä asiat sujuvat huomattavasti paremmin. Palviaisen ja Allun riemuvoitto on tutuksi tulleen junan vanhan konduktöörin auttaminen ensitreffeille kuuluttamalle koko junalle, että Artturi tarvitsee naisen. Mirkkuhan sieltä löytyy. Mukana on sopivasti jännitystä, kun asemarakennuksesta löytyy salainen huone, Allu puolestaan saa mukavan kaverin veljen tututtavasta Markuksesta, mutta oikea ystävä, se ihailija, onkin ennen asemalla asunut luokkatoveri Minttu, joka ujouttaan ei ole uskaltanut lähestyä muutoin. Nuortenkirjoissaan autenttista atmosfääriä viljelevä Palviainen osoittaa osaavansa mennä nuoremmankin – ja tytön – nahkoihin luontevasti, humoristisesti ja sopivalla draivilla.

   Lopuksi, mutta ei vähemmästi voi nostaa esille raadin tärkeän valinnan eli Riina Katajavuoren Mennään jo naapuriin (Tammi). Yhdessä aikaisemman, Mennään jo kotiin (2007) esittelyjen kanssa kirjaparista kasvaa jopa kulttuurihistoriallinen jatkumo. Kotien ja niiden välittämän esineistön ja tunnelman kautta päästään tarkastelemaan asumisen ilmeistä 2000-luuvlla ja nyt maahanmuuttajien vastaavia oloja tällä hetkellä. Silmänä toimii Salla Savolainen selkeällä omalla havainnoivalla tyylillään. Katajavuori asettuu tekstissään hämmästyttävän luontevasti eri-ikäisten ja taustaisten lasten pään sisälle. Samalla uusin kirja toimii luontevana asenteiden purkajana ja yhteisten asioiden ja tunteiden esittelijänä. Molempiin kirjoihin on syytä pureutua vielä uudelleen tarkemmin – koti on lasten ja nuortenkirjallisuudessa paljastava ja vähemmän esille nostettu tekijä.

     Runeberg Junior –palkinnon saajasta ei tarvitse olla huolissaan näin vahvan kavalkadin seurassa – toisin kuin ehkä lastenkirjallisuuden Finlandiassa?