Ohuet kirjat ja käyttöohjeet pojille

Ei niin aurinkoisessa Helsingissä jaettiin finlandiaa ja lastenkulttuurin ylistystä erilaisista maineteoista. Lapsenpäivä-palkinnon saivat espoolainen Tapiolan kuoro sekä lasten ja nuorten sanataidekasvatusta järjestävä Sanaratas ry. Valtionpalkinnon saivat kirjailijat ja kuvittajat Aino Havukainen ja Sami Toivonen sekä kirjailija Kalle Veirto.  Lastenkulttuurin valtionpalkinnoilla haluttiin tänä vuonna nostaa esiin kirjailijoiden merkitys lasten ja nuorten lukuharrastuksen edistäjänä. 

   Ei siis aivan tullut Mitä Suomi lukee -listan myyntitykkien värisuoraa, kun Mauri Kunnas sai vain yleisön kaikki äänet lastenkirjojen Finlandia-mittelössä. Anna Puu, olikohan tämä nyt Idoleista tuttu vain elämästä laulajatar, suopui Sanna Manderin kerrostalotutkielmaan Avain hukassa. Se taas kummallista kyllä on plagiaattivertailussa Etana Editions -porukan toimesta. Mielenkiintoista, miten näitä yhteyksiä pystytään todentamaan?

Outolan ohjeet

   Musiikki ja sanataide ovat hienoja alueita lastenkulttuurin kentällä. Mutta toki Tatulle ja Patullekin suo kaikkien edellisten palkintojen rinnalle vielä bongaamattoman diplomin. Outolan kaverit ovat lisänneet Suomi-tietoutta mukavasti juhlavuottakin ajatellen (silloin Finlandia junior), opastaneet leikkien ja ruoanlaiton salaisuuksiin. 

   Mutta aivan mainio isien – ja miksei äitien, siskojen, veljien, setien ja tätien ja enojen – opaskirja erilaisista tavoista välittää lapsille kirjan sanomaa ääntä ja naamaa käyttäen saa toivottavasti padot auki. Palkintoperusteluissakin todetaan, että pariskunnan viimeisin teos Tatun ja Patun ällistyttävä satukirja: kaikkien aikojen ensimmäinen satukirja, jossa on käyttöohjeet! on innovatiivinen satukirja, joka osallistaa niin pienen lukijansa kuin pienelle lukijalle lukijan.                                         

   Iloisempi kuin tästä vuorenvarmasta valinnasta olin kuitenkin Kalle Veirron nostamisesta esiin. Jos palkinto olisi haluttu antaa työteliäästä poikien houkuttelemisesta lukemisen pariin, maaliin osuttiin. Tyttöjen puolelta olisin ollut monia kilpasisaria, mutta tytöthän eivät kai niin paljon tyrkyttämistä kaipaa. Kallen kirjoista löytyy niin jalkapalloa, salibandyä kuin salapoliisiharrastusta.

     En tiedä kuka perustelutekstin on ähertänyt kasaan, mutta loppuun on saatu veirtomaista ilkikuria: ”Lahtelaisen Kalle Veirron kirjojen tyylilajin on sanottu olevan kovaksi keitettyä naivismia, jossa on tennissukka-anarkistista asennetta. Veirron kielellisesti leikkivissä kirjoissa seikkaillaan vaikkapa kesässä, konsoleissa, isän ja pojan suhteessa, suvaitsevaisuudessa ja vääjäämättömissä yhteenotoissa.”

Pojat, lukekaa ohuita kirjoja!

   Paljon kirjoittavalla on tietysti mukana toistojakin ja humoristisia maneereita, mutta minut vakuutti ytimeen osunut lukevien – anteeksi lukemattomien poikien – tapausselostus kirjassa Ohut hauska kirja (2017). Näinhän se on: kun kaksi laiskaa yläasteen oppilasta saa opettajalta tehtäväkseen lukea edes yhden kirjan ennen lukuvuoden päättymistä, kriisi on käsinkosketeltava.  Ekku ja Iiro-Matias päättävät lukea A.P. Yrjolän teoksen ”Ohut hauska kirja”

. 

    Se on kuitenkin hävinnyt, mutta poikien ylpeys (tai luvatut palkinnot) ei anna periksi. Kerrankin jotain kirjaa metsästetään tosissaan pitkin maanteitä, opitaan uusia kirosanoja kirjailijalta, korjataan vuotavaa kattoa ja kamppaillaan aikaa vastaan, sillä lukuvuoden päätösbileisiin on päästävä ja saatava projekti kuntoon. Veirto pääsee samalla vähän ironisoimaan kirjailijan ja miksei lukemisenkin mutkikkaita polkuja.

   Tämän kirjasekoilun rinnalle voisi mainiosti nostaa toisen, kirjalliselta kohteeltaan vieläkin vaativamman selostuksen eli Mimmu Tihisen Kello tuhat (2016). Jalkapallo on tässäkin houkuttimena, sillä Jessen pelit ja kaverit ovat kaikki kaikessa. Sitten Jesse saa koulussa tehtäväkseen arvioida kirjan, minkä tahansa kirjan. Työparikseen Jesse saa samalta luokalta Ninnin. Jesse ei ole lukumiehiä, mutta Ninni rakastaa runoja.

   Esitelmäkirjaksi tyttö valitseekin runokirjan. Yhteistyön myötä Jesse huomaa, että runoja voi ymmärtää ja niitä voi lausua vaikka karjumalla. Tihinen on tavoittanut selkokirjassaan ällistyttävän luontevasti ennakkoluulojen vähittäisen murtumisen, orastavan tyttöenergiaan ihastumisen ja uuden oppimisen jännittävyyden.

 Viikate heiluu ja kirjastot verolle

Oman lastenkulttuurin valtionpalkintoni sain varsin heleänä syyskuun päivänä vuonna 1992. Silloinkin puhuttiin Iltasanomien haastattelussa kovin tutuista asioista kuten väsymättömästä lastenkulttuurin puolestapuhujasta yli neljännesvuosisadan ajan.  On kierretty puhumassa lähes jokaisessa kunnassa koulussa tai kirjastossa. ”Erityisesti hän on kantanut huolta lukemaan opettelevista ja harjoittelevista omalla tuotannollaan ja aikuisille suunnatulla lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tylleröllä.”

   Haastattelussa taisin sanoa, ettei mikään ole oleellisesti muuttunut. Helsingin Sanomat puolestaan otsikoi enteellisesti juttunsa, miten lapset varastivat lastenkulttuurijuhlan pääosan. Päiväkodissa pidetyn tilaisuuden henki olikin riemukas ja vapautunut, aivan oikein, mutta ei kuitenkaan kantanut silloin pitemmälle.

Ajat olivat mielenkiintoisesti samanlaiset ja erilaiset. Kun nyt on päästy aallonpohjasta ylöspäin, vuonna 1992 saman päivän lehtien otsikot olivat jotain aivan muuta: Nuorten työttömyys 23 %, Viinasen viikate ei säästä ketään, konsensus tai kuolema. Valokuvassa lapset ovat satutunnilla kirjastossa ja kuvateksti tiivistää: ”Satutunnillakin ollaan pian verollisessa ansiossa, kun lapsilisät pannaan verolle.” Kaiken huipuksi, aivan tosissaan, kirjastopalvelut tulisivat osittain maksullisiksi!

   Ennen ei aina ollut paremmin. Palkinnoista huolimatta. Miten suomalainen lastenkulttuuri jaksaa juhlavuoden humun jälkeen?