Ei niin
aurinkoisessa Helsingissä jaettiin finlandiaa ja lastenkulttuurin ylistystä
erilaisista maineteoista. Lapsenpäivä-palkinnon saivat espoolainen Tapiolan
kuoro sekä lasten ja nuorten sanataidekasvatusta järjestävä Sanaratas ry.
Valtionpalkinnon saivat kirjailijat ja kuvittajat Aino Havukainen ja Sami
Toivonen sekä kirjailija Kalle Veirto. Lastenkulttuurin
valtionpalkinnoilla haluttiin tänä vuonna nostaa esiin kirjailijoiden merkitys
lasten ja nuorten lukuharrastuksen edistäjänä.
Ei siis aivan tullut Mitä Suomi lukee -listan myyntitykkien värisuoraa, kun Mauri Kunnas sai vain yleisön kaikki
äänet lastenkirjojen Finlandia-mittelössä. Anna Puu, olikohan tämä nyt
Idoleista tuttu vain elämästä laulajatar, suopui Sanna Manderin
kerrostalotutkielmaan Avain hukassa. Se taas kummallista kyllä on
plagiaattivertailussa Etana Editions -porukan toimesta. Mielenkiintoista, miten
näitä yhteyksiä pystytään todentamaan?
Outolan ohjeet
Musiikki ja sanataide ovat hienoja alueita
lastenkulttuurin kentällä. Mutta toki Tatulle ja Patullekin suo kaikkien
edellisten palkintojen rinnalle vielä bongaamattoman diplomin. Outolan kaverit
ovat lisänneet Suomi-tietoutta mukavasti juhlavuottakin ajatellen (silloin
Finlandia junior), opastaneet leikkien ja ruoanlaiton salaisuuksiin.
Mutta aivan
mainio isien – ja miksei äitien, siskojen, veljien, setien ja tätien ja enojen –
opaskirja erilaisista tavoista välittää lapsille kirjan sanomaa ääntä ja naamaa
käyttäen saa toivottavasti padot auki. Palkintoperusteluissakin todetaan, että
pariskunnan viimeisin teos Tatun ja Patun
ällistyttävä satukirja: kaikkien aikojen ensimmäinen satukirja, jossa on
käyttöohjeet! on innovatiivinen satukirja, joka osallistaa niin pienen
lukijansa kuin pienelle lukijalle lukijan.
Iloisempi kuin tästä vuorenvarmasta valinnasta
olin kuitenkin Kalle Veirron nostamisesta esiin. Jos palkinto olisi haluttu
antaa työteliäästä poikien houkuttelemisesta lukemisen pariin, maaliin
osuttiin. Tyttöjen puolelta olisin ollut monia kilpasisaria, mutta tytöthän
eivät kai niin paljon tyrkyttämistä kaipaa. Kallen kirjoista löytyy niin
jalkapalloa, salibandyä kuin salapoliisiharrastusta.
En tiedä kuka perustelutekstin on ähertänyt kasaan,
mutta loppuun on saatu veirtomaista ilkikuria: ”Lahtelaisen Kalle Veirron
kirjojen tyylilajin on sanottu olevan kovaksi keitettyä naivismia, jossa on
tennissukka-anarkistista asennetta. Veirron kielellisesti leikkivissä kirjoissa
seikkaillaan vaikkapa kesässä, konsoleissa, isän ja pojan suhteessa,
suvaitsevaisuudessa ja vääjäämättömissä yhteenotoissa.”
Pojat, lukekaa ohuita kirjoja!
Paljon
kirjoittavalla on tietysti mukana toistojakin ja humoristisia maneereita, mutta
minut vakuutti ytimeen osunut lukevien – anteeksi lukemattomien poikien –
tapausselostus kirjassa Ohut hauska kirja
(2017). Näinhän se on: kun kaksi laiskaa yläasteen oppilasta saa
opettajalta tehtäväkseen lukea edes yhden kirjan ennen lukuvuoden päättymistä,
kriisi on käsinkosketeltava. Ekku ja
Iiro-Matias päättävät lukea A.P. Yrjolän teoksen ”Ohut hauska kirja”
.
Se on kuitenkin hävinnyt, mutta poikien ylpeys (tai luvatut
palkinnot) ei anna periksi. Kerrankin jotain kirjaa metsästetään tosissaan pitkin
maanteitä, opitaan uusia kirosanoja kirjailijalta, korjataan vuotavaa kattoa ja
kamppaillaan aikaa vastaan, sillä lukuvuoden päätösbileisiin on päästävä ja
saatava projekti kuntoon. Veirto pääsee samalla vähän ironisoimaan kirjailijan
ja miksei lukemisenkin mutkikkaita polkuja.
Tämän kirjasekoilun rinnalle voisi mainiosti nostaa toisen,
kirjalliselta kohteeltaan vieläkin vaativamman selostuksen eli Mimmu Tihisen Kello
tuhat (2016). Jalkapallo on tässäkin houkuttimena, sillä Jessen pelit ja
kaverit ovat kaikki kaikessa. Sitten Jesse saa koulussa tehtäväkseen
arvioida kirjan, minkä tahansa kirjan. Työparikseen Jesse saa samalta luokalta
Ninnin. Jesse ei ole lukumiehiä, mutta Ninni rakastaa runoja.
Esitelmäkirjaksi tyttö valitseekin runokirjan. Yhteistyön myötä
Jesse huomaa, että runoja voi ymmärtää ja niitä voi lausua vaikka karjumalla. Tihinen on tavoittanut selkokirjassaan ällistyttävän
luontevasti ennakkoluulojen vähittäisen murtumisen, orastavan tyttöenergiaan
ihastumisen ja uuden oppimisen jännittävyyden.
Viikate heiluu ja kirjastot verolle
Oman
lastenkulttuurin valtionpalkintoni sain varsin heleänä syyskuun päivänä vuonna
1992. Silloinkin puhuttiin Iltasanomien haastattelussa kovin tutuista asioista kuten väsymättömästä lastenkulttuurin
puolestapuhujasta yli neljännesvuosisadan ajan. On kierretty puhumassa
lähes jokaisessa kunnassa koulussa tai kirjastossa. ”Erityisesti hän on kantanut huolta lukemaan opettelevista ja
harjoittelevista omalla tuotannollaan ja aikuisille suunnatulla
lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tylleröllä.”
Haastattelussa
taisin sanoa, ettei mikään ole oleellisesti muuttunut. Helsingin Sanomat
puolestaan otsikoi enteellisesti juttunsa, miten lapset varastivat
lastenkulttuurijuhlan pääosan. Päiväkodissa pidetyn tilaisuuden henki olikin
riemukas ja vapautunut, aivan oikein, mutta ei kuitenkaan kantanut silloin
pitemmälle.
Ajat olivat mielenkiintoisesti samanlaiset
ja erilaiset. Kun nyt on päästy aallonpohjasta ylöspäin, vuonna 1992 saman päivän
lehtien otsikot olivat jotain aivan muuta: Nuorten työttömyys 23 %, Viinasen
viikate ei säästä ketään, konsensus tai kuolema. Valokuvassa lapset ovat
satutunnilla kirjastossa ja kuvateksti tiivistää: ”Satutunnillakin ollaan pian
verollisessa ansiossa, kun lapsilisät pannaan verolle.” Kaiken huipuksi, aivan
tosissaan, kirjastopalvelut tulisivat osittain maksullisiksi!
Ennen ei aina
ollut paremmin. Palkinnoista huolimatta. Miten suomalainen lastenkulttuuri
jaksaa juhlavuoden humun jälkeen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti