sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Helmiä nörteille?



Viimeisenä vaan ei ehkä vähäisempänä julkistettiin Suomen nuorisokirjailijat ry:n pitkäikäiset tunnustukset eli Topelius-palkinto ansiokkaalle nuortenkirjalle ja Arvid Lydecken -palkinto ansiokkaalle lastenkirjalle. Tällä kertaa raati sentään vaivautui oikein pohtimaan tarjontaa ja ongelmia toisin kuin lastenkirjallisuuden Finlandian valitsijapoppoo.
Kuvitus tekee joskus ihmeitä!

– Raati saa luettavakseen niin kuvakirjoja, pienten lasten helppolukuisia kirjoja, alakouluikäisille tarkoitettuja realistisia kertomuksia kuin nuorille ja nuorille aikuisille suunnattuja pitkiä romaaneja, raadin puheenjohtaja Salla Erho kertoo.– Monipuolinen kirjallisuus on ihana ja äärimmäisen tärkeä asia, mutta raatityössä erilaisten lajien ja tyyppien vertailu tuntuu välillä mahdottomalta tehtävältä, Erho toteaa. – Miten voimme arvottaa esimerkiksi runokirjoja ja monisatasivuisia romaaneja? 

Tasapainoisen mukaansatempaava!
   Epäilen kuitenkin hiukan, pitääkö raadin arvio luettaviksi saapuneiden kirjojen määrästä paikkaansa, kun puhutaan sadoista kirjoista. Finlandiaa karsii varmaan osallistumismaksu, mutta miten Lydecken ja Topelius oikeastaan markkinoidaan? Kaikki hyviä kirjoja julkistavat pienkustantajat eivät asiasta tienneet, eivät myös osallistumisvaatimuksista. Nyt näytti mukana olevan vain yksi, Kvaliti. Mihin mennessä, kenelle, kuinka? Ja kuka valitsee lopullisen voittajan? Sama raati?

Kymmenen kilpailijaa radalle

 Viisi kipaletta ehdokkaita mahtui kummallekin listalle.  – Jokainen kirjavuosi on erilainen, summaa raadin opettajajäsen Ida Hartikainen. – Tänä vuonna varsinkin satu- ja fantasiaromaani-tyyppisten lastenkirjojen taso on erittäin kova, ja olemme joutuneet jättämään ehdokaslistan ulkopuolelle todella hyviä kirjoja. – Erinomaisen kaunokirjallisen tason lisäksi olemme pyrkineet huomioimaan monenlaisia lukijoita houkuttelevia kirjoja ja eri-ikäisille suunnattuja teoksia, toteaa raadin kolmas jäsen, lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkija Myry Voipio. – Samastumispintaa on yhtä lailla tytöille, pojille kuin itseään vaikkapa queeriksi tai gender-blenderiksi kutsuville.
Omaelämänkertaa joka pelaa!
   No, pojat ovat kyllä paitsiossa. Jos todella perille menevää tapausta olisi haettu, Aleksi Delikourasin Nörtti Multiplayer olisi räjäyttänyt yhden todella tärkeän alueen.
   Raadin mukaan tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjoista kaikkinensa välittyy vahva sanoma ystävyyden ja rakkauden merkityksestä. – Tärkeitä ovat myös kysymykset identiteetin etsinnästä, erilaisuuden kohtaamisesta ja uskalluksesta kohdata omia pelkoja.
   Raati on todella oikeassa marmattaessaan lasten ja nuortenkirjojen esittelyn vähäisyydestä.
Nostamalla esiin enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja voitaisiin lisätä myös kiinnostusta lukemisharrastusta kohtaan. – Mitä enemmän on tietoa tarjonnasta, sitä helpommin kaikenikäiset voivat löytää itseään kiinnostavia tarinoita, toteaa Erho.
    Olisiko tähän perusongelmaan peruskorjauksia ja minkälaisia?

Erilaisia vai kertaantuvia?
Helmet ovat ikuisia - ja kiinnostaiva!
   No mutta kuinka vahvat sanomat sitten oikeastaan ovat erilaisia kuin valtavirran jo nostamat opukset? Anna Hallava on jo tuttu tekijä ja Valpuri Vaahteran maaginen korva myönnytys rempseällä ja menevälle tyttöviihteelle. Sieltä olisikin voinut nostaa esille työnsankareita aina Tittamari Marttisesta lähtien. Kirsti Kurosen Pönttö on mielenkiintoinen säeromaani nuoren tytön seksuaalisuudesta, mutta kuinkahan laajalle muoto jaksaa kiinnostaa? Elina Rouhiaisen Muistojenlukija, Tuuli Vuorman Caapparin kääty sekä Arja ja Emma Puikkosen Äänihäkki ovat hyviä esimerkkejä Finlandian ulkopuolelle kokonaan jääneen fantasian, sadun ja seikkailutarinan mahdollisuuksista. Ja onhan siellä tosiaan jokunen poika tyttökaatraan joukossa.
     Lydeckenin puolella vastaan tulee sitten tutumpaa tarinaa. On esimerkiksi Runeberg junior listalle päässeitä ja Finlandiaakin hamuilleita. On Riikka Ala-Harjan Kahden maan Ebba, Magdalena Hain Kurnivamahainen kissa, on Karin Erlandssonin Helmenkalastaja, kaikki kelpo materiaalia. Ja sitten pari kirjaa, joiden kanssa tulee nöyrästi miettineeksi omia rajoitteitaan. Laura Ruohosen Tippukivitapaus ei tosin ihan helposti mennyt lapsilukijoiltakaan läpi, mutta kenties suosio teatterin lavalla olikin se juttu sanoman välittämiselle? Leena Parkkisen Pikkuveli ja mainio harharetki tarvitsi myös aika paljon kärsivällistä hahmotusta pikkukavereiden kanssa, eikä tainnut aueta ihan silloinkaan. Toisella lukemisella pääsin jo nauttimaan perheen sisäisistä valtarakenteista ja hymyilemään aikuismaisesti taitavalle rakentelulle.

 Maut kunniaan 
 
   Eli toivatko nämä nostot jotain uutta tarjolle? Ainakin ne todistavat, että makuja on monenlaisia ja luuloja samaten. Ainakin tässä tulee todenneeksi, että todella monta mielenkiintoista kirjaa jäi uupumaan – jos nyt olivatkaan tulleet raadin käsiin. Sitähän ei tiedä, ei tässä eikä Finlandiankaan kohdalla. Niin, ja uskallusta taisi riittää jättää pois listalta niin Talo kulman takana (ja ottaa kantaa plagioimiseen), Mauri Kunnas loistavalla historiankirjallaan (sehän olikin muuten tietokirja!) kuin Outolan veljesten perusopaskirja satujen lukemiseen. Sitä muuten aina silloin tällöin tarvitsisi aikuinenkin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti