Viimeisenä vaan ei ehkä vähäisempänä julkistettiin Suomen
nuorisokirjailijat ry:n pitkäikäiset tunnustukset eli Topelius-palkinto
ansiokkaalle nuortenkirjalle ja Arvid Lydecken -palkinto ansiokkaalle
lastenkirjalle. Tällä kertaa raati sentään vaivautui oikein pohtimaan tarjontaa
ja ongelmia toisin kuin lastenkirjallisuuden Finlandian valitsijapoppoo.
Kuvitus tekee joskus ihmeitä! |
– Raati saa luettavakseen niin kuvakirjoja, pienten lasten
helppolukuisia kirjoja, alakouluikäisille tarkoitettuja realistisia kertomuksia
kuin nuorille ja nuorille aikuisille suunnattuja pitkiä romaaneja, raadin
puheenjohtaja Salla Erho kertoo.– Monipuolinen kirjallisuus on ihana ja
äärimmäisen tärkeä asia, mutta raatityössä erilaisten lajien ja tyyppien
vertailu tuntuu välillä mahdottomalta tehtävältä, Erho toteaa. – Miten voimme
arvottaa esimerkiksi runokirjoja ja monisatasivuisia romaaneja?
Tasapainoisen mukaansatempaava! |
Epäilen kuitenkin
hiukan, pitääkö raadin arvio luettaviksi saapuneiden kirjojen määrästä
paikkaansa, kun puhutaan sadoista kirjoista. Finlandiaa karsii varmaan osallistumismaksu,
mutta miten Lydecken ja Topelius oikeastaan markkinoidaan? Kaikki hyviä kirjoja
julkistavat pienkustantajat eivät asiasta tienneet, eivät myös
osallistumisvaatimuksista. Nyt näytti mukana olevan vain yksi, Kvaliti. Mihin
mennessä, kenelle, kuinka? Ja kuka valitsee lopullisen voittajan? Sama raati?
Kymmenen kilpailijaa radalle
Viisi kipaletta
ehdokkaita mahtui kummallekin listalle.
– Jokainen kirjavuosi on erilainen, summaa raadin opettajajäsen Ida
Hartikainen. – Tänä vuonna varsinkin satu- ja fantasiaromaani-tyyppisten
lastenkirjojen taso on erittäin kova, ja olemme joutuneet jättämään
ehdokaslistan ulkopuolelle todella hyviä kirjoja. – Erinomaisen
kaunokirjallisen tason lisäksi olemme pyrkineet huomioimaan monenlaisia
lukijoita houkuttelevia kirjoja ja eri-ikäisille suunnattuja teoksia, toteaa
raadin kolmas jäsen, lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkija Myry Voipio. –
Samastumispintaa on yhtä lailla tytöille, pojille kuin itseään vaikkapa
queeriksi tai gender-blenderiksi kutsuville.
Omaelämänkertaa joka pelaa! |
No, pojat ovat
kyllä paitsiossa. Jos todella perille menevää tapausta olisi haettu, Aleksi
Delikourasin Nörtti Multiplayer olisi räjäyttänyt yhden todella tärkeän alueen.
Raadin mukaan tämän
vuoden lasten- ja nuortenkirjoista kaikkinensa välittyy vahva sanoma ystävyyden
ja rakkauden merkityksestä. – Tärkeitä ovat myös kysymykset identiteetin
etsinnästä, erilaisuuden kohtaamisesta ja uskalluksesta kohdata omia pelkoja.
Raati on todella
oikeassa marmattaessaan lasten ja nuortenkirjojen esittelyn vähäisyydestä.
Nostamalla esiin enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja
kirjoja voitaisiin lisätä myös kiinnostusta lukemisharrastusta kohtaan. – Mitä
enemmän on tietoa tarjonnasta, sitä helpommin kaikenikäiset voivat löytää
itseään kiinnostavia tarinoita, toteaa Erho.
Olisiko tähän
perusongelmaan peruskorjauksia ja minkälaisia?
Erilaisia vai kertaantuvia?
Helmet ovat ikuisia - ja kiinnostaiva! |
No mutta kuinka vahvat sanomat sitten oikeastaan ovat
erilaisia kuin valtavirran jo nostamat opukset? Anna Hallava on jo tuttu tekijä
ja Valpuri Vaahteran maaginen korva myönnytys rempseällä ja menevälle
tyttöviihteelle. Sieltä olisikin voinut nostaa esille työnsankareita aina
Tittamari Marttisesta lähtien. Kirsti Kurosen Pönttö on mielenkiintoinen
säeromaani nuoren tytön seksuaalisuudesta, mutta kuinkahan laajalle muoto
jaksaa kiinnostaa? Elina Rouhiaisen Muistojenlukija, Tuuli Vuorman Caapparin
kääty sekä Arja ja Emma Puikkosen Äänihäkki ovat hyviä esimerkkejä Finlandian
ulkopuolelle kokonaan jääneen fantasian, sadun ja seikkailutarinan
mahdollisuuksista. Ja onhan siellä tosiaan jokunen poika tyttökaatraan
joukossa.
Lydeckenin
puolella vastaan tulee sitten tutumpaa tarinaa. On esimerkiksi Runeberg junior
listalle päässeitä ja Finlandiaakin hamuilleita. On Riikka Ala-Harjan Kahden
maan Ebba, Magdalena Hain Kurnivamahainen kissa, on Karin Erlandssonin
Helmenkalastaja, kaikki kelpo materiaalia. Ja sitten pari kirjaa, joiden kanssa
tulee nöyrästi miettineeksi omia rajoitteitaan. Laura Ruohosen Tippukivitapaus
ei tosin ihan helposti mennyt lapsilukijoiltakaan läpi, mutta kenties suosio
teatterin lavalla olikin se juttu sanoman välittämiselle? Leena Parkkisen
Pikkuveli ja mainio harharetki tarvitsi myös aika paljon kärsivällistä
hahmotusta pikkukavereiden kanssa, eikä tainnut aueta ihan silloinkaan.
Toisella lukemisella pääsin jo nauttimaan perheen sisäisistä valtarakenteista
ja hymyilemään aikuismaisesti taitavalle rakentelulle.
Maut kunniaan
Eli toivatko nämä
nostot jotain uutta tarjolle? Ainakin ne todistavat, että makuja on monenlaisia
ja luuloja samaten. Ainakin tässä tulee todenneeksi, että todella monta
mielenkiintoista kirjaa jäi uupumaan – jos nyt olivatkaan tulleet raadin
käsiin. Sitähän ei tiedä, ei tässä eikä Finlandiankaan kohdalla. Niin, ja
uskallusta taisi riittää jättää pois listalta niin Talo kulman takana (ja ottaa
kantaa plagioimiseen), Mauri Kunnas loistavalla historiankirjallaan (sehän
olikin muuten tietokirja!) kuin Outolan veljesten perusopaskirja satujen
lukemiseen. Sitä muuten aina silloin tällöin tarvitsisi aikuinenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti