Totta tosiaanko kokemusasiantuntija?

Tietokirja.fi – tapahtuma kokosi taas viikonloppuna Helsingin Tieteiden taloon melkoisen määrän kiinnostunutta väkeä. Professori Pirjo Hiidenmaa kysyi avajaisluennossaan Onko tietokirja totta. Aluksi olikin humoristisen koomista tarkastella myydyimpien tietokirjojen listoja, jotka olivat täynnä jo viime blogissa ihmeteltyjä värityskirjoja. Niiden kohdalla tiedosta ei tainnut olla häivääkään, mutta muutenkaan ei aivan selvää vastausta ei saatu. 

    Tietokirja kun on järjestetty kokonaisuus, jossa voi olla erilaisia sisältöjä – ne taas voivat olla totta jostakin näkökulmasta. Hiidenmaa nosti kuitenkin esiin kokemuskirjallisuuden nousun ja uutena alalla huseeraavan tietokirjailijan, kokemusasiantuntijan…

 Monikerroksisia kirjailijoita

      Minulla oli ilo päästä esittelemään aivan tuore, ensimmäinen suomalaisia lasten ja nuorten tietokirjailijoita esittelevä opus, Totta tosiaan. Tuo kustantaja Avaimen porukan keksimä otsikko on erinomainen kiteytys kirjalle, joka pohtii 20 kotimaisen lastentietokirjailijan töiden kautta aiheita, perillemenoa ja keinoja. Totta tosiaan – siinä on ensinnäkin tuo ihmetys, oivallus ja ymmärtäminen, joka on oleellinen osa tietokirjan viehätystä. Mutta – painotuksen mukaan – ehkä myös tervettä epäröintiä: onkohan se nyt todella totta tosiaan…

    Tähän kokoelmaan valikoituneet kirjailijat edustavat laajaa kirjoa niin esitystavoiltaan kuin alueiltaan. Monet kirjoittavat erityyppisiä tietokirjoja ja ovat olleet mukana oppikirjojen teossa. On monipuolisia tiedon välittämisen tapoja selkeästä tiedon popularisoinnista historiallisen ja arkielämän tarinoiden käyttöön. Kirjailijat on jaoteltu muutamaan suurempaan kokonaisuuteen, vaikka monet heistä voisivat kuulua useampaan yhtä aikaa. Kuten kirjan kannestakin voi kätevästi huomata, mukana ovat tutusti ja taatusti luonnontieto, perinteet ja myytit, historia tiedon ja tarinan tukemana sekä tuo ääriviivoiltaan aaltoileva arki, läheltä ja kaukaa, huumorilla ja tunteella.

     Kotimainen lasten tietokirjailija on monipuolinen ja valmis erilaisiin haasteisiin. Hän on myös usein erinomainen kääntäjä tai alueensa käännösten suosittelija ja tarkistaja. Tämä on tärkeää, koska käännöskirjallisuus jyllää kuitenkin tarjonnassa. Monet toimivat lisäksi kriitikkoina, artikkelien laatijoina, tutkijoina ja esiintyjinä. Seuraavaankin teokseen riittää esiteltävää, mutta tunnusomaista kotimaiselle lasten tietokirjallisuudelle on sirpaloituminen monelle eri alueelle yksittäisten teosten ja tekijöiden kautta.

Tietotunteesta kuvatietoon 

     Muutaman alueen nostin erityisesti esille: voisi sanoa että tietokuvitus on toinen kertoja. Monessa tapauksessa työparit tekevät pitkäaikaista ja monen kirjan mittaista hedelmällistä yhteistyötä. Kuvittajien mietteet ovat mielenkiintoisen erilaisiakin. ”Varsinainen teksti on yksi tarina, kuvat toinen ja kolmas kuvateksteissä – niin että ne muodostavat eheän paketin.” ”Tietokuva ei ole puhdas näkemys. Se on oikein tai väärin.” ”Tietokuvitus on eräänlaista tunnetietoa, joka on mielestäni yhtä merkittävää kuin varsinainen historiallinen tieto.” ”Viime kädessä tietokuvitus saa lopullisen sisältönsä lukijassa, siinä mitä tietoa hän kuvituksesta löytää ja mitä hän itse siihen lisää.”

Leena Lumpeen kuvitusta

     Työskentelytapoja on monia, mutta tärkeintä on tekstin ja kuvituksen toisiaan onnistuneesti tukevat ratkaisut. Mielestäni kuvien tutkiminen voi tuoda kouluopetukseen uusia näkökulmia ja keskusteluja. Samalla voi korostaa, että tietokuvia ja -kirjoja voi käyttää myös myöhemmin kuin vain alimmilla luokilla ja lisäksi eri oppiaineissa. Kirjoilla on mainiot lähtökohdat laajentaa monilukutaitoa: visuaalinen lukutaito, kuvanlukutaito, kriittinen lukutaito saavat hienoja esimerkkejä tietokirjojemme kuvituksista. Usein oppilaat saattavat tulkitakin kuvaa ja vasta sen jälkeen palata tekstiin. Tietokuva on mainio väline oman kulttuurin jäsentämisessä ja vaikkapa eri kulttuurien välisten ilmiöiden ja historiallisten lähtökohtiemme ymmärtämisessä. Ja se on vaikuttava väline: oppilas katseli näyttelyssä Gallen Kallelan originaalitaulua ja totesi, että se on kai väärennös kun siinä ei ole koiria.
 

     Kuvittajien ratkaisut, ajatukset ja pohdinnat työn lähtökohdista ja vaatimuksista panevat mielikuvituksen liikkeelle. On herkullista tutkia esimerkiksi Maija Larmolan kaupunkikirjoissa Leena Lumpeen kansia, joista löytää valtavasti aikalaishistoriaa, Riikka Jäntin tutkittuja historiallisia henkilö- ja tilannekuvia ympäri maailmaa – tällaiset ovat siis Niagaran putoukset tai Nordenskiöldin talvehtimista ahtojäissä tai Ulla Eton herkillä viivoilla esiin loihtimaa autenttista 40-luvun elämää Pohjanmaalla.

Ulla Eton kuvitusta Repun salaisuuteen

    Mutta toisaalla kuvien tutkija Marjatta Levanto ja Suna Vuori kuorivat taiteesta kerroksen toisensa jälkeen: ”Kuvataiteessa on myös murahtelua ja kiljumista. Sellaista kerrontaa, jonka voi ymmärtää heti. Monista maalauksista näkee hyvin pian, ovatko ne iloisia vai surullisia, vihaisia vai rauhallisia.”

     Tunteiden historian mukaantulo kirjoihin on oma kiehtova kerroksensa. Elämänkerrallisuus on yleisestikin jälleen muodikas. Monenlaisia tasoja voi tutkailla lasten tietokirjoissakin yksilön, ryhmän, joukon, eläinten ja ihmisten jopa yhden kaupungin korttelin puolelta.

Reetta Niemelän Milja kirjoista löytyy niin monilukutaitoa kuin rajapintoja: Leena Lumme on rakentanut Miljan viereen koiran viestimään toveruudesta, ovi on auki pihalle ja ollaan luonnon ja rakennetun rajamailla. Miljasta näkyy, että hän aavistelee monia isoja asioita.

 Tietokirjailijat rakastavat sankareitaan

    Kirjojen kokonaisuuksien kautta päästään käsiksi henkilöihin ja ilmiöihin läheltä, pitemmän aikavälin puitteissa ja usein henkilökohtaisen aineiston valossa.  Tiedonkin vetovoima perustuu tekstin herättämiin tunteisiin ja on hauskaa lukiessaan huomata, kuinka läheisiä kirjoittajien suhteet kohdehenkilöihinsä ovat. Noita tiedostettuja tai tiedostamattomia keinoja vedota lukijan tunteisiin on ollut hauska analysoida! Reetta Niemelä tunnustaa, että hänen kansatieteen proseminaarityönsä emäntien ammatti-identiteetistä vaikutti Iita-emännän rehevään ja turvalliseen habitukseen.

 

Mauri Kunnaksen tietokuvitusta

 Lastenkirjallisuus on kuin sateenvarjo, jonka alla voi olla runoja, kertomuksia, jännitystä, kauhua, tietokirjallisuutta ja sarjakuvia. Jos tietokirjallisuus halutaan poimia sieltä eroon, voidaan toki ajatella asiaa tekstin, tyylin, sisällön tai kuvituksen kautta. Totta tosiaan -kirjan lopussa on mietiskelyä tietokirjan olemuksesta Kristiina Louhen, Maikki Harjanteen, Tatun ja Patun sekä Koiramäen kera. Tiedon ja fiktion raja on kuitenkin häilyvä varsinkin pienten lasten kirjojen kohdalla. Vankan tietopohjan esitysmuodoksikin voi hyvin valikoitua tarinan muotoinen esitystapa. Tämä aikuisten luokitusongelma tuskin kiinnostaa lasta, jota ohjaavat tietokirjan pariin monet erilaiset syyt ja taustalla olevat kulttuuriset erot vaikkapa taustan ja sukupuolen kautta. 
 

     Olen pyrkinyt tuomaan kirjojen rinnalle myös tekijän ja hänen ajatuksiaan keinoista siirtää tärkeäksi koettu tieto ja elämys lukijoiden parhaaksi. Yleväksi lopuksi kertaan jälleen kerran matkasaarnaajan tavoin: Lukemisen tärkeys on koko perheelle yhteinen elämys, sukupolvien kiertoa. Lasten näkökulmat ja kokeminen tulevat mukaan kirjahistorian rinnalle.

 

Suna Vuoren tulkintoja

 Mielestäni kotimaiset lasten tietokirjamme tarjoavat mainiota avun keskustella yhdessä aikuisten kanssa. Pohdinta esimerkiksi elämänkysymyksistä taiteen, luonnon, tekniikan, historian ja arjen alueilla voivat olla toverillisia ja tasavertaisia. Varttuneemmatkin voivat oppia ja löytää yhdessä uusia näkökulmia olemassaolon moniselitteisyydestä. Huumoria unohtamatta. Tiedosta tinkimättä. Totta tosiaan!