Kakkijaiset ja pökälejahti

Oikeastaan tämän kertaiseen blogiin antoi virikkeen radiosta kuultu uutinen, missä hehkutettiin tuoksumainonnan vaikutuksia ostokäyttäytymiseen. Samaan aikaan pinossa oli parikin lasten ja nuortenkirjaa, jotka käsittelivät ulosteita.

 Lastenkirjallisuudessahan kakka ja pieru ovat kautta aikojen olleet suosittua perusvarmaa sisältöä. Muistelin, että olisi ollut olemassa myös kuvakirja, missä autenttisuuteen päästiin painelemalla tiettyjä kohtia. No, löytyihän se eli Pieru – bongarin opas, mutta siinä kaikuivat vain äänet.

Mistä kaikki alkoi?

Kakan ja pierun lastenkirjahistoria on aika mittava. Liekö kukaan tehnyt opinnäytetyötä tältä kiinnostavalta huumori- ja tuoksuvaikuttamisen alueelta? Kirjastohakemistosta luotettavin hakusana lienee ulosteet, jolloin eteen avautuu kirjo potta-oppaista tutkimusselostuksiin. Samalla voisi muuten vertailla, kuinka paljon enemmän tämän alueen kirjoja otetaankaan tarjolle verrattuna vaikkapa hiukan tärkeämpiin lasten ja nuorten ongelmiin?

On pottaharjoittelua pojille ja tytöille, on prinsessan pottaa, Tutki! Pottaa, Tutki! Kakkaa.  Voit hienostella pyllynpyyhkimisellä a la Rabelais ja Gargantuan malliin.

Mutta löytyy toki erinomaisia johdatuksia todella asiasta kiinnostuneille. Tutustu vaikka Helpotuksen historiaan (2018), nappaa iltalukemiseksi mainio Nicola Daviesin Kakka (2008) tai Pernilla Stanfeltin Kakkakirja (2010). Nekin löytyvät kirjastojen varastoista, tosin huomattavasti pienemmillä hankintaluvuilla.

Pierun elämästä Peppuseen

Uudempaakin tarjontaa on olemassa. Malin Lindbergin Pierun elämää (2019) hersyttää runomuotoisesti ja hauskan viihdyttävästi, kun taas mestarietsivä Peppusen perimmäistä funktiota en ole päässyt vielä lopullisesti hahmottamaan. Pipsa Kopperoisen tutkimuksia pierusta ja kaasuista (2019) voi pitää eräänlaisena faktiona. Aivan oikeaan sarjaan on päätynyt luukkukirja Kakka (Oppi ja ilo 2018), missä avaamalla selviää monta perusasiaa ja bonuksena kuinka paljon norsu ulostaa vuorokaudessa.

Mutta tällä alueella on mielenkiintoista vertailla ja ihastella/vihastella kääntäjän sanavarastoa. Kun olen ollut aina hiukan lääpälläni näihin energisiin prinsessoihin, toki kiinnosti tältä kantilta myös Elina Hirvosen Prinsessa Rämäpää ja vessa sanat (kuv. Mervi Lindman, Tammi 2019). Ilmeisesti tukena ovat olleet autenttiset kokemusasiantuntijat Anna ja Iivari Kiiskinen, koska sekä Rämäpään mielikuvituksen runsaus että vessasanat ovat varsin todentuntuisia. Hanna Lampelan prinsessa Pikkiriikillä on kuitenkin varsinainen etu: oman koiran kakkapökäle on ihan mainio taikomisen väline! Rämäpään Kasperi ei taida osata kuin pissata lattialle ja napata näkymättömyysjauheen. Elina Hirvonen lataa suoremmin erilaisia taikavälineitä ensimmäisen eskaripäivän selättämiseksi.

. 

i auta, vaan nimeä kysyttäessä hupi alkaa Pissa Rämäpäästä, etenee Prinsessa Pierupääksi ja siinä sitä ollaan. Mervi Lindmanin tuttu tyyli useasta muusta sarjasta taipuu tässä erilaisella tempolla hauskasti tytön mielikuvitusta tukevaksi. Isojen aukeamien jälkeen juoni etenee joutuisasti aukeamilla tapahtuvan vuorosanailun tahdissa. Mutta onkohan niin, että vessasanat eivät oikein enää ole niiiin hauskoja? 

Aukeaman osa Voi mikä läjä"

Enemmän vaihtoehtoja voi bongata vaikka Steve Snellmanin kuvakirjasta Voi mikä läjä! Suuri kakkamysteeri (kuv. Ada Grey Mäkelä 2020). Suorasanainen teksti olisi sopinut paremmin kuin riimittely, kun loppusointujen hakeminen on väliin vaikeaa. Paavon eläintarhassa KAKKALÄJÄT hoitaa Roope Robotti sutjakkaasti – niin kovan KÖKÖN kuin löysän LETUN. Mutta aamulla on läjät mullinmallin ja tarvitaan kakkaskootterilla huristava kakkaläjäetsivä, parfyyminen rouva. Jäljet ovat selviä. PÖTKÖT,PAPANAT, HAJU, LOKA, LIUKUMIINAT, MÖYKYT, ROISKAHDUKSET, KAKKAKURA. Robotissa on vika, mutta korjauksen jälkeen eläintarha pidetään taas esimerkillisen siistinä.

Poikayltiöhumoristit

Mutta ei tämä vielä mitään. Nuortenkirjojen buumissa nolojen tilanteiden sattumuksissa näyttää ultratyhmien aikuisten joukko kasvavan. Samalla vedetään kätevästi huumoriin vedoten mutkia suoriksi ja tapahtumia sileäksi. Tämän kertaiseen teemaan sopivin esimerkki on monella tapaa Arttu Unkarin Isämies ja räjähtävä kakka (kuv. Kai Vaalio, Otava 2020). Se jatkaa ansiokkaasti vaikkapa Roope Lipastin viitoittamaa uraa Leprankukassa (kuv. Anton Lipasti WS 2020). Poikayltiöhumoristeiksi taisin kutsua tämän genren taitajia jossakin tilanteessa. Nimikin sopii puolestaan kirjan sarjakuvamaiseen kuvitukseen: Leprankukka. Hauskasti mukaan sotketaan autenttisen tuntuista historiaa: kukan siemenet olisivat peräisin Pietari Kalmin matkoilta. Juonipaljastusta tekemättä voi kertoa, että lopussa tavataan hullummasta hullumpi rehtori Sepeteus Liimatainen ja veljensä kenraali. Anton Lipasti saa kuvituksissa kelpo tohinalla esiin Oskarin luoman sarjakuvahahmon Lepramiehen mahtipontisuuden ja taistelutahdon – auttamiset eivät kyllä aina mene putkeen.

 Isämies puolestaan on omasta mielestään ylivoimaisen nerokas poliisi. Erilaiset objektit alkavat räjähdellä viskoen sitä itseään joka puolelle. Kun entinen tosi tv-tähti ja tubettaja Misukka, nykyinen  opetusministeri, lentää Kuuhun suoraan pytyltä, Isämies panee toimeksi. Tyttärensä, 9-vuotias Oona, joutuu tietenkin kaverinsa Eelin kanssa hoitamaan hommat loppuun saakka eli paljastamaan koulukiusatuksi joutuneen keksijän. POTTAKIKKAREEKSI haukun naisen lopullinen kohde on koululaitos ja kakan on määrä lennättää nuo kurjat opinahjot sinne minne pökäleetkin. Enempää ei oikeastaan tarvitse esitellä, koska kerrankin kirjailijan alter ego (luulisin?) tekee sen itse aluksi.  

”VAROKAA! Hyvät hyssykät sentään, miten kamala kirja sinulla on käsissäsi! Sen vitseistä yksikään ei ole hauska eikä kunnollinen, niin kuin vitsit ennen vanhaan. Ja voi pyhä Sylvi, miten paljon tässä on huonoa käytöstä, josta ei missään nimessä saa ottaa mallia! Äläkä lue enää yhtään pitemmälle. Ilmoitin tästä kirjasta jo poliisille!”

Oona ja Eeli eivät lannistu ensilukijan mielipiteistä vaan seuraavat (paksunnetuin kirjaimin) sontasiskon ja torttutädin jälkiä karmeaan loppuun saakka.  Lopussa kiitos seisoo ja Kirsikka Repotan pelastaa tutunnäköinen presidentti, joka toteaa: ”Jokainen sössömössön vihollinen on Suomen kansan ystävä.”

Ilmiselvästi kuvittaja on saanut hyvän vainun tapahtumien räjähtävästä vauhdista.

Tämän jälkeen taidan lukaista mainion joka pojan siivousoppaan ja pari rauhoittavaa äidinkielen oppikirjaa.