Kirjastot eivät vähään aikaan ole olleetkaan media-avaruudessa esillä,
kun Keskustakirjastonkin rakentaminen on piilotettu aitojen taakse ja sauna
poistettu ohjelmasta. Lastenosaston tai perheaulan yllä saattaa kyllä edelleen roikkua mitä moninaisimpia mahdollisuuksia rauhasta karjumiseen, metelöinnistä hyssyttelyyn. Sinnikkäästi tavallisen, kunnon traditionaalisen
hiljaisen kirjaston puolta pitävä tamperelainen Pertti Julkunen sen sijaan
jaksaa kirjoissaan palata yhä uudestaan mieleisiinsä ongelmiin. Kirjastopäiväkirjassa (ntamo 2013)
alkanut kritiikki ja ihmettely jatkuvat seuraavassakin kokoelmassa Teatteripäiväkirja sekä Kolmas päiväkirja (ntamo). Julkusen
tyyli on mukavasti luettavaa ja ihmettelyt osuvat usein maaliin – ainakin
varmaan monen tavallisen kirjastotallaajan mielestä. Ovatko kirjastonjohtajat
ja päättäjät aina oikeassa, tietävätkö he aina kohderyhmiensä tarpeet ja
toiveet?
Tästä alkoi keskustakirjaston tarina: mitä tuleekaan sisälle? |
Kun kirjaston imagoa ja
sisällöntarjontaa on ruvettu vauhdilla muuttamaan, mihin nuo suunnitelmat ovat
perustuneet – kirjaston vetäjien vai tallaajien vaatimuksiin? Julkunen toteaa,
että kirjastojen rauhallinen, miellyttävän lämminhenkinen tunnelma on
rikkoutumassa. Hänen mielestään mukavilla uusiotermeillä kuten
yhteisöllisyydellä voidaan perustella lähes mitä tahansa – esimerkiksi meteli.
Julkusen kokemuksien mukaan huutamista kirjastoissa jopa suositaan ja odotetaan
myös asiakkailta. Lapsetkin oppivat pian tämän metelöinnin hurman, vaikka
ensimmäistä kerta kirjastossa olisikin hiljaisempi ja intensiivinen kirjan
maailmaan uppoaminen.
Kirjastoista löytyy helpoiten
suosituimmat teokset, pienkustantajien tuotantoa on hankala etsiä ja löytää,
valikoima on kaventumassa myynti- ja lainausmenestyksiin. Tätä muuten jollakin tavalla todistaa
esimerkiksi Helsingin kaupunginkirjaston selvitykset ostetusta materiaalista –
suurin osa on hankittu Suomen kustannusyhdistykseen kuuluvilta toimijoilta.
Toisaalta esimerkiksi tietokirjallisuuden puolella mahtava määrä kirjoja
tehdään näiden kustantajien ringin ulkopuolella. Ainakin suuntaus johtaa
siihen, että se yksi kappale on jossakin kirjastossa ja hyvittää kaiken: senhän
saa tilaamalle minne vain – jos etsiä jaksaa.
Yhteisöllisyys on pirusta
Päiväkirjoissaan Julkunen on
kiinnostavan suorapuheinen ja analyyttinen – onhan hän tutkija ja yliopistomies
taustoiltaan. Hän kertoo, miten päiväkirjoissa hän istuu alas ja kirjoittaa
mitä mieleen sattuu tulemaan, mahdollisimman nopeasti, miettimättä. Asiat ovat
mielenkiintoisia, eivät pelkästään kirjastoa koskevat, vaan myös erilaiset
kulttuuri-ilmiöiden arvostelut ja kommentit. Samoista asioista olen itsekin
blogeissani silloin tällöin kirjoitellut ja puhunut muun muassa kirjaston
merkityksestä ja roolista mielenterveyspuolella. Jos puhutaan kirjastojen
taloudellisuudesta, niin ihmettelin aikoinaan, voisiko verrata neliöhinnoilla
joitakin toimintoja. Kun musiikkiosastoa kavennetaan ja tilalle otetaan
parhaille paikoille muutama 3D –tulostin, niin kuinka tärkeiksi neliöt/kävijät/materiaalit/imagoedut
arvioidaan? Mutta näinhän ei varmaankaan voi tehdä, koska kirjaston on oltava
valmis uusiin innovaatioihin, niiden opettamiseen ja tulostimen markkinointiin
siinä sivussa. Valitettavasti kirjastot eivät taida saada provisioita.
Yhteisöllisyys-sana näyttää
Julkuselle olevan pirun eikä Agricolan keksintö. ”Venkoilematta sanoen kirjaston
pilaajat tarkoittavat ’yhteisöllisyydellä’ jotakin yhteisöllisyyden tiettyä
muotoa. Yhteisöllisyyttä ei voi lisätä eikä vähentää kirjastossa eikä missään
muuallakaan, sillä ihmisten kaikki toiminta on yhteisöllistä. On idioottimaista
vaatia kirjastoon yhteisöllisyyttä, koska kirjaston toiminta on aina ollut
sataprosenttisesti yhteisöllistä. Kysymys on yhteisöllisyyden laadusta.
Kirjaston yhteisöllisyydessä on ollut aivan viime vuosiin asti jotakin
sellaista, jonka pitää tänä päivänä hävittää pois. Tilalle pitää tuoda
toisenlaista yhteisöllisyyttä.” Julkunen kysyy, voisiko saada selvästi tietää,
mitä vikaa ja pahaa kirjaston tähänastisessa yhteisöllisyyden muodossa oli ja
mitä parempaa ja hyvää uusi yhteisöllisyys sitten tuo tullessaan?
Erinomainen johdatus tilastojen taakse
Joitakin vastauksia saattaa
löytää Suomen kuntaliiton tuoreesta ja monipuolisesta koosteesta Hyötyä, tietoa, elämyksiä – kirjastojen
vaikuttavuuden ulottuvuuksia (2016). Tämä kirja olisi kaikkien kirjastoja
koskevaan keskusteluun osallistuvien syytä lukea. Toki siellä nykyiset ja
entiset isojen kirjastojen johtajat hehkuttavat omiaan, mutta niidenkin
taustoista löytyy oivalluksia – tosin myös varmaan Julkuselle punaista vaatetta
edustavia jokamiehen innovaatiokeskuksia. Mielenkiintoista, että moninaiset
tilastoimisen mahdollisuudet ovat kootusti vasta tässä kirjassa ymmärrettävän
tuntuisesti esittelyssä. Nämä Julkusenkin ihmettelemät muuttuvat
toimintaympäristöt asettavat omat haasteensa perinteisille mittaustavoille, mutta
vanhoillakin ”arvoilla” saadaan kaunista jälkeä. Kirjassa tutkijat esittelevät
niin kirjastojen taloudellisia vaikutuksia, elinkeino- ja yhteiskunnallista
merkitystä, vaikuttavuuden ulottuvuuksia, kehittämisen työkaluja ja sähköistä
työvalinettä myös kuntien eteenpäinmenoon. Erityisesti Anna Idströmin selkeä
kooste kirjastojen hyötyvaikutuksista tutkimusten valossa löytää ydintoimintaa:
kirjastot vaikuttavat myönteisesti käyttäjiensä lukutaitoon, oppimiseen,
hyvinvointiin ja kansalaisidentiteettiin. Lukeminen vaikuttaa elämässä
menestymiseen. Kirjastot tukevat kaikenlaisia oppijoita. Informaatiolukutaito
ja tiedonhakutaitojen parantuminen vaikuttavat opintomenestykseen. Tämän
rinnalla kirjastot ovat julkisina tiloina kansalaisten olohuoneita –
keskustelua voi toki käydä olohuoneen kalustuksesta ja säännöistä. Itse olen
helsinkiläisestä Kirjasto 10:stä löytänyt sellaisen olohuoneen, joka osaa olla
oma itsensä ja muokkaantua moninaisiin tarpeisiin – jopa hiljaiseksi
tarvittaessa. Antia ja potkua voi todella löytyä start-up-keskusteluille,
luovuudelle ja innovaatioille. Ja löytyyhän artikkelista myös tämä myönteisten
terveysvaikutusten ulottuvuus: kirjasto laukaisee stressiä, tarjoaa
flow-kokemuksen mielikuvitusmatkoihin, tuo helpotusta masentuneisuuteen, tukee
kotiseudun tapahtumien seuraamista ja joskus – todistetusti – auttaa
ylipääsemistä todella raskaista hetkistä. Tällä puolella kuntien päättäjät saavat
lähes ilmaista apua sosiaali- ja terveyspuolelle. Voi tietysti olla, että tämän
kirjan anti on vaivalloista hyväksyä, jos on ennakkoasenteet kunnossa kuten
nimeltä mainitsemattoman kunnan päättäjällä, joka piti kirjastoa vain rouvien
rakkaushautomona.
Kaiken kauniin sähköisyyden ja uusien muotojen ja innovaatioiden
hehkutuksesta tuntuu muuten jopa yllättävältä, ettei enää itse saa hakea
kirjojaan tilaushyllystä ja näin helpottaa työntekijöiden juoksemista – asiakkaat
joutuvat nyt olemaan erilaisten harjoitelmien koekaniineina, kun laki kieltää
näyttämästä kaikelle kansalle arveluttavia lukuelämyksiä. Eli käytännön
läheisiä ihan tavallisen toiminnan innovaatioitakaan ei saa unohtaa. Tai sitten
voi tehdä kuten Italiassa EU-määräysten kohdalla: toimivia käytäntöjä ei
kannata heti/vielä/koskaan muuttaa.
Vireän ammattilehden kannessa puhutaan joulusta. Kyllä uusiin kirjastoihin täytyy saada kirjastopukki. Sellainen myhäilevä, lapsien suosikki, joka jakelee taikoja - kirjastokortteja. Jos sellaisia enää tarvitaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti