Kirjamessut - satunnainen totuus

Kirjamessut ovat ohi. Loskainen ja sateenpiiskaama sunnuntai jäi viimeiseksi mielikuvaksi ovien sulkeuduttua. Mitä jäi käteen monista järjestäjien lupauksista? Ohjelmajohtaja Ronja Salmi hehkutti pohjaratkaisun merkitystä. Ilmeisesti on niin, että uuden yrittäjän on jätettävä puumerkkinsä. joten uudistetaan esiintymislavojen nimet kirjailijoista hesalaisiin kaupunginosiin ja vedetään pääväylät ristiin. Ilme ei oikeastaan muuttunut. Tuttu kokenut messukonkari totesi, että epäselvemmäksi tuli, ruuhkat samanlaisia olivat tiet missä tahansa, lavat liian pieniä tai suuria esiintyjistä riippuen. Aina saanut selvää mitä oma esiintyjä puhui, kun selän takana aloitti toinen. Niinpä: 14 lavaa, 900 esiintyjää. Meteliä ja melskettä. Tietysti tapahtumaa on hehkutettava. Kävijämäärä on kasvanut yli 6000, joka näkyy täpötäysinä katsomoina.

Aaumu ei houkuta edes Veera Salmen lukijoita - arvallako jaetaan?

Mutta hei, kenen ansiota kävijämäärän nousu olikaan? Suomen tietokirjailijat ry avitti taas monen tuhannen koululaisen pääsyn messuille. Opintonsa aloittaneille yliopisto-opiskelijoille jaettiin 9000 vapaalippua. Ilman näitä toimenpiteitä kävijämäärät olisivat toisenlaiset. Ilmaiseksi messuille? Ihan kiva, ja varmasti monelle toivottavasti se ahaa-elämys. Kun kävijöitä ja kuuntelijoita silmäili, vanha totuus suomalaisen kulttuurin tukipilareista todentui. Mutta eihän eläkeläisille ilmaislippuja voi antaa, alennusta vain 12 euroon. Ne tulevat muutenkin.

Vieressä soi, eikä Koiraa nimeltä kissa näy

 

Valikoidut katsojamäärät

Suosion kaksijakoisuus tuli ilmi moneen kertaan lavojen välillä sirkuleeratessa. Kun vaikkapa palkintoehdokkuuksia ja arvostusta saanut Koira nimeltä Kissa tekijöineen huhuili lähes tyhjälle katsomolle Toukolassa, vieressä Kumpulassa Pikku Kakkosen repun kanssa hyppelevä hahmo sai täpötäyden auditorion kiljumaan, laulamaan ja hyppimään. Samanlainen dilemma osui silmiin muuallakin. Enää eivät edes Tatun ja Patun kuljeskelevat hahmot herättäneet erityistä innostusta.

Kun Toukolassa Mari Kätkä herutteli haitaria ja lapsiryhmät hoilottivat innostuneena Hiljan ja salaperäisen saarnin innoittamina, istumaan ei mahtunut. Mutta kas, nyt Toukolassa oli vilkkaampaa, Saija Saarni, yksi Koko perheen kivikirjan tekijöistä, oli tajunnut live-kosketuksen voiman. Pöydillä oli erilaisia kiviä tarkasteltavina ja lavan reunalla kokoelma lisää. Konkreettisten esimerkkien kautta ja lapsia osallistamalla päästiin aika pitkälle maaperän salaisuuksiin. ”Mistä kivet oikein tulevat?” Ensimmäinen kysymys sai eturivin pienen pojan heiluttamaan innostuneesti kättään: ”Laavasta!” Sekin oli oikea vastaus, ja pikkupoika polleana. Sivumennen sanoen Kokoperheen kivikirja on mainio lähtökohta vaikka minkälaisille retkille ja tarkastelukulmille

.

Läheisempää tuttavuutta kivien maailmaan

Tee kirjasi puhelimella!

Varttuneempien Kallio-lavalla yleisöä riitti kiitettävästi. Kommenteista päätellen varsin moni oli tuttuja ilmaisutaidon lukiosta, joka oli järjestänyt messujen nuorisolavan ohjelman. No, ilmaisutaitoihin kuuluisi varmaan myös niinkuttelun vähentäminen, mutta mitäs tuosta, kun Ronja Salmikin virallisessa hehkutuksessaan on juurikinkittelijä. Lavan erinomaisuuksiin kuului ainakin, että tutustui uusiin nimiin ja tyyppeihin, muun muassa Kalenterikarjuun eli Mikko Toiviaiseen ja sanoisinko sitten kirjaan What’s up, elämä. Koostajan alkupuhe on vanhaa kirjantekijää säväyttävä: tämä kirja on tehty puhelimella, pala kerrallaan ja niin edelleen. Palasia ja keskustelunaiheita on siis kerätty ja purettu hiljalleen tietyn perusjengin kanssa. Siihen kuuluu eri aloilla työskenteleviä sisällöntuottajia, tubettajia, hevareita, toimittajaa, musiikinopettajaa ja kirjamessujen ohjelmajohtajaa (ei presidentin rouvaa). Toiviaisen aiheheittoihin (Mikä on mun lokero, Onks pakko jaksaa?, Miksei me kaikki voitais olla tasa-arvoisia?, Mikä on relevanttia?) vastataan värikkäillä alustoilla olevissa tekstikuplissa, lyhyillä ja vähän pitemmillä. Onneksi niiden jälkeen oli hankittu pitempiä kommentteja, esimerkiksi erinomaisia vinkkejä oman ja toisen sukupuoli-identiteetin kohtaamiseen sanastoineen, esittely Koko Hubarasta ja tasa-arvon edistämisestä tai Riikka Karppisen tiestä vaikuttajaksi keinoineen. 

 Ainakin tämä oli lukuelämys, jos ei niinkään kuuntelushokki, vaikka itse aiheista on toki kirjoitettu jo paljon, syvemmin ja luettavammin. Kuvan älypuhelimen luomasta lumosta saa – kirjan avulla.

Palkintojen ylitarjontaa

Pressihuoneessa saattoi kerätä mukavan pinon palkintojen esittelyjä Rakkaudesta kirjaan ja Kirjailija kiittää Minna Canthiin ja tietokirjailijapalkintoihin. Lastenkulttuurin puolelta messuille oli päässyt klassikko eli Rudold Koivun nimeä kantava nykyisin Grafian kautta tuleva tunnustus, joka meni nyt Marika Maijalan Ruusun matkalle (Etana Editons). Ehdokaskirjoissa oli muuten mukavasti vaihtelua, jopa tietokirjoja! Jussi Kaakinen kuvitti mainion Poliisiaseman, Antti Nikunen kätevän havainnollisen Urhon ja Onnin tutkimuksia Autokirjassa ja oikeastaan Laura Merzin Otusten joukossa-kuvakirjan teksti on tietopainotteista. Palkintolautakunnassa oli mm. Sanna Mander, edellinen voittaja, jonka teoksesta Etana Edition kävi plagiaattitaistelua oikeudessa asti. Nyt nämä ongelmat oli ohitettu, ja lautakunta totesi: ”Kuvitus on hillittömän ekspressiivinen, mutta yhtä aikaa tarkka. --- Maijalan kuvitus on näennäisen kömpelö, mutta tarkemmin katsottuna täydellisen hallittu.”

Ruusun matkaa tuli luettua esikoululaisille jo ilmestymisvuonna 2018. Silloin lapset luulivat ensin, että tämä on jokin puutarhakirja. Mutta Ruusu onkin koira, laukkakilpailujen tähti, joka saa lopulta juoksemisesta tarpeekseen ja pinkoo pakoon maailmalle. Siellä se kohtaa kiireisen maailman, vihaisia ja välinpitämättömiä ihmisiä, tilanteita ja kaupungin elämää. Lopulta Ruusu pysähtyy puistontapaiseen, missä pentu ja kolmijalkainen koira ottavat sen mukaan leikkiin. Siinä Ruusun kilpa-asu repeytyy ja se juoksee tästä lähtien omana itsenään kavereittensa kanssa. Kirjan sanoma on toki selvä ja meni kyllä lapsillekin perille. Ongelmaksi tulivat pitkään jatkunut samankaltainen juoni juoksemisesta eri paikkoihin, eikä oikein mitään tapahdu. Onnellinen loppu oli tietysti tärkeä, mutta nyt ei Maijalan vauhtia kuvaava piirrostyyli jaksanut innostaa yrityksistä huolimatta. ”Se on sellainen sekava, ettei löydä asioita”, kuuluu kommentti. Väriliiduilla tehdyt aukeamat olivat lasten mielestä sinnepäin, eivätkä välittäjän yritykset selittää liikkeen vauhdista uponneet. ”Tämä on niin kuin jäänyt kesken”. ”Sillä on ollut kiire saada loppuun,” valisti toinen.

Messut aikaansa jäljessä?

Tatu ja Patu ja isot ihailijat

Palkintoja sateli, mutta yksi oli poissa. Finlandia. Ehkä asiaa on fundeerattu ja todettu, ettei kannata yrittää messuilla kaiken päälle esitellä ehdokkaita. Ne tulevatkin julkisuuteen sopivasti ensi viikolla jännitettäviksi.

Mutta olisiko messuilla ollut kanttia järjestää uskaliaat varjofinlandiat ja olla näin edellä aikaansa? Tapoja olisi montakin. Kun aikoinaan vedin televisiossa lastenkirjojen varjoraatia, mukana oli silloin lasten suosikkeja, jotka he perustelivat ja sitten annettiin numeroita. Nyt voisi joukko asiantuntijoita/lukijoita valita oman suosikkinsa, perustella valinnan, haastatella tekijää – ja sitten voikin kotona lyödä vetoa miten ehdokkaat pärjäävät.

Pohjimmaisena ajatuksena toki on saada näkyvyyttä yhä useammalle kotimaiselle tekijälle ja kirjalle. Finlandian ehdokkaihin tulee keskimäärin lähes sata kirjaa tyrkylle – riippuen kustantajan maksu- ja valintahalukkuudesta – ja aina jää osa pois.

Tällä hetkellä voi joko onnitella tai surkutella valintaraateja. Taso on niin kova, kirjo on leventynyt tietokirjojenkin puolella, joiden osuutta ehdokkaista täytynee syynätä suurennuslasilla. Mauri Kunnashan ei taida olla mainiolla Unikirjallaankaan enää toimia vakiotietokirjailijaehdokkaana.

Messuilta on selvitty hengissä. Eteenpäin!

Kallion tilaisuudessa oli hyörinää - koulukiusaaminen kiinnostaa aina - ja keskustellakin sai jos ääntä riitti