Runeberg ja muut sarjakirjallisuuden mestarit

Lienee viimeisiä vuoden 2017 tuotannosta myönnettäviä nuorisokirjallisuuden palkintoja tämä Runeberg Junior. Asiantuntijat valitsevat ehdokkaat, ja koululaisraadin armoton karsinta nostaa mitä nostaa voittajaksi. Viime vuonna se taisi olla Alfons, joka sai muskeleilla ja mummoenergialla suosion puolelleen, jos joku nyt kauas menneisyyteen jaksaa muistaa.

Elina Rouhiainen ja muistijuoma

Topeliuksen hyvin oivaltavasti käyttämää sarjamuotoa – miten ahmittiinkaan Välskärin kertomusten sotia, juonitteluja ja kavalia konnia – on tarjolla nytkin. Jo Topelius-palkinnon saaneen Elina Rouhiaisen Muistojenlukija on Väki-sarjan alku, eikä Karin Erlandsson jää jälkeen. Helmenkalastaja – Pärlfiskaren (S&S) oikein kerää jatko-osia lopun lupauksillaan.

   Helmenkalastaja –Pärlfiskaren oli samalla lastenromaanikilpailun voittaja ja kiinnostava sellainen.Voin hyvin kuvitella, miten nuoret lukijat uppoutuvat mukaan juonen vauhtiin.  Hyvin valmiin tuntuinen kirjoittaja kehrää kokoon mukaansatempaavan sadun nuoresta tytöstä, joka on helmensukeltajista parhain, vaikka on menettänyt toisen kätensä ruusuhaille. Yhdessä aluksi riesaksi tuntuvan pikkuisen Sirkan kanssa sukelletaan myytäviksi erivärisiä helmiä, mutta suurin ja merkillisin, Silmäterä on löytymättä. Hyvin kiinnostavaksi hahmoksi nousee myös lähes demoninen naishahmo Iberis, jonka halu saada Silmäterä kasvaa häikäilemättömän julmaksi toiminnaksi.

   Erlandssonin tarinaan on kiedottu saumattomasti etenevä ystävystyminen, vastuun ottaminen, ahneuden vaikutukset ja lopullisten päämäärien ja onnellisuuden vaatimukset. Ehkä takakannen vertaus Astrid Lindgrenin hengessä tehdystä ajattomasta saturomaanista on hiukan liioitteleva, mutta vivahteikkaalla matkalla ollaan.

Kustantamo tekee hyvää työtä

S&S on kätevästi saanut aikaan yhteistyötä suomenkielisten kustantamojen kanssa, ja monet mainioista suomenruotsalaisista tuotoksista on saatu näin myös suomeksi.  Kirjoituskilpailut tuottavat varteenotettavaa materiaalia kuten Helmenkalastaja osoittaa. Palkintojakin ja ehdokkuuksia on ropissut samaan syssyyn.

   Uudenlaista väristystä suomalaiseen fantasioivaan kertomukseen tuova seikkailu on Vuokko Hurmeen Kiepaus (kuvitus Susanna Iivanainen). Yhden idean varaan rakennettu fantasiaromaani toimii yllättävänkin hyvin. Yhtenä hetkenä maailma kääntyy ylösalaisin. Talot, joilla on hyvät perustukset, jäävät kiinni, muut putoavat avaruuteen. Sopeutuvainen ihminen alkaa järjestellä asioitaan ja keksiä selviytymiskeinoja. Tilannetta seurataan parin perheen kautta kertojana nuori tyttö, Lenna. Vaijereiden avulla siirrytään paikasta toiseen, etsitään ruokatarvikkeita ja yritetään pärjätä päivästä toiseen

.

   Lopulta, kun vesi alkaa loppua, joudutaan äärimmäisiin tekoihin. Yksi säilynyt pulu mukanaan äiti hyppää avaruuteen. Viikkojen päästä lintu tuo viestin alhaalla olevasta uudesta maailmasta, joka selviää puolestaan ylhäältä tippuvien asioiden avulla. Koko Kardumiksi ristitty ylösalaisin maailma saa tiedon uudesta mahdollisuudesta, ja Lennan perhe ja ystävät lähtevät ensimmäisinä onnellisesti. Mielenkiintoinen tilanne havainnollistetaan mainiosti ja jännittävästi. Samalla voi pohtia miltä maailman käännähtäminen ylösalaisin voi tuntua. Outoa ehkä on, että kiepahtamisen syitä ei sen kummemmin pohdita: asia otetaan selviönä. Ja oikeastaan ratkaisu on kovin helposti ounasteltavissa jo varsin aikaisessa vaiheessa.

   Mutta uutta maailmaa odottaa kiinnostuneena: mitä ihmisiä siellä on? Minkälaisia joukkorakenteita syntyy? Pelastuvatko muutkin uuteen oloon? Ja ehkä tuo kiepauksen syykin sitten selviää.

Missä se lasten sarjakuva taas piileksikään?

Kun viime blogissa sai onnitella Martti Sirolaa lasten ja nuorten sarjakuvan Puupäähatutettuna, todettiin lasten sarjakuvan edelleenkin varsin vaisu julkaisutahti. Onhan siellä Juban Minerva, tosi viehättävä – tai no, ainakin reipas ja suorasukainen – seikkailijatyttö

.

    Kun oikein etsii, löytää. Muinosen Annen Universumin avain (Arktinen Banaani) antaa oman tulkintansa monimietteisesti ja -ulottuvaisesti lasten ”näkymätön kaveri” -ilmiöön. Päähenkilö Kalle pystyy sateen tullessa joko menemään toiseen maailmaan tai kutsumaan sieltä näkymättömän ystävänsä Hirpan, jonka päässä kasvaa oksia. Kalle on löytänyt laatikosta vanhan avaimen, joka ei sovi mihinkään. Sen täytyy siis olla Universumin avain! Tätä arvoitusta lähdetään selvittämään erilaisten vihjeiden avulla.

    Mukaan tuppautuu myös sinnikäs tyttö Aino, joka lopulta oppii myös näkemään Hirpan. Näkymättömän pojan kutsumisessa on oiva rituaalinsa: sateessa ylitetään esteet, etsitään piirrin kuten oksa, katsotaan lätäköstä heijastetta silmiin ja piirretään rajat lätäkön ympärille. Hirppa pääsee takaisin maailmaansa ja mummonsa riimuoppiin vasta kun taas sataa ja rituaali voidaan uusia.

   Muinonen käyttää mainiosti seikkailuissaan myös valokuvataustoja – esimerkiksi metsässä seikkailu saa aidosta metsästä outoa todellisuuden ja fantasian tuntua. Ja lopulta – metsässä tulikärpäset johdattavat nuoret valolla merkittyyn maankohtaan, mistä avautuu kansi jonnekin.

   Taitaa tämäkin tarina saada jatko-osia? Taitavia toisiaan tukevia piirrostekniikoita on hauska seurata, ja Muinosen hiljainen huumori, asenteita ja rooleja kivasti muunteleva tarinankerronta tekee myös kohteista koko ajan vivahteikkaampia.

   Mitä löytyykään universumiin avautuneesta ovesta? Tällaisena Muinosen tarina mukavasti jatkaa voisiko sanoa ikiaikaista etsintää erilaisten maagisten ovien parissa. Pitkä on perinne.

   Mutta seuravaksi blogiaiheeksi taitaa kuitenkin valikoitua näiden suurten linjojen etsintä. Miksi Educa-messuilla oli jotenkin vaisua? Löikö satavuotiskokonaisuus laudalta vuoden 2001 Kirjaseikkailun? Ja jossakin välissä täytyy kunnolla perhetyä suomalaisen kirjastolaitoksen rahanjakoon. Saavatko kotimaiset lasten ja nuortenkirjailijat kirjat lainkaan tukea kirjahankinnoissa? Millaisia hankintakappalemääriä löytyy?