Olympialaisten
viikonloppuhuumassa jäin miettimään, kuinkahan monta lasten ja nuortenkirjaa
onkaan kirjoitettu hiihdosta? Nyt kun kultahuuma on korkeimmillaan, voisi
olettaa että tuloksia janoava kansakunta olisi pitänyt huolen myös
kirjallisuuden aluskasvillisuudesta.
Kyllä kyllä. Vuonna 1947 ilmestyi Martti
Jukolan sopivasti tuunaama Waldemar Hammenhögin Hiihtäjä-Heikki. No, minäkin ahmin myöhemmin Jalkapalloilija-Kallea, enkä vilkaissutkaan valkoisille
hangille. Urho Karhumäen Yrjö juoksija sai sentään nopean
läpilukemisen.
Tuoko Iivo lisää hiihtoromaaneja? |
Sama trendi näyttää jatkuneen halki
vuosikymmenien ja sukupolvien. Rintamalle on ilmestynyt joitakin
urheilukirjallisuuden barrikaadi-miehiä ja -naisia. Kohteina tosin ovat
edelleen ykkössuosikki jääkiekko tiukasti vanavedessään futisjannut, sähly ja
hiukan juoksukin. Ruotsalaiset ovat näyttäneet mallia jo pitkän aikaa.
Bengt-Åke Cras ja Gunnar Nordström veivät sankarinsa ammattijääkiekon vaativiin
kuvioihin ja uusimmat käännökset kertovat helppolukuisesti varmaan
Zlatan-buumin tyrkkääminä jalkapallon kuvioista.
Sankari
vetää mukanaan
Zlatanin
omaelämänkerta nousi varsin laajan ikäryhmän suosikiksi. Vähemmän lukevat
pojatkin löysivät idolin elämänkerran, slummista ponnistaneen
jalkapallosankarin, jonka selkä maaliin päin tehty uskomaton saksipotku leijui
vastustamattomasti verkkoon.
Magnus Ljunggrenin Kaikki pelaa ja Maalitykki (Readme
2016-2017) on sukupuolineutraali kooste: helppolukuiseksi luonnehdittavassa
jalkapallosta kertovassa sarjassa sekä tytöt että pojat pelaavat samassa
joukkueessa. Zlatan on tietysti
taustallas tässä ruotsalaiskirjassa, mutta ongelmiakin haetaan. Valmentaja
peluuttaa vain parhaita voittaakseen. Päähenkilö, Siru joutuu olemaan
jatkuvasti vaihtopenkillä, vaikka aikaisemmin kaikki saivat peliaikaa. Koko
joukkue nousee vastarintaan. Kolmannessa osassa opitaan kateudesta ja
hyväksynnän hakemisesta, pimeän pelosta ja allekastelusta – ja jonkin verran
myös jalkapallon salaisuuksista.
Lasse Anrellinkin Futisjannut -sarjassa Zlatan on tähti (Otava 2017). Ideat alkavat tosiaan olla samanlaisia. Nyt opetellaan
yhteishenkeä. Mukana on oikutteleva ja äkkipikainen Bruno, joka ei oikein
sulata tyttöjen kanssa pelaamista. Ali puolestaan pitää Emmaa hyvänä kaverina
ja pelaajana. Bruno joutuu kentän laidalle vaihtopenkille temperamenttinsa
takia, mutta Ali uhrautuu tärkeässä ottelussa ja on loukkaantuvinaan. Ja niin
Brunokin pääsee pelaamaan. Helppolukuinen kirja on mukavan vauhdikas, sopivan
ripeä ja jännittäväkin otteluissaan. Kaavat vain paljon lukevalla alkavat olla
turhankin tuttuja.
Ongelmat
ja ennakkoluulot
Syvempää
analyysia ponnahtaat pintaan puolestaan Miika Pörstin esikoisromaanissa Kaikkien juhla (Tammi 2016, kuv. Marika
Maijala). Epäsankarina on 8-vuotias Kettu-Petteri, jonka pihapiiriin muuttaa Muhis.
Taitava jalkapalloilija voittaa hiljalleen puolelleen muutkin kaverit, mutta
Kettu-Petteri ei anna periksi, vaan keksii omanarvon tuntoaan pönkittäviä
tempauksia.
Muhiksen perhe on tullut Irakista, koska ne
ilmeisesti halusivat tulla tänne, on vanhempien pyöreä tulkinta. Kettu-Petteri ei ymmärrä, mitä tarkoittavat
”periaatteessa” ja ”käytännössä”. Hän
päättää, että Muhis kerta kaikkiaan on outo. PISTE. Pörsti käyttää poikajoukon
kielenä sekaisin murteita, slangia ja salolaista ja muitakin intonaatioita.
Kavereiden ilmaisutapa on hiljalleen totuttautuessa ilmaisuvoimaista ja alkaa
tuntua autenttiselta. Samalla Pörsti taitavasti ryhmän kautta näyttää, miten
outo käyttäytyminen tulkitaan. Nalle esimerkiksi kutoo koko ajan. Se on outoa,
mutta ei siihen kiinnitetä sen kummemmin huomiota. Kun Kettu-Petteri keksii,
että Muhis haisee, puhutaan enemmänkin miten kivalta mausteet tuoksuvat. Muut
leikkivät rennosti Muhiksen kanssa, kun Kettu-Petteri linnoittautuu
huoneeseensa murjottamaan. Aikuinen naapuri, yksinäinen herra Jargon, saa lopulta
pojan antamaan periksi.
Pörsti saa mainiosti ilmaistua itsetuntoaan
pihan kinginä ylläpitävän kahdeksanvuotiaan jääräpään luonteen. Ehkä väliin
sijoitetut ”luukut” eli jonkinlaiset aikakäytävät tulevaisuuteen ja mummon
luokse ja kuviteltuihin menestyksiin rikkovat juohevaa dialogia, mutta
enemmänkin oudoksuin Marika Maijalan valintaa kuvittajaksi – ja vieläpä
nelivärisenä. Maijala on toki taitava, mutta runsailla paksuilla viivoilla
hahmotellut pojat, kasvot, ovet eivät oikein tunnu pelaavan tekstin kanssa.
Räpylällä
on taikansa
Ehkä
vedän kotiinpäin, mutta Roope Lipastin WS:n Lukupalat-sarjassa ilmestyneet
helppolukuiset lätkästä kertovat tarinat ovat myös hauskoja, realistisista
tilanteista tehdään mukavaa jännitystä ja vanhemmatkin otetaan kätevästi
mukaan. Perusjippona on Laurin Sakari-enoltaan saama ihmeräpylä, joka auttaa
vangitsemaan vaikeatkin kudit. Lätkä-Lauri
ja ihmeräpylä (2017, kuvitus Harri Oksanen) melkein vakuuttaa räpylän
taianomaisesta ominaisuudesta. Lätkä-Lauri
ja haamupelastus (2018) on taitavasti rakennettu tarina räpylän katoamisesta äidin
autoon tärkeän matsin alkaessa. Ja kaikki kudit uppoavat Laurin taakse, kunnes
räpylä saadaan viime hetkellä kentälle. Mutta onko räpylä tosiaan Tahko
Pihkalan ja miksi siinä on taikaa? ”On se, mutta siitä taiasta… Ehkä se auttaa
sellaista pelaajaan, joka avun ansaitsee. Ei onnistuminen silti vain räpylästä
ole kiinni, Sakari-eno sanoo ja pörröttää Laurin tukkaa.”
Räpylä näyttää olevan ihan merkittävä
kapistus urheilussa. Tahko Pihkalan perintö kummittelee hauskasti myös Tarja
Leinosen Kirpussa ja Rami Rautasen
räpylässä (Karisto 2017, kuv. Johanna Taskinen). Urheilulajikin on
harvinaisempi eli pesäpallo. Kuvamaailma ei ehkä ihan anna kunniaa mukavalle
tarinalle pienen tytön selviytymisestä ja sinnikkyydestä. Varsinkin päähenkilön
kivasti kasvavaan hahmoon olisi voinut satsata enemmänkin – nyt kuvat
ylipäätään ovat aika staattisia.
Joka
tapauksessa Kristiina eli Kirppu on terhakka tytön tyllerö, joka löytää pesäpallon
jännityksen, ystävän vanhasta miehestä katsomossa ja tämän sukulaispojasta
Santusta. Pesäpallon termit oppii lukijakin kuin varkain, ovelasti
osoittelematta selvitellään Norjaan turskia hoitelemaan menneen isän asioita ja
äidin uutta työpaikkaa paikallislehdessä. Huumori kukkii, kun lehmän utareihin
erikoistunut äiti joutuukin tekemään jutun pesäpallosta. Vähäeleisen tehokasta
tunteikkuutta saadaan mukaan Kirpun löytäessä pesäpallosankari Rami Rautasen
räpylän. Sen kanssa on turvallista nukkua, kun isä on poissa. Kun Ramilla alkaa
mennä huonosti, Kirppu tunnustaa ja palauttaa räpylän – ja saa uuden hienolla
nimikirjoituksella.
Nuortenkirjojen urheilua pinnalla pitävät
naiset ja miehet ansaitsevat vielä tässä myöhemmin oman hehkutuksensa. Pitää
palata niin Mika Wickrömin pitkään uraan jalkapallon ja juoksun ja dopinginkin
parissa – uusimmista löytyy tietenkin Zlatan, joka on tähti suomalaisillakin
nuorten kentillä. Pitää miettiä Kalle Veirton melkoisen uskomatonta
kirjoitusvauhtia ja sählymestarin otteita, poimia harvinaisempia lajeja Juha
Vesalalta korissukan alta ja analysoida tyttöurheilun ulottuvuuksia: on Anneli
Kanto ja Tulikärpäset, on Kirsi Pehkosen Hilla-kirjat, on Tuija Lehtisen
harvinaisemmat kartingjengit ja vaikkapa Henna Helmen Miisat ja kuviot jäällä.
Lajeja löytyy, mutta mikä niiden osuus
oikeasti on lukemisen häilyvällä kentällä? Ehkä suurempi kuin aavistammekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti