Finlandia junioreille - pultsarit, robotit ja taide

Finlandia on korkattu lasten- ja nuortenkirjoilla. Kuusi kirjaa, jotka kait kuvastavat raatilaisia kukin tavallaan. Mutta ehkä on mielenkiintoisempaa tarkastella aina välissä, mitä kuuden kimpasta mielestäni puuttuu.

L.Onervan Mirdja - hurja kokemus - LUE!

Poissa ovat – liekö onneksi - tunneoppaat ja nosteessa edelleen olevat sankaritarinat, miehet ja naiset, jopa parhaimmistoon kuuluvat prinsessat Rämäpää ja Pikkiriikki. Tietokirjallisuutta saa ehkäpä raadin puheenjohtajan toimesta – äidinkielen lehtori Hilkka Lamberg – edustaa Taltuta klassikko (Tammi). Siinä annetaan kovin luottavaisen oloisesti ronskiksi ajatellun kielenkin avulla humoristipitoisia neuvoja klassikoiden esittelemiseksi opettajien iloksi. Tukea tulee Johanna Rojolan kuvituksista, jotka kyllä lyövät laudalta muitten sankarioppaiden henkilökuvat.  Niinpä, nyt kestosuosikki Aleksis Kiven Seitsemän veljestä saa uuden ilmiasun, mutta mukana ovat toki vahvat naiset Minna Canth, L.Onerva, Edith Södergran ja Aino Kallas. Opas saattaisi ehkä sopia yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskeluunkin, sillä ideoilla on vahva ote innostaa tarkistamaan käsityksiään uudelleen.

Tietokirjat ovat toisaalta tänä vuonna olleet hyvin esillä kustantajien luetteloissa. Siksipä valinta kuitenkin vähän mietityttää. Poissa on ilmastonmuutos, karkkiteollisuus, Suomen salaperäinen kivien maailma, maahanmuutto, seksuaalisuus ja hetket, ennen kuin maailma todella muuttui… Eikä Vilja-Tuulia Huotarisen 15 taiteilijakohtaloa sisältävä novellikokoelma Heistä tuli taiteilijoita (WS) ole lainkaan hassumpi houkutin sekään lisätutkimuksiin.

Hauskaa vai time goes by –tunnelmaa?

Ja se huumori – missä tuo avajaispuheenvuorossa korostettu ominaisuus löytyykään? Elina Warstan kuvituksen koossapitämä Koira nimeltään Kissa tapaa kissan (Teos) on mietteliäs, vähän nostalginen aikuista viehättävä vapaus, ystävyys, rakkaus -teemainen vaellus, missä yhtenä sankarina on lastenkirjoissa vähemmän esillä ollut puliukko Näätä.

Mutta suosittelen rinnalle tutustumista armoitetun runoilija Jukka Itkosen hulvatonta samateemaista tarinaa Koira nimeltä Mutsi (Lasten keskus, kuvitus Virpi Penna), jonka ystävyys Jänikseen on riemukasta. pyyteetöntä ja niin, verotuksen julkistamisen aikaan, myös rikastuneen koiran järkevää sijoitustoimintaa. Oman talon seinälle hankitaan porkkanamehulasillisella mainio piirros jäniksestä. Huumorin sävykästä ilotulitusta!

Nostalgisemmalle tyylikkyydelle nostaisin hattua tosin kanarialinnulle. Kristiina Lähteen Arhippa kevään korvalla (Teos, kuvitus Julia Vuori)on lapsillekin kätevästi soljuva kanarialinnun ja taksikuskin koti-ikävätarina – taiteella on siinä tärkeä tehtävänsä.

Tiikeri mukaan kuvioihin

Taidetta taksilla Suomeen Julia Vuoren tapaan

 Ja toki, kyllä Lena Frölander-Ulfin ehdokkaassa Nelson tiikeritassusta (Teos&Förlaget) saa myös ripauksen komiikkaa. Kirjoitin muistiin heti ilmestymisen aikoihin, miten paremmin voimakaskuvaisena kuvakirjan tekijänä tunnettu taiteilija yllättää satiirin puolelle väljästi siirtyvällä yhteiskuntakuvauksella. No, hienosti sanottu, mutta mukavan lämpöinen kokonaistunnelma kirjasta välittyy lopun onnellisuutta myöten. 

Perlinpori tuntuu olevan kaupunki, jossa pätevät säntillisyyden ja tarkkojen käytöstapojen lait. Sinne eivät oikein sovi eksynyt pikkupoika pyjamassaan kuten Nelson Maarenki tai takkuinen tiikeri Zamba. Hiukan outoja Nelsonin läheiset toki ovat. Äiti korjaa taloaan ja luulee pojan olevan turvassa vaarin luona. Vaari näkee suuren rakkautensa Amanda Kippolan huristavan ohi ja jättää Nelsonin siltä seisomalta pärjäämään yksin. 

Heikot ja syrjäytyvät alkavat pitää yhtä. Niinpä Nelson joutuu selvittämään himmaajien arvoituksen ja osallistumaan salaliittoon. Sen tarkoituksena on vapauttaa kaupunki voimakkaan määräilijän, rouva Kopin, vallasta. Tällä on apunaan hurja susilauma, mutta lopullisessa taistelussa kaupungin torilla kaupunkilaiset lopulta ymmärtävät asian – ja vihdoin poikansa ahdingosta tiedon saanut äiti rientää urheasti paikalle. Ihanan paradoksaalista lienee, että rouva Kopin oma poika, konstaapeli Toivola, hoitaa päällepäsmärin putkaan. Ja loppujuhlat ovat tietysti upeat, kun sähkösanoma saavuttaa vihdoin äiti Maarengin. Isoisä on Burmaneesissa ja aloittanut kotimatkan elefantilla. ”Muista noutaa Nelson asemalta. Hän on varmasti jo perillä.”

Koirista kettuihin ja muihin otuksiin

Toisena kuvakirjana on mukava valinta ja osoittelematta sävykäs Kettujuttuja eli kolme hännäkästä tarinaa (WS, kuvitus Netta Lehtola). Esikoululaisten ja nuorempien kanssa kirja toimi mainiosti. Tarinat kytkeytyvät toisiinsa ja lopussa kudotaan tapahtumat yhteen ketun maalaamien näyttelykuvien kera. Näin pääsee vielä lasten kanssa muistelemaan missä tuo ja tämä olivatkaan.

Kettu päättää siis ruveta taidemaalariksi. On ongelmia oikean kuvakulman, paikan, mallien ja tilpehöörien kanssa, kunnes kuvaan ilmestyy vieras kettu ja ystävyys solmitaan. Toisessa tarinassa pohditaan yksinäisyyden tarvetta – yksinäisyyttä vai yksinoloa? Tarvitaan toisen ketun riuhtaisevaa tunkeutumista mukaan, ja maailma alkaa taas muuttua. Kolmannessa symboliikka on käsin kosketeltavaa, kun tuttu ja mallina ollut mäyränpoika kuolee, ja ketun ruusut kukoistavat ja pääsevät lopulta isoiksi kimpuiksi haudalle.

Netta Lehtola on hauska tuttavuus. Pitkäkuonoiset ketut ja muut eläinmallit ovat aukeamilla isoina, sarjakuvamaisemmin, ympyröissä ja pieninä kuvina. Vaihtelu virkistää.

 Jännitys? Selkeälukuiset seikkailut?

Kyllä, loistavat poissaolollaan. Ehkäpä Tapani Bagge kumppaneineen ei tarvitse palkintotukea, vaan tuo elimellinen tarinan osa vie muutenkin mukanaan. Toivotaan.

Tai, onhan täällä isommille etukäteen mukana toivomani Anniina Mikaman Huijarin oppipoika (WS), jonka edellistä osaa Taikuri ja taskuvaras (2018) kehuskelin blogissani. Täytyy yhtyä raadin arviointiin eli kysymyksessä on mukaansa tempaava tarina, jossa ei aikakaudet sekoittuvat kiehtovasti keskenään. Uskaltavatko päähenkilöt tehdä itsenäisiä ratkaisuja vai sopeutuvatko he ympäristön paineisiin? Minusta Mikaman tapa tuoda esiin (hyvän pohjatyön avulla) teknologian käytön etuja ja ristiriitoja saa ikioman ulottuvuutensa seikkailun teemoihin.

 Toisena valintana fantasian suositusta ja lainatusta maailmasta on Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli (WS, kansi Sanna-Reeta Meilahti). Mysteeriromaani näyttää olevan tämän seikkailun lajinimekkeenä. Mysteerejä lienevät fantasiaan kurkottavan tarinan aikakäsitykset, joiden varaan tekijä 16-vuotiaan Elinan elämän soljuttaa. Sinänsä taitavaa, mutta ehkä myös uuvuttavan moninaista seurattavaa. Elina lähtee 16-vuotiaana salaperäisen Kaivoksen kaupungista ja kulkee oman elämänsä erilaiset vaiheet selvittääkseen lopullisesti oman taustansa. Ajan muotoutuminen ja aikamatkustus ovat toki mielenkiintoista seurattavaa, mutta ehkä loppuun olisi voinut oikein piirtää sukukartaston.

Pienempiä sorsitaan?

Mutta myös pienten lasten kirjat loistavat poissaolollaan kuten vaikkapa moneen taipuvat Katri Tapolan Onni-kirjat tai Riina Katavuoren Pulmut. Entä missä piileksii runsas valikoima runoja? Olikohan esimerkiksi Aulikki Oksasen Kuu ja Bää (Siltala 2019) ollut lainkaan mukana? Oksanen sitoo runosatunsa lastenkirjoihin kuun supattaessa Bäälle: ”Arvaa mitä! Kun torkuin hetkisen,/ näin unessa Nuuskamuikkusen,/ ja kun hän hymyili hiukkasen,/ niin äkkiä suruni suli/ ja samassa mieleen tuli,/ että huomenna voisit varmaan/ piirtää minulle uuden hampaan!” Piirtäminen, taide on hauskasti esillä monen monessa yhteydessä.

Näillä mennään. En lähes parinsadan kirjan joukosta uskaltanut tällä kertaa paljon arvuutella. Liekö Olavi Uusivirralla diktaattorina edes hiukan helpompi urakka edessään? Uusi julkistamispaikka Palmuhuoneella Lasipalatsissa on muuten entiseen verrattuna ahdistava. Jos Lastenkirjan Finlandiassa tupa pursuaa ja takaosa seisoo, niin mitenkähän käy isojen kirjailijoiden tilaisuudessa? Varoittakaa tv-kuvaajia – nyt niitä ei näkynytkään.