Mitenkä runojen lukeminen lapsiperheissä
jaksaa? Muistavatko isät ja äidit niiden mainion merkityksen sanojen
leikittelylle, omien lallattelujen teolle ja ilmiöiden nimeämiseen uusilla
mielikuvilla?
Isomummit ja vaarit varmaan tämän
osaavat ja yrittävät viedä runonlaulajien perinnettä eteenpäin? Kustantajatkin
säntillisesti, ehkä tradition tunnustajina tuovat valittaviksi mielenkiintoisia
rimmauksia. Vanhat ja uudet nimet
työntyvät sekaan sulassa sovussa.
Traditiota edustaa esimerkiksi Ismo
Loivamaan toimittama ja Sanna Manderin kuvittama Toivoisin, että asuisin kuussa (WS 2018). Reilun kokoinen opus
sisältää runojen lisäksi myös Marjatta Kurenniemen satuja. Tekijä, Tove
Janssonin ja Kirsi Kunnaksen aikalainen, on ehkä jäänyt turhaankin
kollegoittensa varjoon. Marjatasta (1918-2004) olisi hänestäkin jännittävää
saada elämänkerta aikaiseksi. Hiukan asiaa avittaa Ismon alkuun tekemä kivan
laaja katsaus Marjatan kirjailijakuvaan ja elämään. ”Kurenniemen luja luottamus
lapsiin näkyy muun muassa Onneli, Anneli
ja nukutuskello –tarinaan sisältyvässä Lasten
vallankumouslaulussa: Lapset kun kerran vallan saa/ ei ole palloa parempaa!
Kurenniemen vaikutusta voi aavistella esimerkiksi Sinikka ja Tiina Nopolan
Heinähattu ja Vilttitossu –sarjassa, jossa sisaruksilla niin ikään on oma
vapautuslaulunsa.”
Ismon valikoimasta löytyy hyvä kavalkadi
Kurenniemen runojen polkuja Vattumadon talosta kirjan nimirunon kautta Kahteen
kukkopilliin. Sadut tarjoavat puolestaan luontoa, lapsikohtaloita ja sadun
värinää pöyhkeästä voikukasta tavattoman tavalliseen prinsessaan. Hienoa myös
tarjota kuvittajille haasteellisia töitä ja mahdollisuuksia. Mandart taitaa
onnistua parhaiten nonsenseväritteisissä yhteyksissä.
Pia Perkiö on myös pitkän linjan
riimittelijä. Nyt hän on saanut kuvittajakseen Siilin satupuuhun (Tammi 2018) yhden kuvittajasuosikkini – Pia
Sakki tekee jälleen mainiota luonnehdintaa humoristisen hellyttävillä
eläintyypeillään sammakon hyppykilpailussa, hämähäkin täkissä tai myyrän
päiväkodissa. Perkiön runoissa on tutusti hyväntuulista, aurinkoista ja
yhteistoiminnallista menoa. Kun Pia Sakki saa kuvittaa isoja aukeamia runojen
ympärille, tuloksena on silmän ja korvanruokaa roppakaupalla.
Osa aukeaman kuvitusta - Pia Sakki |
Murteen laskuoppi
Näyttääpä myös siltä, että omatyylinen
Anne Vasko on intoutunut kovaan menoon Heli Laaksosen Ykköne –kokoelman tunnelmista (WS 2018). Ei ihme, sillä Laaksosen
numerorunoissa on oivallusta, ytyä ja riemukkuutta. Tämä lienee pikkusisko
Laaksosen aikaisemmalle Aapine
–aakkosrunokirjalle. Onpa Heli Laaksonenkin tainnut miettiä lounaissuomalaisen
murteen käytön ongelmia ja perillemenoa, kun lopussa on selitystä ja jopa
sanakirja. Ihan totta – minulle numerojen runot ja lorut ovat mieltä
hauskuuttavia ja käteviä rinnastuksia täynnä, vaan miten käy pikku Pietarilta
homman tajuaminen? Mutta jos esimerkiksi runon 1000 Tuhat yrittäisin kääntää
yleiskielelle?
”Iso numero, suuria puheita, mutta
tuhat…/ se kuulostaa nuhalta / Kuuntele nyt: / tuhat!
Ja miltä se näyttää! / Nololta. / Katso nyt:
/kolme nollaa/ vessajonossa oven takana jalat ristissä.
Mutta / kuinka kauan joutuu odottamaan
vuoroaan / miljoonan viimeinen nolla?
Sääli häntä!”
No jaa, kyllä murre taitaa olla
hauskempi. Ja voihan sen lopussa suomentaa varmuuden vuoksi. Ja sanoohan Heli
Laaksonen itsekin: ”Jos joku sana taik muato tuntu vieraalt, voit lukke sen
omal tavallas. Ei tämä mikkä lakikirja ol.”
Tietokoneen oikeinkirjoitusohjelma
tietysti rakastaa Helin murretta. Saa vetää punaista joka toisen sanan alle.
Hännän väripaletti
Eipä kolmea mainiota kuvittajaa ilman
neljättä. Ensin Mila Teräs on minusta
onnistunut täsmärunoilemaan pienen ketun pyrkimyksen päästä taivaanrannan
maalariksi kauneimmalla värillä komeakokoisessa kuvakirjassa Kettu ja värit (Karisto 2018). Etsimisen
aikana poikanen ymmärtää, miten kaikilla on erilaiset mieltymykset ja kuinka
kaunein väri taitaa tulla yhteistyöllä. Karoliina Pertamo vie ketun isoilla
aukeamilla hurmaavasti luonnonvoimien kautta lopulliseen tulokseen. Revontulet
täyttävät upeasti aukeaman taivaan. Ja vaikka Teräs kuljettaa tarinaa
suorasanaisesti, kaikki värien ehdottelijat esittävät perustelunsa runomitassa
kiiltomadosta aurinkoon, heinäsirkasta pakkaseen.
Ainoa seikka joka jäi mietityttämään,
oli erään pienen pojan ihmettely: ”Miksi ketun naamassa on kirjoitusta? Mitä
siinä lukee?” Ymmärrän, että Pertamo käyttää graafisesti tekstejä eri
medioista, mutta tosiaan, mitä lisäarvoa se oikeastaan antaa? Paitsi että
taitaa osa teksteistä jotenkin liittyä luontoon ja väreihin? ”Valokuvat
vaihtelevat kaarista sädekimppuihin ja verhomaisiin muotoihin…” Kuin Pertamon
kuvitustyylin selvitystä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti