Ensimmäinen
Punni-kirjallisuuspalkinto myönnettiin Elina Hirvoselle ja Ville
Tietäväiselle teoksesta Näkymätön
(Lasten Keskus 2016). Palkinto annetaan rohkeasta avauksesta tekijöille, jotka
ovat nyt ensimmäistä kertaa kirjoittaneet ja kuvittaneet lasten kuvakirjan.
Hauska tässä yhteydessä muistella aikansa suuria kriitikoita Jukka
Kajavaa ja Pekka Tarkkaa, jotka loihevat lausumaan, miten Suomessa kyllä
saadaan aikaan palkinto jokaiselle vähänkin poikkeavalle kirjallisuuslajille.
Siitä huolimatta ja tai juuri siksi Punnin voisikin ehkä paremminkin mieltää
harvinaisemmaksi kirjailijakohtaiseksi kunnianosoitukseksi. Kirsi Kunnas on
tässä suojelijana, ja onhan meillä vaikkapa Suomen kirjailijaliiton Tirlittan
Oiva Paloheimon muistoksi edesmenneestä Plättä-palkinnosta puhumattakaan. Muut
onkin nimetty pitkälti klassikkojen mukaan: on Kaarina Helakisa -tunnustus,
löytyy Arvid Lydeckeniä, Jalmari Finneä ja tietysti Topeliusta.
Joukkoon vain.
”Punni-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaina oli 45 kustantajien kilpailuun
ilmoittamaa lasten- ja nuortenkirjaa vuosilta 2014–2016. Mukana oli teoksia
kaikkiaan 19 kustantajalta. --- Ehdokaskirjojen joukossa oli sekä tieto- että
kaunokirjallisuutta aivan pienten lasten kirjoista kuvakirjoihin ja lasten
kertomuksista nuortenkirjoihin.”
Mitenkähän tieto palkintoon osallistumisesta olikaan mennyt kentälle –
19 kustantajaa on aika hyvä luku, mutta kyllä sieltä uupuu relevanttejakin
kohteita. Jos kohteena oli tällä kertaa kuvakirja, niin siis muut putosivatkin
alkurysäyksessä pois? Yhteismitallisuus on aina vaikea, jos joudutaan
vertailemaan kuvaa, tietoa, tarinaa, tekstin ja kuvan osuutta, pelkkää tekstiä…
Onneksi raadissa on rutkasti ammattitaitoa – etunenässä Hannele Huovi ja Arja
Kanerva - joten lopputulokseen voi olla ainakin tyytyväinen. Toisenlainen raati
olisi ehkä tuottanut muunlaisen huipun.
Voittajan tunnusmerkit
Voittoon tarvittiin siis aikuisten
puolelta kirjailija ja dokumentaristi sekä kuvittajaksi monella estraadilla
esiintynyt graafinen suunnittelija, kuvittaja ja sarjakuvataiteilija, jonka
vahva tyyli on ihastuttanut useasti.
Itse löysin arkistostani heti kirjan ilmestyttyä tekemäni
ensivaikutelmaisen arvion: ”Hyvällä asialla ollaan. Kiusaaminen on tässä
siirretty jonkinlaiseen avaruusolio-osastoon, missä kolmisilmäinen Kukka joutuu
syrjityksi päiväkodissa. Mielikuvituksessaan hän on Kapteeni, joka johtaa
urheiden Avaruustyyppien joukkoa. Kukaan ei halua leikkiä Kukan kanssa, joten
Avaruusolioiden on otettava tilanne haltuun. Aikuiset puhuvat asioista ja
selittävät syrjimistä selkeillä vertauskuvilla.
Kapteeni suunnittelee Suuren avaruusaseman ujon kiharatukkaisen pojan
kanssa. Kun Kukka aikoo jatkaa kiusaamista, eikä päästä muita leikkiin,
aikuinen puuttuu taas asiaan. Kaikki voivat olla mukana, ja kaikilla on jotain
annettavaa. Lopuksi mietitään vielä näkymätöntä haavaa, joka voi jäädä
kiusaamisesta. Kukalla on pieni haava vielä, mutta onneksi se on hyvää vauhtia
paranemassa.
Kokonaisuus on opetukseltaan kyllä selkeä, mutta hiukan jäin miettimään
sijoittamista avaruusolioiden pariin. Tuntuu kuin Ville Tietäväinenkään ei
oikein pääse mukaan tunnelmaan, kun erilaiset oudot hahmot on saatava
näyttämään tunteitaan.”
Raati vastaa tähän: ” Mielikuvituksellisten olentojen kautta tuodaan
esille, että jokainen lapsi on hyvin erilainen, erityinen olento. Se ei ehkä
olisi yhtä selvää tavallisten ihmishahmojen kuvin kerrottuna.”
Muistetaanko kakkonen ja kolmonen?
Kunniamaininnat saivat Jenni
Erkintalon pienikokoinen kirja Millainen
minä? (Etana Editions 2016) ja kuvittaja, tekstiilitaiteilija Laura Merzin
kuvittama ja hänen yhdessä Aino Järvisen kanssa kirjoittamansa Tuhat ja yksi otusta (Etana Editions
2016).
Minusta on hienoa, että kustannusmaailmaamme
vauhdilla tullut ja uhkarohkeakin pienkustantamo Etana Editions saa tunnustusta laajalle julkaisuohjelmalleen.
Erkintalo on varsinkin ollut tuottelias, ja Millainen
minä? sai muistiinpanoissani ainakin seuraavia tunteita esiin:” Yhdellä
sivulla on minimaalisin tuntomerkein kasvohahmotelmia ja lyhyt teksti, esim.
’Hei, mitämitä? Olen utelias. Uteliaisuus kutkuttaa nenääni.’ tai ’Jippiiii,
olen ylpeä. Ylpeys kohottaa katseeni’. Kirjan lopussa ovat kaikki hahmot
pieninä yhtä aikaa.
Etana edition näyttää satsaavan nyt juuri
lasten ensikirjoihin ja suoltaa niitä ulos hyvää vauhtia. Jos ajatellaan
vastaanottajan ikää, niin tekstit ovat lähinnä välittäjälle – hauskoja ja osin
runollisiakin, mutta miten tuo ylpeys taas kohottaakaan katseen? Kokeilin
kasvokuvia noin parivuotiaiden kanssa, joille itse hahmojen peruspiirteet ovat
jo tuttuja. Kyselin mitähän tunteita niissä voisi olla.
Mielenkiintoista: pelko ja yllätys kävivät
samasta, joskin pelästyneen musta taustaväri oli hyvä lisä tunnistukselle pelon
suuntaan. Koko aukeaman hyvin pienillä perustuntomerkeillä tehdyt tunteet eivät
menneet perille, oikeastaan ainoa selkeä onnistuminen tuli vihaisesta kuvasta.
Tulkitkaapa tätä! Mutta kirjaa on varsin mukava käyttää arvuutteluun ja sitä
kautta hiljalleen erilaisten kuvallisten merkkien tulkintaan ja
tunnistamiseen.”
Tuhat ja yksi otusta on raadin
mielestä uudenlainen tietokirja. No, miksipä ei. Minäkin huomasin kyllä tämän,
mutta muutakin: ”Työhuoneen seinät ja lattiat vuorattiin paperilla, sitten roiskittiin
tussilla ja työstettiin sudeilla, puunpalasilla, tikuilla, harjoilla, sienillä
ja lastoilla. ’Pian jo huomasin mustan läiskän, joka muistutti eläintä. Aloin
houkutella hahmoja esiin tussitahrojen viidakosta. Tuonne ilmestyi kuono,
tuohon syntyi korvat, tuossa kipittivät jalat. Hiljalleen otukset hiipivät
luokseni. Tehdäänkö yhdessä kirja, ne tuntuivat kysyvän.’
Kuvakirja on todella isokokoineen ja
sellaisena aika hankala pienen lapsen kanssa koettavaksi. Toisaalta tällainen
tussiräiskintä varmaan tarvitseekin tilaa ja aukeamaa erilaisille otuksilleen.
Onneksi tekijät eivät ole innostuneet mihinkään riimitykseen, vaan tekstit ovat
hauskoja onomatopoeettisiakin selvennyksiä vaikkapa norsun kärsän erilaisista
käyttökeinoista. Viimeisenä sitten vielä aktivoiva kysymys: ’Osaatkohan sinä
matkia kärsän törähdystä?’ Sinivalaasta saadaan puolestaan hyvinkin tarkat
perustiedot kuten myös sivuja käännellessä niin mustekalasta, kontiaisesta,
lepakoista tai pingviineistä, muuttolinnuista tai apinoista.
Saattaa olla, että enemmän tai vähemmän
kohdettaan muistuttavat tussikoonnit panevat lapsen mielikuvituksen liikkeelle
– ainakin aikuinen välittäjä saa moninaisia kivoja ahaa-elämyksiä kuten
esimerkiksi tiikerin aukeamasta: toinen sivu kuin suoraan turkista, toisella
tiikeri peruspiirteineen. Mutta kivoimmat kuvat olivat lasten mielestä
kuitenkin juuri tunnistettavimmat, taiteellisemmat ja tunteellisemmat jäivät
oudoiksi ja ehkä jopa aiheuttivat harmia, kun piirteet eivät tulleet esille
ilman aikuisen apua. Joka tapauksessa mielenkiintoinen yhdistelmä varsin
tietopitoista, letkeää tekstiä ja taiteellista eläinmaailman irtiottoa
seinäpapereista. Ehkäpä tekniikkaa voisi soveltaa edelleen vauvapiirtämisen
seuraavissa tasoissa.”
Missä
luuraavat kilpailijat?
Jos
esittää mielipiteitä palkituista, lienee tasapuolisuuden nimissä esitettävä
myös lisää suosikkeja – ehkäpä nämä ovat olleetkin keskustelussa mukana, mene
ja tiedä. Valinnat aina tietysti kertovat jotain esittäjästäänkin, mutta
olkoon.
Kristiina Lähdekin on tuore
lastenkirjailija. Julia Vuoren kanssa tehty Arhippa
– nokka kohti etelää (WS 2016) Julia Vuoren kuvittamana sulattaa muidenkin
kuin aikuisen lukijan sydämen. Oman itsensä sankari, pieni kanarialintu Arhippa
näyttää tietä rohkeille valinnoille ja ennakkoluulottomalle asioiden
pohtimiselle.
Kaisa Happosen, uutta verta hänkin, MUR, eli karhu (Tammi 2016) on tarina
erilaisuudesta ja sen kääntämisestä voitoksi
Murr on karhu, joka ei millään nuku talviunta muiden karhujen tapaan.
Anne Vasko on parhaimmillaan kuvittaessaan Murin levotonta kieriskelyä pesässä
ja asennon etsimistä. Lapsetkin innostuivat näyttämään, millaista se on kun ei
millään nukuta. Vasko tekee muita kivoja rakenteellisia konsteja: kun Murilla
on siis oikein tylsää, on ensin koko aukeama jalkoja, sitten keskiruumis ja
lopuksi pää – ja tylsää! Silloin pesän katosta tuikahtaa tähti. Ja MUR
kaivautuu ulos pesästä ja huutaa ylpeänä: Minä olen Mur, TALVIKARHU!
Jos on mukavan hauska ja selkeä perusjuoni,
niin Vaskon kuvitus tekee siitä todella veikeän, luovan ja kekseliään.
Entäpä tulokastarina Lyyli ja hurja Paperi-Hukka (Otava 2016)? Pipsa Pentti lähtee
Lyylin nahoissa piirtämään kotonaan pelottomia prinsessoja, koska maailma on
niin paha paikka. Kun sopivasti tyylitellyt hahmot alkavat elää, Lyyli joutuu
tositoimiin. Prinsessojen elämä ei olekaan niin helppoa kuin luulisi. On
kahvitahroja eikä suihkussa voi käydä ja paperikeräykseenkin voi joutua.
Kauhein on kuitenkin Paperi-Hukka, joka vei prinsessa Paperiinan kollegat nitojalla
uhaten mukanaan. Kuvakirja on mainion aktiivinen työskentelyyn innostaja:
lapsien tekemät omat paperinukkeseikkailut melkein voittivat innoittajansa.
Kuvakirjojen arvioinneissa on ainakin
hauskaa ja väliin suorastaan palkitsevaa kokeilla myös niiden
toiminnallisuutta. Parhaimmilla saadaan aikaan monenmoisia yhteisiä ilon
hetkiä.
Ehdokaskirjat kuvaavat hyvin
kotimaisen julkaisukentän laajuutta, kertovat raatilaiset. Mukana oli useita
hyvin pienten kustantajien mielenkiintoisia kirjauutuuksia, jotka eivät
välttämättä ole olleet laajasti esillä. Kuvakirjojen ja tietokirjojen osalta
raati huomioi ilahduttavasti uusia ja rohkeita avauksia, mutta lastenromaanien
ja nuortenkirjojenkin osalta niitä olisi toivottu lisää.
No, tänä vuonna on lupaavia
merkkejä niin lasten tietokirjojen kuin varttuneempien hyvätasoisten arkeen
sijoittuvien jännäreiden kohdalla. Saapa nähdä mihin syksy yltää, kun monien
kilpailujen tuloksia julkistetaan ja Finlandian kurimus alkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti