Punni, Tirlittan ja Plättä - kuka uupuu joukosta?

Ensimmäinen Punni-kirjallisuuspalkinto myönnettiin Elina Hirvoselle ja Ville Tietäväiselle teoksesta Näkymätön (Lasten Keskus 2016). Palkinto annetaan rohkeasta avauksesta tekijöille, jotka ovat nyt ensimmäistä kertaa kirjoittaneet ja kuvittaneet lasten kuvakirjan.

   Hauska tässä yhteydessä muistella aikansa suuria kriitikoita Jukka Kajavaa ja Pekka Tarkkaa, jotka loihevat lausumaan, miten Suomessa kyllä saadaan aikaan palkinto jokaiselle vähänkin poikkeavalle kirjallisuuslajille. Siitä huolimatta ja tai juuri siksi Punnin voisikin ehkä paremminkin mieltää harvinaisemmaksi kirjailijakohtaiseksi kunnianosoitukseksi. Kirsi Kunnas on tässä suojelijana, ja onhan meillä vaikkapa Suomen kirjailijaliiton Tirlittan Oiva Paloheimon muistoksi edesmenneestä Plättä-palkinnosta puhumattakaan. Muut onkin nimetty pitkälti klassikkojen mukaan: on Kaarina Helakisa -tunnustus, löytyy Arvid Lydeckeniä, Jalmari Finneä ja tietysti Topeliusta.

   Joukkoon vain.

   ”Punni-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaina oli 45 kustantajien kilpailuun ilmoittamaa lasten- ja nuortenkirjaa vuosilta 2014–2016. Mukana oli teoksia kaikkiaan 19 kustantajalta. --- Ehdokaskirjojen joukossa oli sekä tieto- että kaunokirjallisuutta aivan pienten lasten kirjoista kuvakirjoihin ja lasten kertomuksista nuortenkirjoihin.”  Mitenkähän tieto palkintoon osallistumisesta olikaan mennyt kentälle – 19 kustantajaa on aika hyvä luku, mutta kyllä sieltä uupuu relevanttejakin kohteita. Jos kohteena oli tällä kertaa kuvakirja, niin siis muut putosivatkin alkurysäyksessä pois? Yhteismitallisuus on aina vaikea, jos joudutaan vertailemaan kuvaa, tietoa, tarinaa, tekstin ja kuvan osuutta, pelkkää tekstiä… Onneksi raadissa on rutkasti ammattitaitoa – etunenässä Hannele Huovi ja Arja Kanerva - joten lopputulokseen voi olla ainakin tyytyväinen. Toisenlainen raati olisi ehkä tuottanut muunlaisen huipun.

Voittajan tunnusmerkit

Voittoon tarvittiin siis aikuisten puolelta kirjailija ja dokumentaristi sekä kuvittajaksi monella estraadilla esiintynyt graafinen suunnittelija, kuvittaja ja sarjakuvataiteilija, jonka vahva tyyli on ihastuttanut useasti.  Itse löysin arkistostani heti kirjan ilmestyttyä tekemäni ensivaikutelmaisen arvion: ”Hyvällä asialla ollaan. Kiusaaminen on tässä siirretty jonkinlaiseen avaruusolio-osastoon, missä kolmisilmäinen Kukka joutuu syrjityksi päiväkodissa. Mielikuvituksessaan hän on Kapteeni, joka johtaa urheiden Avaruustyyppien joukkoa. Kukaan ei halua leikkiä Kukan kanssa, joten Avaruusolioiden on otettava tilanne haltuun. Aikuiset puhuvat asioista ja selittävät syrjimistä selkeillä vertauskuvilla.

   Kapteeni suunnittelee Suuren avaruusaseman ujon kiharatukkaisen pojan kanssa. Kun Kukka aikoo jatkaa kiusaamista, eikä päästä muita leikkiin, aikuinen puuttuu taas asiaan. Kaikki voivat olla mukana, ja kaikilla on jotain annettavaa. Lopuksi mietitään vielä näkymätöntä haavaa, joka voi jäädä kiusaamisesta. Kukalla on pieni haava vielä, mutta onneksi se on hyvää vauhtia paranemassa.

   Kokonaisuus on opetukseltaan kyllä selkeä, mutta hiukan jäin miettimään sijoittamista avaruusolioiden pariin. Tuntuu kuin Ville Tietäväinenkään ei oikein pääse mukaan tunnelmaan, kun erilaiset oudot hahmot on saatava näyttämään tunteitaan.”

   Raati vastaa tähän: ” Mielikuvituksellisten olentojen kautta tuodaan esille, että jokainen lapsi on hyvin erilainen, erityinen olento. Se ei ehkä olisi yhtä selvää tavallisten ihmishahmojen kuvin kerrottuna.”

Muistetaanko kakkonen ja kolmonen?

Kunniamaininnat saivat Jenni Erkintalon pienikokoinen kirja Millainen minä? (Etana Editions 2016) ja kuvittaja, tekstiilitaiteilija Laura Merzin kuvittama ja hänen yhdessä Aino Järvisen kanssa kirjoittamansa Tuhat ja yksi otusta (Etana Editions 2016).

   Minusta on hienoa, että kustannusmaailmaamme vauhdilla tullut ja uhkarohkeakin pienkustantamo Etana Editions saa  tunnustusta laajalle julkaisuohjelmalleen. Erkintalo on varsinkin ollut tuottelias, ja Millainen minä? sai muistiinpanoissani ainakin seuraavia tunteita esiin:” Yhdellä sivulla on minimaalisin tuntomerkein kasvohahmotelmia ja lyhyt teksti, esim. ’Hei, mitämitä? Olen utelias. Uteliaisuus kutkuttaa nenääni.’ tai ’Jippiiii, olen ylpeä. Ylpeys kohottaa katseeni’. Kirjan lopussa ovat kaikki hahmot pieninä yhtä aikaa.

   Etana edition näyttää satsaavan nyt juuri lasten ensikirjoihin ja suoltaa niitä ulos hyvää vauhtia. Jos ajatellaan vastaanottajan ikää, niin tekstit ovat lähinnä välittäjälle – hauskoja ja osin runollisiakin, mutta miten tuo ylpeys taas kohottaakaan katseen? Kokeilin kasvokuvia noin parivuotiaiden kanssa, joille itse hahmojen peruspiirteet ovat jo tuttuja. Kyselin mitähän tunteita niissä voisi olla.

   Mielenkiintoista: pelko ja yllätys kävivät samasta, joskin pelästyneen musta taustaväri oli hyvä lisä tunnistukselle pelon suuntaan. Koko aukeaman hyvin pienillä perustuntomerkeillä tehdyt tunteet eivät menneet perille, oikeastaan ainoa selkeä onnistuminen tuli vihaisesta kuvasta. Tulkitkaapa tätä! Mutta kirjaa on varsin mukava käyttää arvuutteluun ja sitä kautta hiljalleen erilaisten kuvallisten merkkien tulkintaan ja tunnistamiseen.”

 Tuhat eläintä räiskittyinä

 

Tuhat ja yksi otusta on raadin mielestä uudenlainen tietokirja. No, miksipä ei. Minäkin huomasin kyllä tämän, mutta muutakin: ”Työhuoneen seinät ja lattiat vuorattiin paperilla, sitten roiskittiin tussilla ja työstettiin sudeilla, puunpalasilla, tikuilla, harjoilla, sienillä ja lastoilla. ’Pian jo huomasin mustan läiskän, joka muistutti eläintä. Aloin houkutella hahmoja esiin tussitahrojen viidakosta. Tuonne ilmestyi kuono, tuohon syntyi korvat, tuossa kipittivät jalat. Hiljalleen otukset hiipivät luokseni. Tehdäänkö yhdessä kirja, ne tuntuivat kysyvän.’

   Kuvakirja on todella isokokoineen ja sellaisena aika hankala pienen lapsen kanssa koettavaksi. Toisaalta tällainen tussiräiskintä varmaan tarvitseekin tilaa ja aukeamaa erilaisille otuksilleen. Onneksi tekijät eivät ole innostuneet mihinkään riimitykseen, vaan tekstit ovat hauskoja onomatopoeettisiakin selvennyksiä vaikkapa norsun kärsän erilaisista käyttökeinoista. Viimeisenä sitten vielä aktivoiva kysymys: ’Osaatkohan sinä matkia kärsän törähdystä?’ Sinivalaasta saadaan puolestaan hyvinkin tarkat perustiedot kuten myös sivuja käännellessä niin mustekalasta, kontiaisesta, lepakoista tai pingviineistä, muuttolinnuista tai apinoista.

   Saattaa olla, että enemmän tai vähemmän kohdettaan muistuttavat tussikoonnit panevat lapsen mielikuvituksen liikkeelle – ainakin aikuinen välittäjä saa moninaisia kivoja ahaa-elämyksiä kuten esimerkiksi tiikerin aukeamasta: toinen sivu kuin suoraan turkista, toisella tiikeri peruspiirteineen. Mutta kivoimmat kuvat olivat lasten mielestä kuitenkin juuri tunnistettavimmat, taiteellisemmat ja tunteellisemmat jäivät oudoiksi ja ehkä jopa aiheuttivat harmia, kun piirteet eivät tulleet esille ilman aikuisen apua. Joka tapauksessa mielenkiintoinen yhdistelmä varsin tietopitoista, letkeää tekstiä ja taiteellista eläinmaailman irtiottoa seinäpapereista. Ehkäpä tekniikkaa voisi soveltaa edelleen vauvapiirtämisen seuraavissa tasoissa.”

 Missä luuraavat kilpailijat?

Jos esittää mielipiteitä palkituista, lienee tasapuolisuuden nimissä esitettävä myös lisää suosikkeja – ehkäpä nämä ovat olleetkin keskustelussa mukana, mene ja tiedä. Valinnat aina tietysti kertovat jotain esittäjästäänkin, mutta olkoon.

   Kristiina Lähdekin on tuore lastenkirjailija. Julia Vuoren kanssa tehty Arhippa – nokka kohti etelää (WS 2016) Julia Vuoren kuvittamana sulattaa muidenkin kuin aikuisen lukijan sydämen. Oman itsensä sankari, pieni kanarialintu Arhippa näyttää tietä rohkeille valinnoille ja ennakkoluulottomalle asioiden pohtimiselle.

   Kaisa Happosen, uutta verta hänkin, MUR, eli karhu (Tammi 2016) on tarina erilaisuudesta ja sen kääntämisestä voitoksi  Murr on karhu, joka ei millään nuku talviunta muiden karhujen tapaan. Anne Vasko on parhaimmillaan kuvittaessaan Murin levotonta kieriskelyä pesässä ja asennon etsimistä. Lapsetkin innostuivat näyttämään, millaista se on kun ei millään nukuta. Vasko tekee muita kivoja rakenteellisia konsteja: kun Murilla on siis oikein tylsää, on ensin koko aukeama jalkoja, sitten keskiruumis ja lopuksi pää – ja tylsää! Silloin pesän katosta tuikahtaa tähti. Ja MUR kaivautuu ulos pesästä ja huutaa ylpeänä: Minä olen Mur, TALVIKARHU!

   Jos on mukavan hauska ja selkeä perusjuoni, niin Vaskon kuvitus tekee siitä todella veikeän, luovan ja kekseliään.

   Entäpä tulokastarina Lyyli ja hurja Paperi-Hukka (Otava 2016)? Pipsa Pentti lähtee Lyylin nahoissa piirtämään kotonaan pelottomia prinsessoja, koska maailma on niin paha paikka. Kun sopivasti tyylitellyt hahmot alkavat elää, Lyyli joutuu tositoimiin. Prinsessojen elämä ei olekaan niin helppoa kuin luulisi. On kahvitahroja eikä suihkussa voi käydä ja paperikeräykseenkin voi joutua. Kauhein on kuitenkin Paperi-Hukka, joka vei prinsessa Paperiinan kollegat nitojalla uhaten mukanaan. Kuvakirja on mainion aktiivinen työskentelyyn innostaja: lapsien tekemät omat paperinukkeseikkailut melkein voittivat innoittajansa.

    Kuvakirjojen arvioinneissa on ainakin hauskaa ja väliin suorastaan palkitsevaa kokeilla myös niiden toiminnallisuutta. Parhaimmilla saadaan aikaan monenmoisia yhteisiä ilon hetkiä.

 Ehdokaskirjat kuvaavat hyvin kotimaisen julkaisukentän laajuutta, kertovat raatilaiset. Mukana oli useita hyvin pienten kustantajien mielenkiintoisia kirjauutuuksia, jotka eivät välttämättä ole olleet laajasti esillä. Kuvakirjojen ja tietokirjojen osalta raati huomioi ilahduttavasti uusia ja rohkeita avauksia, mutta lastenromaanien ja nuortenkirjojenkin osalta niitä olisi toivottu lisää.

No, tänä vuonna on lupaavia merkkejä niin lasten tietokirjojen kuin varttuneempien hyvätasoisten arkeen sijoittuvien jännäreiden kohdalla. Saapa nähdä mihin syksy yltää, kun monien kilpailujen tuloksia julkistetaan ja Finlandian kurimus alkaa.