Prinsessa Pikkiriikki, himskatti ja outo urpo

Kertomuksia lasten hyvinvoinnista on ehkä hiukan kirjava kokoelma asiaan liittyviä tapausselosteita ja pohdintoja, mutta samalla tärkeään asiaan paneutuvaa ajatteluun kannustavaa muistiinmerkintää. Toimittajat Liisa Karlsson, Anna Maija Puroila ja Eila Estola miettivät ja vastaavat kirjassaan Välkkeitä, valoja ja varjoja (Nytnyt 2016)  mitä on lasten kannalta kuulluksi tuleminen ja todellinen kuunteleminen? Ymmärrämmekö lasta ja hänen toimintojaan ja palautteitaan? Miten lapsi kokee surun, vastoinkäymisen, ilon – valon, varjon ja muutoksen kertomukset?

   Mainioita palautteita syntyy myös lasten huumorista päiväkoti- ja kouluympäristössä – sen kohteet ja muodot saattavat tulla yllätyksenä monelle aikuiselle. Lasten esteettisiä elämyksiä ja eettisiä ajatuksia esitellään myös kiinnostavasti. Arjen pienet kertomukset syntyvät kohtaamisista, joihin tämä teos perustuu. Aivan loogista on, että tutkimus osoittaa lapsien tuottavan paljon uutta tietoa ammattilaisten arkeen: palotarkastajalle, terveysviranomaiselle, terveydenhoitajalle, insinöörille, opettajalle, hoitajalle, kouluttajalle ja koulu- sekä sivistystoimenjohtajalle. 

    Yhteenvedossa todetaan, miten ”Lasten kertomuksissa ruumiillisuus, moniaistinen kertominen, on luonteenomaista. Vaikka kertomisessa sanat ovat tärkeitä ja lapsen kasvaessa niiden merkitys korostuu, muut kertomisen tavat säilyvät. Kerronnallinen lähestymistapa sisältää ajatuksen dialogista, vuorovaikutuksesta, niin lasten ja aikuisten välillä kuin myös lasten keskinäisissä suhteissa. Kertominen tarvitsee aikaa ja vaatii paikan, jossa kertominen ja kuunteleminen on mahdollista.” Teoksessa nostetaan esille neljä lasten kokemuksellista hyvinvointia tukevaa tekijää. Ensinnäkin lasten keskinäiset suhteet, monipuolinen ja innostava toiminta- ja oppimisympäristö, sensitiiviset aikuiset sekä lasten aloitteiden kuunteleminen ja niiden huomioiminen toiminnassa.

 Lastenkirja tarinoiden koostajana

    Mielenkiintoista on ajatella Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikkiä (Otava 2016) tämän teoksen ideoiden valossa. Aikuisellahan on valtaa tuottaa kertomuksia lapsesta. Lapsen kuvaus voi olla toisaalta yhden kannan mukaan ottamista - hankala ja erityinen lapsi - tai sitten osaava, yhteiskykyinen ja nokkela. Jotenkin nämä molemmat puolet voi kuvitella mukaan Prinsessa Pikkuriikkiin, joka siis rakentaa ääripisteidenkin kautta lapsen minäkuvaa ja itsetuntoa osana hyvinvointia. Pikkiriikki nostaa mielestäni mainiosti esiin myös lapsen omien aloitteiden merkityksen ja toimintakulttuurin: milloin aikuiset osaavat luopua omasta vallastaan ja antavat lapselle mahdollisuudet toteuttaa omiaan?

    Pitkästä aikaa hyvällä tavalla ”vanhanaikainen” ja puhutteleva lasten arkirealismin sävyttämä fantasiavivahteinen kertomus - mieleen tulevat vaikkapa Marjatta Kurenniemen Onnelit ja Annelit. Lukujen alussa esitellään mitä tapahtuu: ”Ensimmäinen tarina, jossa Pikkiriikki ja Makkara taikovat aikuiset himskattiin määräilemästä”. Johdannossa Lampela kertoo ei niin oikeasta prinsessasta, jolla on oma tahto ja  taikapötkäleitä pyöräyttävä koira. Isä onkin autokauppias, ja ”eikä hänen äitinsä ole mikään kuningatar, vaan hän on pankissa töissä, ja jakelee siellä rahaa ihmisille, jos ne osaavat oikein nätisti pyytää.”

    Lampelan tapa kertoa osuu suuhun, joten tarinat on melkeinpä pakko lukea ilmeikkäästi yhdessä lasten kanssa – soljuvuus taitaa olla pitkään kokeiltua ja mietittyä. Pikkiriikistä kasvaa valloittava persoonallisuus, joka sekä asettaa aikuisten määräykset omaan arvoonsa että huomaa osan niistä olevan ihan järkeviä. Opetukset siis lomittuvat mukavasti arjen ja mielikuvituksen raameihin: aikuiset himskatissa osoittaa, ettei täydellinen vapaus ole pitemmän päälle ihan niin hauskaa ja – onkohan tämä hiukan kotiinpäinvetämistä? – Himskatissa aikuisilla onkin tosi hauskaa arjesta irtaantumisessa. Tässäkin Lampela jatkaa hyvää perinnettä eli Pekka Vuoren Otto ja Ville, kaksi reipasta rikkojaa (1972) saa nyt versionsa, kun Pikkiriikki panee kotona kaikki mullinmallin ja tekee mitä on aina halunnut tehdä.

Ystävyys, kiusaaminen ja urpo

    Pikkiriikki löytää lopulta myös vertaisensa ystävän markkinoilta eli prinsessa Pöjöläisen, joka haastaa suursyömäri Piffelsonin makkaransyöntikilpailuun. Voittajana hän saa sitä paitsi nimensä Ennätysten kirjaan. Tarinoissa on mukana ilmassa leijuvia teemoja: yksinäisyys ja kaverit, kiusaava poika, äidin mahaan sisuskaluihin muuttava urpo, joka mullistaa koko perheen asiat. Pikkiriikki muuttaa pois kotoa, Makkara taikoo leikkipuistoon hienon talon, jossa tytöt viettävät aikaansa hiukan raisummin tosin kuin Onneli ja Anneli. Hiljalleen Pikkiriikki suopuu pikkuveljen ilmestymiseen:”Pikkiriikki ajatteli asiaa oikeasta ja vasemmasta näkökulmasta. Toisaalta häntä ärsytti typerä pikkuveli, joka oli päättänyt tulla maailmaan kysymättä häneltä mitään. Sitten toisaalta hänen oli ikävä äitiä ja hän oli väsynyt riitelyyn. Olisi mukavaa, jos kaikki olisi yhtä tavallisesti kuin aina ennenkin.” 

    Ehkä ihastuminen Ninka Reitun tapaan kuvittaa omia ja muiden kirjoja kertoo sekin jotain itsestä, mutta joka tapauksessa Reittu tekee Pikkiriikin fantastisesta arjesta vielä herkullisemman persoonallisilla tyypeillään. Vanhemmat ilmentyvät turvallisen iloiseksi taustaksi, Räkä-Eetu toistaiseksi oikein tylsäksi tyypiksi ja Pöjöläinen  ja Piffelsson heruttavat hymyn suupieliin. Kun Makkarakin on sopivan pieni ja taikamaisen virnottava, kuvamaailma luo sopivan ilkikurisen raamituksen vauhdikkaalle menolle.

    Kätevästi Lampela pitää myös tarinat kasassa ja suurin piirtein samanpituisina. Kaikkia lankoja ei vielä punota yhteen – mitenkäs käy Pikkiriikin ja kiusaaja Räkä-Eetun? Mitä muita arkielämän haasteita voitetaan mielikuvituksen keinoin ja päättäväisellä tyttöenergialla? Jää aivan odottelemaan jatkoa, ja siihen on lupaus kirjan päätyttyä: ”Ja nyt tämä kirja on loppu, eikös olekin vähän tylsää? Onneksi sinä voit lukea sen uudelleen ja ehkä joskus toisella kerrolla minä kerron lisää tarinoita Pikkiriikistä, Pöjöläisestä ja pikkuisesta Makkarasta. Sen pituinen se.”