Kertomuksia lasten hyvinvoinnista on ehkä hiukan kirjava kokoelma
asiaan liittyviä tapausselosteita ja pohdintoja, mutta samalla tärkeään asiaan
paneutuvaa ajatteluun kannustavaa muistiinmerkintää. Toimittajat Liisa
Karlsson, Anna Maija Puroila ja Eila Estola miettivät ja vastaavat kirjassaan Välkkeitä, valoja ja varjoja (Nytnyt
2016) mitä on lasten kannalta kuulluksi
tuleminen ja todellinen kuunteleminen? Ymmärrämmekö lasta ja hänen toimintojaan
ja palautteitaan? Miten lapsi kokee surun, vastoinkäymisen, ilon – valon,
varjon ja muutoksen kertomukset?
Mainioita palautteita syntyy
myös lasten huumorista päiväkoti- ja kouluympäristössä – sen kohteet ja muodot
saattavat tulla yllätyksenä monelle aikuiselle. Lasten esteettisiä elämyksiä ja
eettisiä ajatuksia esitellään myös kiinnostavasti. Arjen pienet kertomukset
syntyvät kohtaamisista, joihin tämä teos perustuu. Aivan loogista on, että
tutkimus osoittaa lapsien tuottavan paljon uutta tietoa ammattilaisten arkeen:
palotarkastajalle, terveysviranomaiselle, terveydenhoitajalle, insinöörille,
opettajalle, hoitajalle, kouluttajalle ja koulu- sekä
sivistystoimenjohtajalle.
Yhteenvedossa todetaan, miten
”Lasten kertomuksissa ruumiillisuus, moniaistinen kertominen, on
luonteenomaista. Vaikka kertomisessa sanat ovat tärkeitä ja lapsen kasvaessa
niiden merkitys korostuu, muut kertomisen tavat säilyvät. Kerronnallinen
lähestymistapa sisältää ajatuksen dialogista, vuorovaikutuksesta, niin lasten
ja aikuisten välillä kuin myös lasten keskinäisissä suhteissa. Kertominen
tarvitsee aikaa ja vaatii paikan, jossa kertominen ja kuunteleminen on
mahdollista.” Teoksessa nostetaan esille neljä lasten kokemuksellista
hyvinvointia tukevaa tekijää. Ensinnäkin lasten keskinäiset suhteet,
monipuolinen ja innostava toiminta- ja oppimisympäristö, sensitiiviset aikuiset
sekä lasten aloitteiden kuunteleminen ja niiden huomioiminen toiminnassa.
Lastenkirja tarinoiden koostajana
Mielenkiintoista on ajatella
Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikkiä
(Otava 2016) tämän teoksen ideoiden valossa. Aikuisellahan on valtaa tuottaa
kertomuksia lapsesta. Lapsen kuvaus voi olla toisaalta yhden kannan mukaan
ottamista - hankala ja erityinen lapsi - tai sitten osaava, yhteiskykyinen ja
nokkela. Jotenkin nämä molemmat puolet voi kuvitella mukaan Prinsessa
Pikkuriikkiin, joka siis rakentaa ääripisteidenkin kautta lapsen minäkuvaa ja
itsetuntoa osana hyvinvointia. Pikkiriikki nostaa mielestäni mainiosti esiin
myös lapsen omien aloitteiden merkityksen ja toimintakulttuurin: milloin
aikuiset osaavat luopua omasta vallastaan ja antavat lapselle mahdollisuudet
toteuttaa omiaan?
Pitkästä aikaa hyvällä
tavalla ”vanhanaikainen” ja puhutteleva lasten arkirealismin sävyttämä
fantasiavivahteinen kertomus - mieleen tulevat vaikkapa Marjatta Kurenniemen
Onnelit ja Annelit. Lukujen alussa esitellään mitä tapahtuu: ”Ensimmäinen
tarina, jossa Pikkiriikki ja Makkara taikovat aikuiset himskattiin
määräilemästä”. Johdannossa Lampela kertoo ei niin oikeasta prinsessasta, jolla
on oma tahto ja taikapötkäleitä
pyöräyttävä koira. Isä onkin autokauppias, ja ”eikä hänen äitinsä ole mikään
kuningatar, vaan hän on pankissa töissä, ja jakelee siellä rahaa ihmisille, jos
ne osaavat oikein nätisti pyytää.”
Lampelan tapa kertoa osuu
suuhun, joten tarinat on melkeinpä pakko lukea ilmeikkäästi yhdessä lasten
kanssa – soljuvuus taitaa olla pitkään kokeiltua ja mietittyä. Pikkiriikistä
kasvaa valloittava persoonallisuus, joka sekä asettaa aikuisten määräykset
omaan arvoonsa että huomaa osan niistä olevan ihan järkeviä. Opetukset siis
lomittuvat mukavasti arjen ja mielikuvituksen raameihin: aikuiset himskatissa
osoittaa, ettei täydellinen vapaus ole pitemmän päälle ihan niin hauskaa ja –
onkohan tämä hiukan kotiinpäinvetämistä? – Himskatissa aikuisilla onkin tosi
hauskaa arjesta irtaantumisessa. Tässäkin Lampela jatkaa hyvää perinnettä eli
Pekka Vuoren Otto ja Ville, kaksi
reipasta rikkojaa (1972) saa nyt versionsa, kun Pikkiriikki panee kotona
kaikki mullinmallin ja tekee mitä on aina halunnut tehdä.
Ystävyys, kiusaaminen ja urpo
Pikkiriikki löytää lopulta
myös vertaisensa ystävän markkinoilta eli prinsessa Pöjöläisen, joka haastaa
suursyömäri Piffelsonin makkaransyöntikilpailuun. Voittajana hän saa sitä
paitsi nimensä Ennätysten kirjaan. Tarinoissa on mukana ilmassa leijuvia
teemoja: yksinäisyys ja kaverit, kiusaava poika, äidin mahaan sisuskaluihin
muuttava urpo, joka mullistaa koko perheen asiat. Pikkiriikki muuttaa pois kotoa,
Makkara taikoo leikkipuistoon hienon talon, jossa tytöt viettävät aikaansa
hiukan raisummin tosin kuin Onneli ja Anneli. Hiljalleen Pikkiriikki suopuu
pikkuveljen ilmestymiseen:”Pikkiriikki ajatteli asiaa oikeasta ja vasemmasta
näkökulmasta. Toisaalta häntä ärsytti typerä pikkuveli, joka oli päättänyt
tulla maailmaan kysymättä häneltä mitään. Sitten toisaalta hänen oli ikävä
äitiä ja hän oli väsynyt riitelyyn. Olisi mukavaa, jos kaikki olisi yhtä
tavallisesti kuin aina ennenkin.”
Ehkä ihastuminen Ninka Reitun
tapaan kuvittaa omia ja muiden kirjoja kertoo sekin jotain itsestä, mutta joka
tapauksessa Reittu tekee Pikkiriikin fantastisesta arjesta vielä herkullisemman
persoonallisilla tyypeillään. Vanhemmat ilmentyvät turvallisen iloiseksi
taustaksi, Räkä-Eetu toistaiseksi oikein tylsäksi tyypiksi ja Pöjöläinen ja Piffelsson heruttavat hymyn suupieliin.
Kun Makkarakin on sopivan pieni ja taikamaisen virnottava, kuvamaailma luo
sopivan ilkikurisen raamituksen vauhdikkaalle menolle.
Kätevästi Lampela pitää myös
tarinat kasassa ja suurin piirtein samanpituisina. Kaikkia lankoja ei vielä
punota yhteen – mitenkäs käy Pikkiriikin ja kiusaaja Räkä-Eetun? Mitä muita
arkielämän haasteita voitetaan mielikuvituksen keinoin ja päättäväisellä
tyttöenergialla? Jää aivan odottelemaan jatkoa, ja siihen on lupaus kirjan
päätyttyä: ”Ja nyt tämä kirja on loppu, eikös olekin vähän tylsää? Onneksi sinä
voit lukea sen uudelleen ja ehkä joskus toisella kerrolla minä kerron lisää tarinoita
Pikkiriikistä, Pöjöläisestä ja pikkuisesta Makkarasta. Sen pituinen se.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti